Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä. Nadia on oma hahmoni.
Otsikko: Kaikkein oudointa
Kirjoittaja: Picca
Beta: Popka
Ikäraja: K-11
Paritus: Harry/Nadia (OFC)
Genre: Fluffy, one-shot
Summary: Mikä on Harryssa kaikkein oudointa?
A/N Tämä ficci on vastaus Jaakinin aloittamaan sitaattihaasteeseen. Minulle arvottu lainaus on Will Smithiltä ja se on ficissä kursivoitu. FF100-haasteessa tämä on sana 001. Alku. (Aiheena Harry, Ron ja Hermione)
Nadia esiintyi ensimmäistä kertaa ficissäni
Jos joskus (Ron/Hermione, K-11) silloin pelkkänä sivuhahmona. Hän jäi vaivaamaan mieltäni - mistä Harry oli löytänyt hänet, miten he olivat tutustuneet? Tämä on heidän tarinansa.
Betaamisesta kiitokset Popkalle.
Kaikkein oudointaMinun nimeni on Nadia, ja olen aivan tavallinen tyttö. Opiskelen collegessa, asun halvassa opiskelija-asuntolassa ja työskentelen kolmena iltana viikossa kahviossa. Olen yksi niistä tytöistä, jotka seisovat kenkäkaupan näyteikkunan edessä harmittelemassa, ettei ole rahaa uusiin kauniisiin saapikkaisiin ja jotka salaa kuolaavat Hugh Grantia nähdessään hänet televisiossa. Yksi niistä, jotka sulautuvat massaan niin hyvin, että osaavat muuttua melkein näkymättömiksi.
Poikaystäväni nimi on Harry Potter. Hän on velho. Sen lisäksi hän on velhomaailmassa käydyn sodan suurin sankari.
Jos hän ei olisi Harry, hän olisi voinut käyttää tuota vaikka iskurepliikkinä. Mutta hän on Harry, ja ensimmäinen asia, johon kiinnitin hänessä huomiota oli se, ettei hänessä ollut mitään silmäänpistävää. Kyllähän hän oli ihan söpö, mutta ei sellaisella tavalla, joka saisi kaikki huokailemaan. Oikeastaan en katsonut häntä kahta kertaa silloin, kun hän muutaman ensimmäisen kerran kävi kahviossa lukemassa lehden ja juomassa kahvin. Hän oli vain yksi asiakas muiden joukossa.
Ensimmäisen kerran todella huomasin hänet, kun hän eräänä iltana tuli kysymään, eikö iltalehti ollutkaan tullut tänään. Tapa, jolla hän puhui, yllätti minut. Hän oli vaikuttanut hyvin hiljaiselta, suorastaan ujolta. Joillekin asiakkaille on vaikeaa tulla kysymään jotakin ja he näyttävät kutistuvan kasaan puhuessaan, aivan kuin he pyytäisivät anteeksi, että joutuvat pyytämään jotakin. Jotkut asiakkaat valittavat kovaan ääneen aivan kuin heille olisi tehty suurta vääryyttä, kun maito onkin eri merkkiä kuin ennen. Harry ei tehnyt kumpaakaan. Hän kysyi lehdestä rauhallisen itsevarmasti, tiesi, että jos lehti olisi saatavilla, hänellä olisi oikeus lukea sitä, mutta ei syyttänyt ketään sen puuttumisesta.
Sellainen asenne on aivan liian harvinainen. Yllätyin ja katsoin häntä hiukan tarkemmin samalla kun kerroin, että lehti oli kyllä tullut ajallaan ja että olin nähnyt sen viimeksi nurkkapöydässä.
Hän rypisti kulmiaan hyvin kevyesti, mutta ilme sai minut huomaamaan juonteet hänen otsallaan sekä väsyneen ilmeen hänen silmissään. Se oli kuin heijastusta jostakin menneestä koettelemuksesta, mutta sitten otsa silisi ja valo palasi hänen silmiinsä. Huomasin, että ne olivat ällistyttävän vihreät, ne toivat mieleeni nurmikon kesäisessä auringonpaisteessa.
En tiedä, huomasiko hän katseeni vai mikä hänet sai hymyilemään aivan vähän, vain toisella suupielellään. Hän sanoi katsoneensa jo kaikista pöydistä näkemättä lehteä, mikä havahdutti minut muistamaan, mistä puhuimme. Ehkä joku oli napannut sen mukaansa, ehdotin ja pahoittelin sitten. Hän sanoi, ettei se haitannut, toivotti hyvää illanjatkoa ja lähti.
Näin hänet uudelleen vasta seuraavalla viikolla. Hän tuli tilaamaan kahvia, huomasi minut tiskin takana ja hymyili. Myyjänä oppii nopeasti erottamaan erilaiset hymyt toisistaan. Useimmiten näen hymyjä, jotka on pakotettu kasvoille kohteliaisuuden vuoksi ja jotka näyttävät aina hiukan jähmeiltä. Harry ei hymyillyt niin, vaan aidosti, joskin hillitysti.
Tilattuaan hän teki kuten tavallisestikin ja meni istumaan pöytään, jossa oli vapaa lehti. Kun vein hänelle hänen kahvinsa, hän oli jo uppoutunut selaamaan otsikoita eikä kohottanut katsettaan.
Suhteemme ensimmäiset askeleet olivat tavanomaisia. Kun hän oli vaivannut mieltäni riittävän kauan ja olin huomannut ajattelevani häntä kesken ranskan tentin, päätin rohkaistua. Häntä ei ollut vaikea houkutella elokuviin, mutta elokuvan valitseminen olikin jo hankalaa. Kun vaihtoehtoina olisi ollut siirappinen komedia sekä sotajännäri, arvelin valinnan olevan itsestään selvä, mutta hän yllätti täysin ehdottamalla komediaa. Silloin luulin, että hän yritti olla mieliksi ja kuvitteli, että naiset haluavat aina katsella romantiikkaa, mutta nykyisin ymmärrän, miksi hän ei ikinä katso sotaelokuvia.
Elokuva oli niin hempeä ja makea, että sen katsomisen jälkeen teki mieli pestä hampaat, etteivät ne reikiintyisi. Ja kenties jotakin tunnelmasta lopulta tarttui meihinkin, sillä myöhemmin kävelimme käsi kädessä katuvalojen alla ja suutelimme erotessamme.
Pari ensimmäistä kuukautta leijuin pää vaaleanpunaisissa pilvissä voimatta todella uskoa onneani. Vasta niiden jälkeen pystyin huomaamaan, miten paljon Harry oikeastaan salasi itsestään. Hän puhui ystävistään ja koulutovereistaan, mutta ei koskaan esitellyt heitä tai kertonut, missä itse asiassa oli opiskellut. Tai mitä hän opiskeli sillä hetkellä. Huomasin, että hän teki tosissaan töitä, joinakin päivinä hän näytti nuutuneelta siihen tapaan kuin opiskelija, joka on lukenut koko yön tenttiin ja sen jälkeen istunut koko päivän koulun penkillä. Häneltä saattoi lipsahtaa, että opistolla oli ollut rankka päivä, mutta kun kysyin, millä opistolla, hän kysyi äkkiä, vuokrattaisiinko joku elokuva ja katsottaisiin se yhdessä.
Yritin selvitellä asioita salaa, hänen selkänsä takana. En saanut selville mitään. Hänellä on liian yleinen nimi, kaikkien selvittäminen olisi ollut mahdottomuus. Tulin äkäiseksi ja epäluuloiseksi. Pelkäsin, että hän salasi jotakin aivan hirvittävää, sellaista mitä en voisi mitenkään sietää.
Syntymäpäiväni lähestyi ja suunnittelimme hauskoja pieniä juhlia, vain me kaksi. Hän kysyi, mitä toivoin lahjaksi, ja minä vastasin, että jos hän kertoisi itsestään, se olisi parasta mitä voisin saada.
Harry synkistyi ja jähmettyi. Olimme silloin pizzeriassa ja annoksistamme oli vielä puolet jäljellä, mutta hän lähti. Nyökkäsi jäykästi ja käveli ulos, ja minä luulin, ettei hän tulisi ikinä takaisin. Menin vessaan ja paruin siellä puoli tuntia ennen kuin laahustin kotiin silmät punaisina.
Sinä yönä kierin unettomana vuoteessani, makasin hetken toisella kyljellä ja käännyin taas, asetuin vatsalleni, huokasin, käännyin tuijottamaan kattoa ja huokasin jälleen. Mielikuvat Harrysta kiduttivat minua. Kuvitelmat siitä, millaista olisi voinut olla, jos hän olisi maannut vieressäni ja pitänyt lujasti itseään vasten.
Seuraavana päivänä hän kuitenkin soitti. Minä syöksyin vastaamaan kuin henki olisi ollut kyseessä, mutta vastattuani en osannut sanoa mitään. Hän kysyi, tulisinko illalla tapaamaan häntä hänen asunnolleen, ja jokin hänen äänessään sanoi, että asia oli tärkeä.
En ollut käynyt Harryn asunnolla montaa kertaa, ja vielä vähemmän olin saanut siitä selville. Asunto kertoi yhtä vähän kuin sen asukas. Se oli mukava ja iso yksiö, mikä teki selväksi vain sen, että hänellä oli käytettävissään huomattavasti enemmän rahaa kuin minulla, kun pystyi pitämään sellaista. Huonekaluja ei ollut paljon, mutta niistä vähistä saattoi päätellä, että hän piti vanhanaikaisista esineistä. Sänkykin oli leveä ja varustettu pylväillä ja katoksella – se näytti minusta aina vähän naurettavalta vaatimattomassa huoneistossa.
Panin käteni tärinän merkille, kun painoin ovikelloa. Hän avasi vakavana, vasta tuomani punaviinipullo pani hänet naurahtamaan pehmeästi. Kun kysyin, mitä huvittavaa siinä oli, hän sanoi että oli myös hankkinut punaviiniä, vaikkakin eri merkkiä. Minunkin oli pakko tyrskähtää ja todeta, että se ei sitten loppuisi kesken.
Vakava ilme palasi taas Harryn kasvoille ja hän kaatoi meille ensimmäiset lasilliset, joita hörpimme pienen pyöreän keittiönpöydän ääressä. Hän sanoi, että aikoi kertoa minulle itsestään ja että en luultavasti uskoisi häntä, en ainakaan aluksi, ja sitten kun uskoisin, säikähtäisin. Vakuutin, ettei niin kävisi.
Tietenkin hän oli oikeassa. Muistan hänen tarinansa melkein sanasta sanaan, niin tarkkaan olin sitä virittynyt kuuntelemaan. Velhoja ja noitia muka elämässä meidän keskuudessamme, pysytellen piilossa? Naurettavaa.
Myönnän kirkaisseeni, kun hän täytti viinilasini käsin koskettamatta. Pullo vain kohosi ilmaan ja kaatoi sisältöään lasiini. Toivuin siitä todella vasta, kun olin kumonnut koko lasillisen suuhuni ja se oli kihahtanut päähän hiukan.
Me joimme molemmat, ja jossain vaiheessa toista pullollista olin hyväksynyt sen, että poikaystäväni oli velho. Oikeastaan meillä alkoi olla hauskaa. Hän avasi kolhuisen matka-arkkunsa, jota olin aina pitänyt aika rumana sisustuselementtinä, nosteli näytille mitä oudoimpia esineitä ja kertoi niistä. Siellä oli liikkuva pikkuinen lohikäärme, paljon hienompi kuin mitkään kalliit leikkikalut pystyisivät olemaan, oli nuhjuisia kirjoja, joissa opetettiin keittämään taikajuomia ja oli kammottavan ruma itsestään laulava hattu. Hän näytti minulle albumillisen valokuvia, jotka liikkuivat itsestään, ja sitten hetken mielijohteesta muutti likaisen popcorn-kulhon ruusukimpuksi, jonka ojensi minulle.
Olisi vähättelyä sanoa, että olin hämmästynyt. Olin sitä kymmenenteen potenssiin, niin ihmeissäni, ettei sille ollut sanoja. Koko maailmani tuntui horjahtelevan ja kieppuvan, eikä se johtunut liiasta viinistä. Kuvani Harrysta alkoi kuitenkin hahmottua, aloin ymmärtää. Velhona oleminen, tietoisuus omasta voimasta ja mahdollisuuksista – sellainen selitti hyvin hänen tyynen itsevarmuutensa. Sanoin sen myös ääneen.
Harry vakavoitui jälleen ja otti laulavan hatun pois päästään sulkien sen matka-arkkuun. Sitten hän sanoi jotain, mikä vaikutti minusta silloin oudolta.
"Minussa on paljon uskomattomia piirteitä. Hämmästyttävin on kuitenkin nöyryyteni."Kysyin, mitä ihmettä hän tarkoitti. Hän huokasi ja kertoi, ja silloin sain kuulla velhouden synkemmästä puolesta. Sodasta, joka oli alkanut jo ennen hänen syntymäänsä ja päättynyt vasta pari vuotta sitten. Se, että joutui elämään jatkuvasti kuolemanuhka yllään, teki kenet tahansa nöyräksi, sankarinkin.
Hän kertoi kuolleista ystävistä, jatkuvasta pelosta ja siitä, miltä oli tuntunut, kun hän oli luullut todellakin kuolevansa. Pyyhkäisin kosteutta hänen silmäkulmastaan ja kenties se oli silloin, ehkä se oli se hetki, jona käsitin olevani peruuttamattomasti rakastunut.
Seuraavana aamuna heräsin siinä komeassa pylvässängyssä, lievässä krapulassa ja muistaen jokaisen yöllä jaetun kosketuksen. Harry oli jo valveilla ja kysyi, haluaisinko kahvia. Hänen kaulansa oli täynnä punaisia jälkiä, en ollut yöllä käsittänytkään, että olin imenyt niin lujaa. Hän huomasi, että katsoin niitä, ja virnisti.
Nyt minulla on jo kihlasormus sormessani enkä ole katunut hetkeäkään sitä, etten juossut pakoon, kun sain kuulla hänen salaisuutensa. Joskus tunnen itseni alemmaksi, pelkäksi jästiksi, joka ei koskaan voisi ymmärtää joitakin asioita. Taikamaailmassa lehdistö on ihan yhtä häijyä kuin tavallisessakin, eikä Harry ennättänyt piilottaa Päivän profeetan rumaa artikkelia ennen kuin olin kaapannut sen itselleni. Siinä pohdittiin, oliko Harry kenties seonnut koettelemustensa vuoksi, mikään muu ei selittänyt sitä, että hän tyytyisi jästityttöön.
Hän otti kiinni käsistäni ja katsoi minuun. Harry Potter, velhojen sankari, katseli minua niin vakaasti ja lämpimästi, että en voinut olla mitään muuta kuin onnellinen.
Harryssa ja suhteessamme on monia outoja asioita, mutta kaikkein oudointa on se, miten hän saa minut tuntemaan. Hänen kanssaan sillä ei tunnu olevan väliä, että olen jästi, että olen köyhä opiskelija, että hiusväri kasvaa ulos liian nopeasti, että olen vain minä.
Hän saa minut tuntemaan itseni erityiseksi ja kauniiksi, koska hän rakastaa minua sellaisena kuin olen.
