Author: Tuhisija
Title: Polku
Fandom: Houkutus
Pairing: ( E/B )
Rating: S
Genre: fluff, draama
Warnings: Spoilaa Aamunkoita!
Disclaimer: Houkutus sarja ja kaikki sen hahmot ovat Stephenie Meyerin luomia.
Summary: Renesmee on karannut metsään seikkailemaan.
A/N: Elikkä, ficci ihanaisen Renesmeen lapsuudesta. En nyt tiedä, mitä tästä tuli, epäröin tässä nyt koko ajan, aaa!
Polku
Valkoinen hiusrusetti poimittiin lattialta ylös raskaan huokauksen karatessa naisen huulilta. Tyttö oli taas lähtenyt omille teilleen mainitsematta mitään heille. Se huolestutti naisen, hänen pikkuinen tyttönsä voisi olla missä vain, joutua vaikka vaaraan.
”Löysitkö hänet?” Esmen ääni kantautui kulman takaa. Hän ilmestyi Bellan viereen ja nappasi rusetin käsiinsä. ”Taasko hän on karannut ulos?”
”Ilmeisesti”, Bella sanoi hiljaa ristien kätensä rinnalleen. ”Eikö Edwardkaan löytänyt häntä?”
Esme pudisti päätään. ”Ei, eikä Alicestakaan ole apua, koska emme saa häneen ja Jasperiin yhteyttä.”
Bella nojautui seinää vasten pudistaen päätään. Kyllä Renesmee pärjäisi, tämä tietäisi, ettei talon lähettyviltä saisi poistua, mutta hänestä tuntui, että tyttö oli tällä kertaa lähtenyt kauemmas, pienelle seikkailulle.
”Kyllä Nessie tulee ehjänä takaisin”, Esme yritti lohduttaa. ”Onhan hän ennenkin tullut.”
”Niin, olet oikeassa. Kyllä hän palaa ja on kunnossa. Aivan varmasti.”
***
Pieni tyttö tuijotti sammakkoa, joka istuskeli paikoillaan heleästi solisevan joen rannalla. Tyttö astui hiljaa askeleen eteenpäin ja hypähti kohti sammakkoa kädet ojossa yrittäen napata sen käsiinsä, mutta se ponnahti kauemmas, ja tyttö lysähti maahan nyrpeää naamaa näyttäen.
”Typerä sammakko!”
Hän nousi ylös yrittäen vielä kerran pyydystää vihertävää sammakkoa ja oli nyt lähellä saada sen kiinni, mutta eläin lipesi hänen kädestään jokeen. Renesmeen suupielet vaipuivat alas, toista sammakkoa ei löytyisi niin helposti.
”Se taatusti hukkui. Hyvästi, sammakko!”
Harmistuneisuus alkoi pikku hiljaa kadota, kun hän äkkäsi pienen polun toisella puolella jokea. Se näytti kiinnostavalta, ihmeellistä taikapolulta pienen tytön silmissä, joissa vivahti uteliaisuus ja päättäväisyys. Joen yli olisi päästävä, hän halusi mennä kävelemään polkua pitkin, mutta miten hän muka ylittäisi veden?
Renesmee katseli ympärilleen neuvottomana ja loi mielessään suunnitelmia joen ylittämiseksi. Hän oli monia kertoja nähnyt, kun isä ja äiti pomppivat vaivattomasti puusta toiseen ja muutenkin pitkiä matkoja. Jos he pystyivät siihen, miksei hänkin? Mutta tyttö ei kokeillut hyppäämistä, matka näytti hänestä turhan pitkältä.
”Etsitään sitten kiertotie.”
***
”Joko Nessie on löytynyt?”
Edward pudisti päätään Bellalle, joka painoi päänsä hänen rintaansa vasten henkäistessään huolestuneesti. He olivat haravoineet koko talon, pihan ja lähialueet, mutta Renesmeestä, heidän ainoasta tytöstään, ei ollut näkynyt jälkeäkään. Ei kai tyttö tosiaan ollut lähtenyt syvemmälle metsään harhailemaan?
”Minun ei olisi pitänyt jättää häntä yksin”, Bella mutisi tuntiessaan kädet hiuksissaan. ”Hän oli koko aamun höpöttänyt jotain metsästä ja seikkailemisesta, enkä osannut kuvitellakaan, että hän lähtisi sinne yksin heti, kun jättäisin hänet leikkimään leluillaan.”
”Bella, ei se ole sinun syytäsi. Nessie vain sattuu olemaan hieman vilkas ja seikkailunhaluinen lapsi”, Edward sanoi rauhoittavaan äänensävyyn. ”Onneksi hän ei kuitenkaan ole yhtä paha ongelmamagneetti kuin sinä.”
Nainen tönäisi miestä, mutta hymyili pienesti. ”Niin, onneksi. Mutta mennään mekin etsimään häntä, jotta hän ei joudu vaaraan vaikka eläinten kanssa, jooko? En halua menettää ainoaa lastani!”
”En minäkään, kulta. En minäkään.”
***
Hiekka rahisi kiharahiuksisen tytön hentojen askeleiden alla joen jäädessä hänen taakseen. Tytön isän usein hyräilemä tuutulaulu kumpusi hiljaisena, rauhoittavana tytön huulilta. Hän rakasti sitä laulua, halusi kuulla sen joka ilta ennen nukkumaan menoa. Ja niin isä sen hänelle aina hyräili.
”Isä?”
Edward kääntyi hitaasti ympäri ja istahti tytön sängyn reunalle. Hän laski kätensä tämän ruskeisiin hiuksiin alkaen silittää niitä varoen.
”Niin, Nessie?”
”Haluan kuulla sen laulun.”
Tytön isä hymyili ja alkoi hyräillä hiljaa tuutulaulua, jonka oli tyttärelleen tehnyt. Hyräily sai tytön silmät sulkeutumaan, puristamaan peiton reunaa kevyesti. Hän hyräili hetken aikaa isänsä mukana, mutta ote peitosta keveni, hän vajosi unten maailmaan.
”Hyvää yötä, kulta.”
Renesmee pysähtyi tuijottamaan korkeaa kalliota, jonka sivussa oli isohko ympyränmuotoinen reikä. Mahtoiko joku asustaa siellä? Voisiko hän kurkistaa sinne?
Lyhyet kiharat heiluivat edestakaisin hänen lähtiessä juoksemaan kohti kalliota. Oksat rasahtelivat juoksuaskelien alla, kevyt tuulenpuuska piiskasi hellästi hänen kasvojaan. Kallio kiehtoi häntä, sieltä saattaisi löytyä jotain kivaa tai salaista.
”Huhuu, onko siellä ketään?” Renesmee huhuili kiivetessään reiän laidalle istumaan. Harmikseen reikä päättyi nopeasti, harmaa kallio tuli vastaan. Mutta hän taputti toiveikkaana kiveä, ehkä se aukenisi. ”Höh!” hän puuskahti, kun mitään ei tapahtunutkaan. Kallio pysyi entisellään, minkäänlaista salakäytävää ei auennut, mutta laskeutuessaan maahan tyttö huomasi kiven takana jotain ruskehtavaa, pehmeältä näyttävää. Kuono työntyi esiin, samoin pää, ja tyttö peruutti askeleen silkkaa varovaisuuttaan ennen kuin tunnisti eläimen.
Susi asteli kallion takaa Renesmeen eteen nuuhkien tämän takkia. Se puski liian lujaa tyttöä, jolloin tämä kaatui pehmeälle sammalelle ja alkoi nauraa heleää, sydämen sulattavaa naurua. Suden hampaat tarttuivat varovaisesti tämän verenpunaisen takin hihaan vetäen tämän seisomaan. Renesmee taputti suden päälakea iloisesti ja hymyili sille silmät viatonta iloa tuikkien.
”Jacob!” hän huudahti ja ripustautui eläimen kaulaan yrittäen samalla kiivetä sen selkään. ”Jake, maahan!” Susi päästi pienen murahduksen, joka kuulosti tytön korviin hyväksyvältä. Se asettui maahan makaamaan siksi aikaa, kun tyttö kiipesi sen selkään. ”Kiltti hauva.”
Renesmee tarttui varovaisesti kiinni Jacob-suden tuuheasta, riittävästä karvasta, joka kutitteli hänen käsiään kuin ne pumpulipallot, jotka hän oli kerran löytänyt äitinsä ja isänsä huoneesta ja ottanut esille. Tosin silloin hän oli luullut niitä karkeiksi ja tunkenut suuhunsa, jolloin Carlisle-isoisä oli pitänyt äkkiä kutsua paikalle.
Pikku tyttö kohosi hitaasti ylemmäs suden noustessa varovaisesti jaloilleen. Se lähti jolkottamaan kohti polkua, jota pitkin tyttö oli tänne tullut.
”Vauhtia, vauhtia!” Renesmee huusi ja nauroi iloisesti pitäen tiukemmin kiinni suden karvasta. Tasaisesti etenevä kyyti tuntui hieman liian hitaalta tytölle, joka oli tottunut liikkumaan uskomattoman nopeasti äitinsä ja isänsä sylissä. Mutta susi ei nopeuttanut vauhtiaan. ”Jacob.”
***
Kotitalo näkyi jo puiden välistä, pihan eriväriset kukat loistivat kilpaa talon seinustan vieressä. Iloinen, lapsekas laulu kantautui pitkälle, soi siellä täällä suden kiriessä vauhtiaan nopeammaksi. Laulava tyttö piteli hatarasti kiinni eläimen karvasta, hän ei pelännyt putoavansa, hänellä oli hauskaa.
Laulu vaihtui toiseen, vielä iloisempaan keltaisen perhosen lentäessä Renesmeen vierellä, laskeutuessa hetkeksi tämän käsivarrelle. Tyttö hyräili sävelmää unohdettujen sanojen tilalle ja heilutteli toista kättään ilmassa kuin olisi vilkuttanut jollekulle. Ja oikeastaan hän vilkuttikin, äiti ja isä seisoivat talon kulmalla huojentuneen näköisinä.
”Äiti!”
Jacob-susi pysähtyi ja päästi Renesmeen kapuamaan alas selästään. Tyttö juoksi kädet levällään pitkin vihreää nurmea kohti vanhempiaan, jotka hymyilivät helpottuneina. Bella kaappasi tytön syliinsä, rutisti tätä tiukasti kysellen samalla, missä tämä oli oikein ollut.
”Seikkailemassa”, Renesmee vastasi nauraen. ”Minä pyydystin sammakoita!”
Edward naurahti. ”Kerrothan sitten ensi kerralla, kun lähdet pyydystämään niitä?”
”Niin, Nessie. Me huolestuimme”, Bella lisäsi Renesmeen asettaessa kätensä hänen poskelleen ja alkaessa näyttää hänelle kuvia metsästä, polusta, kivestä ja Jacob-sudesta, joka oli jolkottanut heidän luokseen. ”Voi meidän vilkasta tytärtämme. No, onneksi hänellä on oma vahtikoira.”
Bella ja Edward virnistivät eivätkä pystyneet olemaan suuttuneita Renesmeelle, joka oli alkanut hyräillä laulua, joka oli jäänyt kesken. Kyllä tyttö ymmärtäisi pian, ettei ilmoittamatta saisi kadota, ettei pihalta tosiaan saisi poistua. Mutta jos tämä vielä lähtisi seikkailemaan ilman lupaan, kun Alice olisi poissa, Jacob olisi varma vainukoira, joka löytäisi taatusti tytön.
”Isi, miten se sammakkolaulu meni?”
A/N: Kommenttia?
