Title: Kaksi maailman kauneinta
Author: SnowCherry/YellowBuzzle, sama tyyppi ollaan ^^
Rating: K-11
Genre: Romance, drama, oneshot
Beta: Cappi
Disclaimer: Hahmot ja tapahtumapaikat ovat Stephenie Meyerin, vain juoni on oman pääni tuotosta.
Warnings: SPOILAA BREAKING DAWNIA! Eli omalla vastuullasi haluatko tietää juonipaljastuksia, ellet ole lukenut kirjaa
Fandom: Twilight
Pairing: Renesmee/Jacob ja kaikki muut tavanomaiset Houkutus -kirjasarjan paritukset.
Summary: »– mutta aina kun olin Jacobin seurassa, sydämeni tykytti hieman lujempaa ja ajatukseni menivät sekaisin. Rakastin sitä tunnetta.»A/N: No niin, Cappi heitti haasteen ja minä kirjoitin ^^ Kirjoitin tätä aika kauan, koska yhdessä vaiheessa en jaksanut kirjoittaa tätä ollenkaan :'D Anteeksi siitä (varsinkin sinulle, Cappi!). Ja minulla ei ole sitten harmainta aavistustakaan voiko Renesmee edes itkeä, mutta ficeissähän kaikki on mahdollista, eikö vain? Ficin nimi tulee muuten Jipun kappaleesta »Kaksi kauneinta», mutta sanat eivät liity mitenkään ficciin, pöllin vain julmasti sen nimen
Anteeksi myös siitä.
Tuolla on muuten eräs linkki, jota napsauttaessa pääsette kuuntelemaan Youtubesta biisiä, joka luo tuohon kohtaukseen hieman tunnelmaa ^^
~~~
Kaksi maailman kauneinta
Renesmee's PoV.»Mutta minä olen niin erilainen!»
Pamautin ulko-oven kiinni ja pinkaisin juoksuun. Hyppäsin talomme takana olevan joen yli ja jatkoin juoksuani metsän läpi. Kyyneleet kihosivat silmiini ja tipahtelivat poskilleni yksitellen. En tehnyt elettäkään pyyhkiäkseni ne pois.
En tiedä kauan olin juossut, tahdoin vain päästä kauas pois. Puut ja pensaat vilahtelivat ohitseni, kunnes yhtäkkiä pysähdyin.
Minne edes olin menossa? En voinut vain juosta päättömästi pois, se olisi pakenemista.
Huokaisin ja etsin katseellani kiveä tai kaatunutta puuta, jonka päälle olisin voinut istua. Löydettyäni sammaleen päällystämän kiven, istahdin sen päälle ja pyyhkäisin kyyneleet poskiltani. Tuntui hyvältä voida itkeä – muut perheessäni eivät kyenneet siihen.
Joskus minusta tuntui siltä kuin en kuuluisi perheeseeni ollenkaan. Minun poskeni punertuivat nolostuessani, muiden eivät. Minä pystyin elämään ihmisen ruoalla, muut eivät. Minun sydämeni sykki, muiden ei. Tuntui pahalta olla niin erilainen kuin muut, joiden kanssa elin. Joskus minusta tuntui kuin olisin jokin outo mutantti, jota kaikki tuijottivat pitkään. Sama kuin eläintarhaan tuotaisiin susien joukkoon suuri ihmissusi – niin samanlainen, mutta silti niin erilainen. Uudet kyyneleet valuivat poskillani.
Huokaisin syvään ja annoin katseeni kiertää minua ympäröivässä metsässä. Aluskasvillisuus oli villiintynyt pahasti ja peitti koko maan. Puut kurkottelivat taivasta ja niiden latvat olivat värjäytyneet kirkkaiksi auringonpaisteen takia. Puiden latvojen takia lämpö ja valo ei säteillyt niin hyvin alas ja puiden katveessa oli hämärämpää kuin muualla. Joillain paikoilla satunnaiset valonsäteet olivat päässeet suodattumaan alas asti.
Nousin kiveltä ylös ja lähdin kävelemään eteenpäin »ihmisvauhdilla», niin kuin perheenjäseneni sanoivat minun kulkevan Jacobin kanssa.
Rakastin olla Jacobin seurassa. Hän ei ollut samanlainen kuin muut perheenjäseneni ja se sai minut tuntemaan oloni hyväksi. En tiedä mikä siinä oli, mutta aina kun olin Jacobin seurassa, sydämeni tykytti hieman lujempaa ja ajatukseni menivät sekaisin. Rakastin sitä tunnetta.
Kuulin kuinka takanani rasahti oksa ja käännyin nopeasti ääntä kohti. Pensaikosta lennähti ilmaan lintu, joka räpytteli siipiään kohti auringonvaloa. Se sai pienen hymyn nousemaan huulilleni.
Jatkoin matkaani, kunnes olin kirjaimellisesti törmätä saniaismuuriin, joka kohosi edessäni – olin kulkenut ajatuksissani. Saniaisten toisella puolella aurinko paistoi kirkkaammin ja pian tajusin, että siellä oli aukio.
Astuin saniaismuurin läpi niitylle, joka oli kaunein näkemäni ikinä. Se oli melko pieni, täydellisen symmetrinen muodoltaan ja täynnä erivärisiä kukkia. Jossain lähellä solisi puro kauniisti ja se sai niityn näyttämään entistäkin upeammalta. Henkäisin ääneen ja astelin aukean reunalta auringonvaloon. Ihoni alkoi kimmeltelemään räpytellessäni silmiäni kirkkaassa valossa. Kaikki näytti uskomattoman kauniilta.
Tämän täytyy olla niitty, josta äiti ja isä kertoivat minulle, ajattelin. Ei voisi olla toista yhtä kaunista paikkaa.
Pian kuulin rasahduksen takaani. Jäykistyin ja käännyin nopeasti ympäri. Huomasin kuinka pensaiden takana seisoi suuri, punaruskea susi. Rentouduin saman tien.
»Jacob! Mitä sinä täällä teet?» kysyin ja katsoin kuinka susi kyyristyi takaisin korkeiden pensaiden taakse. Katselin hämmentyneenä. Mitä ihmettä Jacob oikein aikoi?
Pian hän astui niityn nurmikolle – tällä kertaa ihmismuodossa. Hänellä oli päällään vain housut, ei paitaa. Katseeni kävi nopeasti hänen lihaksikkaalla vartalolla, mutta pakotin itseni katsomaan häntä silmiin.
»Et vastannut kysymykseeni», tokaisin pojalle.
»Olen täällä siksi, että Bella ja Edward olivat huolissaan missä sinä olet. Ja olin huolissani itsekin.»
»Olen viisitoista, osaan huolehtia itsestäni. Sitä paitsi, kerro
minulle mitä voisi tapahtua? Olen kuolematon.» Virnistin.
Jacob ei edes hymyillyt.
»Olin silti huolissani. Olit suuttunut ja pelkäsin että teet jotain tyhmää.»
»Kuten huomaat, en juossut Volturien luokse tappaakseni itseäni.» Mulkaisin Jacobia hieman vihaisesti.
»Älä ikinä enää puhu itsesi tappamisesta.»
»Oletko sinä äitini?»
»En.»
»Älä sitten kerro minulle mitä minun pitäisi tehdä ja mitä ei!» huudahdin ja käänsin selkäni Jacobia päin. Sekunnit kuluivat, eikä kumpikaan meistä sanonut mitään. Hiljaisuus jatkui, kunnes Jacob luovutti ensin.
»Anna anteeksi, Nessie», Jacob sanoi. »En tarkoittanut olla ärsyttävä.»
Yritin pitää hänelle mykkäkoulua, mutta viimein luovutin itsekin ja käännyin häneen päin.
»Olin minäkin aika ärsyttävä. Olethan sinä minulle vähän niin kuin... veli. Mutta sisaruksetkin riitelevät joskus!» Hienoa Nessie, mahtava puolustuspuhe! Kasvoilleni nousi hymyn tapainen, joka varmasti muistutti enemmän irvistystä.
»Niin.» Jacob hymyili, mutta näin hänen katseessaan hieman epävarmuutta. Kävelin hänen luokseen ja kiedoin käteni punaruskean vartalon ympärille.
»Pitäisi suututtaa sinut useimminkin, jos reagoit tällä tavalla», Jacob sanoi naurahtaen. Kun tajusin hänen lauseensa sisällön jäykistyin sillä sekunnilla paikalleni.
»Mitä nyt?» Jacob kysyi erottaen minut itsestään ja katsellen minua tutkiskelevalla katseella.
»Ei mitään», sanoin rentouttaen kehoni ja hymyilin pienesti. »Ei mitään.»
Tosi asiassa olin tajunnut, että sydämeni hakkasi taas lujempaa. Ja olin varma, että poskeni olivat saavuttaneet taas punertavan värinsä.
Istuin pehmeällä nurmikolla niityn keskellä. Nojasin käsilläni hieman taakse päin ja olin sulkenut silmäni. Yritin imeä auringonlämpöä itseeni.
Jacob istui noin metrin päässä minusta ja vaikka en vilkaissutkaan häntä, tunsin hänen tuijotuksensa kasvoillani.
Minusta tuntui oudolta sanoa Jacobia veljekseni. En pitänyt häntä veljenäni, pikemminkin parhaana ystävänä. Hän oli luonani silloin, kun minulla oli hauskaa. Hän oli paikalla silloin, kun olin surullinen. Me jaoimme yhdessä salaisuuksia ja nauroimme yhdessä.
Pystyin sanomaan, että Jacob oli yksi tärkeimpiä asioita elämässäni. Joskus hän tuntui melkein tärkeämmältä, kuin omat vanhempani. He eivät ymmärtäneet minua yhtä hyvin kuin Jacob – paitsi tietenkin isäni, Edward. Minua ärsytti se, kuinka hän luki ajatukseni kerta toisensa jälkeen. Kerran olimme sopineet, että hän saisi lukea ajatuksiani vain silloin, kun antaisin luvan, mutta sopimus unohtui melko pian. En edes jaksanut alkaa sopimaan uutta.
Käänsin katseeni Jacobiin, joka katseli minua hymyillen. Hymyilin hänelle takaisin. Pian hän nousi ylös ja käveli luokseni istahtaen sitten eteeni. Jacob poimi maasta kermanvaalean kukan ja asetti sen korvani taakse hellästi.
»Se sopii hiuksiesi väriin», Jacob sanoi.
»Kiitos», sanoin, vaikken tiennyt olisiko minun pitänyt kiittää.
Jacob sormet olivat yhä kiinni kukassa, kunnes hän laski ne hitaasti poskelleni. Hän hiveli vaaleaa ihoani hellästi koskettaen pian huuliani. Värähdys kulki kehoni lävitse saaden minut säpsähtämään. Pienen epäröinnin jälkeen Jacob painoi huulensa huulilleni tunnustelevasti. Kiedoin käteni hänen kaulansa ympärille ja henkäisin pienen suudelman välistä. Suudelma oli lyhyt, mutta sitäkin suloisempi. Lämmin tunne täytti sydämeni ja sai hymyn nousemaan kasvoilleni. Jacobin huulet katosivat huuliltani, kunnes tunsin ne kaulallani. Hän painoi pieniä suukkoja kerta toisensa jälkeen. Se tuntui niin hyvälle, että huokaisin syvään sulkien silmäni.
Jacobin kädet löysivät tiensä paitani reunalle.
»Jacob...» kuiskasin hiljaa ja loin katseeni alas. Tartuin Jacobin käsiin ja irroitin ne paitani reunasta.
»Mitä, teinkö jotain väärin?» hän kuiskasi hiljaa.
»En... En ole varma tästä. Jos isä saa tietää... Hän tappaa sinut. Olen melko varma.» Minä olin
todella varma.
»Nessie-kulta, jos sinä et ole valmis, niin...»
»Sanoinko minä niin?» Annoin käsieni valahtaa hänen niskansa takaa syliini.
»Et.»
Jacob mutristi suutaan ja käänsi katseensa käsiinsä. Yhtäkkiä minulle tuli hirveitä omantunnontuskia – olin käyttäynyt häntä kohtaan liian töykeästi.
Olin juuri kohottamassa kättäni hipaistakseni Jacobin lämmintä poskea, kunnes yhtäkkiä kuulin rasahduksen metsästä ja käänsin katseeni nopeasti ääntä kohti. Kohtasin kullanruskeat silmät – ne olivat kylläkin olivat tummuneet hieman vihasta –, jotka tuijottivat meitä vihaisesti. Irrottauduin Jacobin otteesta.
»Renesmee. Kotiin. Nyt!» Loin katseeni maahan. Jacob tarttui käteeni ja puristi sitä lempeästi, mutta silti hieman pelästyneesti.
»Näpit irti tyttärestäni», isä sanoi silmät vihasta tummuen. Huomasin äitini astuvan metsän reunasta isäni viereen.
»Edward, anna olla», hän sanoi ja tarttui tämän kädestä. »Sinä olet koko ajan tiennyt, että näin tulee tapahtumaan. Oli vain ajan kysymys milloin Nessie...»
»Älkää puhuko minusta kuin en olisi paikalla», sanoin ja katselin samalla isääni. Hän näytti todella vihaiselta. Ajatukseni eksyivät pari minuuttia sitten tapahtuneeseen ja pian tunsin tuulenvireen kasvoillani. Isä tarttui käteeni ja veti minut pois Jacobin vierestä.
»Sinä et koske Nessieen enää ikinä. Jos kosketat häntä millään tavalla enää ikinä –», hän painotti viimeistä sanaa. »– voin luvata, että sinulla ei ole muutamaa tärkeää raajaa sen jälkeen.» Jacob näytti vieläkin yllättävän tyyneltä.
»Minä olen jo viisitoista, osaan huolehtia itsestäni! Onko selvä?» huusin ja pyristelin irti hänen otteestaan.
»Älä sitten käyttäydy niin holtittomasti», hän sanoi ja tarttui käsivarteeni heittäen minut syliinsä. »Me menemme kotiin. Nyt!»
»Päästä minusta irti!» huusin ja yritin räpistellä hänen sylistään pois. »Äiti, sano isälle, että päästää minusta irti!»
»Anna olla, Nessie. Mene vain kotiin», Jacob sanoi näyttäen hieman surulliselta. »Se taitaa olla parasta kaikille. Minä teen samoin.»
»Ei, Jacob, sinä –»
»Jacob menee kotiinsa myös», isä sanoi tiukasti ja lähti juoksemaan kohti metsää minä sylissään.
Napsauta tästä Tuijotin ikkunasta ulos ja harjasin hiuksiani. En ollut nähnyt Jacobia kolmeen päivään, olin vain istunut huoneessani ja katsellut ikkunasta, olettaen hänen saapuvan metsän reunasta pihallemme ja vilkuttaen minulle iloisesti. Mutta niin ei käynyt, hän ei ollut edes soittanut. Minulla oli kamala ikävä omaa Jacobiani.
Pieni kyynel valui poskellani, mutta sipaisin sen pois ennen kuin se oli ehtinyt tipahtaa valkoiselle paidalleni. Laskin hiusharjan yöpöydälle istahtaen sitten sängyn reunalle. Kiedoin hiukseni ponihännälle taakse ja heittäydyin makaamaan vaalean päiväpeitteen päälle. Pyyhkäisin silmiäni, jotka pikkuhiljaa täyttyivät kyynelistä.
Katseeni oli sumentunut kyynelistä noustessani parin tunnin päästä ylös. Kävelin vessaan – jonka ovi sijaitsi huoneessani – ja pesin nopeasti kasvoni. Nostin katseeni lavuaarin yllä olevaan peiliin ja kosketin kalpeita kasvojani. Kuparinruskeat hiukseni ylettivät tasan puoleen selkään asti – ne olisivat pidemmät, ellen olisi pyytänyt Rosalieta leikkaamaan niitä. Rakastin punertavia kutrejani.
Kävelin takaisin ikkunan luokse ja tuijottelin metsän siimekseen. Minä odotin ja odotin, mutta en nähnyt niitä kasvoja, jotka olisivat saaneet olotilani paranemaan silmissä. Huokaisin syvään.
Pian ovelta kuului pieni koputus ja se avautui raolleen.
»Nessie, saanko tulla sisään?»
»Tule vain», sanoin pyyhkäisten ainaiset kyyneleet poskiltani ja käännyin katsomaan tulijaan. Hänellä oli kauniit ja pitkät vaaleat hiukset.
»Nessie, oletko sinä kunnossa?» Rosalie kysyi ja käveli luokseni. Hän asteli viereeni ja veti minut halaukseen. En vastannut hänen kysymykseensä mitään, mutta kiersin käteni hänen viileän vartalonsa ympärille. Joskus en ymmärtänyt miksi Rosalie oli minua kohtaan niin kiltti – melkein kuin toinen äiti – samalla kun hän inhosi omaa äitiäni. Ajatukseni karkasivat aina siihen kysymykseen hänen osoittaessa huomiota minua kohtaan.
»Minusta sinun pitäisi ajatella jotain muuta kuin Jacobia», hän sanoi ja irrottautui halauksesta katsoen minua syvälle silmiin. »Se voisi auttaa.»
»Minua auttaa vain yksi asia ja se on Jacobin näkeminen.» Ääneni oli käheä, koska en ollut puhunut pitkään aikaan. Rosalie huokaisi syvään ja sipaisi muutaman kasvoilleni pudonneen kiharan korvan taakse.
»Tulisit edes alas, muut haluaisivat nähdä sinut.»
»En oikein tiedä. Näytän ihan kamalalta juuri nyt», sanoin hiljaa ja laskin katseeni käsiini.
»Älä nyt hölmöjä puhu. Sinä olet kaunis kuten aina», Rosalie sanoi hymyillen ja nousi ylös. Hän tarttui minua käsistä ja lähti vetämään kohti ovea. Nyt oli minun vuoroni huokaista. Luovutin ja lähdin kävelemään kohti alakertaa.
Laskeuduin portaita alas Rosalien perässä ja toivoin etten näyttäisi aivan kamalalta. Esme odotti portaiden juurella ja katseli minua hymyillen.
»Ihana nähdä sinua, kultaseni», hän sanoi ja halasi minua. Hautasin kasvoni hänen hiuksiensa sekaan. Halauksen jälkeen kävelin olohuoneeseen, jonne koko muu perheeni oli kokoontunut – ainoastaan Jacob puuttui.
»Hän ei ole käynyt täällä», isäni sanoi lukien ajatukseni. Hän seisoi sohvan vieressä ja katseli minua kullanruskeilla silmillään. Painoin katseeni alas.
Minusta tuntui todella pahalta. Ehkä Jacob ei edes halunnut tavata minua. Olisi hän voinut edes soittaa ja kysyä vointiani. Samassa mieleeni tuli ajatus – miksen ihmeessä ollut soittanut hänelle? Ehkä hän ajatteli myös miksen ollut soittanut hänelle.
Tuska kasvoi rinnassani ikävänä möykkynä ja se puristi hengityselimiäni. Petolliset kyyneleet aikoivat murtua ulos kyynelkanavistani, mutta sain pidettyä ne jotenkin sisälläni. Nostin pääni ylös ja katselin jokaista olohuoneessa olijaa hetken ajan, kunnes ryntäsin ovelle ja pyrähdin juoksuun.
Puut vilahtelivat ohitseni, kunnes tunnistin tutun punertavan värisen puumökin näkyvän metsän siimeksestä. Hymy nousi pakostikin kasvoilleni tajutessani, että näkisin pian Jacobin.
Hidastin vauhtiani ja kävelin metsän reunasta ripein askelin talon ovelle. Koputin muutaman kerran, kunnes kuulin rahinaa oven takaa. Ovi aukeni hiljaa ja sen takana istui Billy pyörätuolissa.
»Sinä», hän sanoi katsellen minua outo ilme kasvoillaan – oliko hän vihainen?
»Niin... Onko Jacob kotona?» kysyin nopeasti, koska en kestänyt hänen ilmettään.
»Ei.»
»Jaaha... Tuota, missä hän sitten olisi?» Vedin kasvoilleni mahdollisimman pahoittelevan ilmeen. Se ei uponnut Billyyn, joten vaihdoin tuijotukseni välipitämättömän näköiseksi.
»Jos sinä et kerro, niin...» En keksinyt mitään, millä olisin voinut lopettaa lauseeni, joten suljin suun nopeasti. Käänsin katseeni ovenkarmiin.
»Hän on rannalla», sain tylyn vastauksen ja ovi pamahti kiinni nenäni edestä. Puristin käteni nyrkkiin etten olisi lyönyt kättäni oven läpi suutuksissani.
Lähdin talsimaan kohti rantaa – minulla ei ollut harmaintakaan ajatusta missä se oli, mutta kuulin aaltojen pauhun kauempaa ja lähdin kävelemään niiden ääntä kohti. Hetken ajan päästä astuin hietikolle ja huomasin tumman hahmon istuvan vaalean ajopuun rungon päällä. Hän oli sitonut mustat hiuksensa poninhännällä niskaan ja tiesin hänen katselevan kauas ulapalle. Taivaalla liikkui tummia pilviä – kohta alkaisi satamaan.
»Jacob», kuiskasin hiljaa ja lähdin kävelemään hahmoa kohti. Kävelin hänen taakseen ja seisahduin siihen.
»Sinä et olisi saanut tulla.» Voi kuinka olinkaan kaivannut Jacobin hieman käheää ääntä.
»Minä tulin silti», sanoin ja kiipesin tukin yli hänen viereensä istumaan. Kosketin hellästi Jacobin lämpimää poskea ja annoin hänelle päällimmäisen ajatukseni – sen, että olin ikävöinyt häntä. Hän huokaisin syvään ja käänsi päänsä minuun päin.
»Tietääkö Edward, että olet täällä?»
»Haluatko sinä oikeasti puhua isästäni?» Yritin kiertää sanoillani Jacobin kysymyksen, mutta hän näki yrityksen läpi.
»Eli hän ei tiedä.»
Huokaisin ja vilkaisin vedessä uivaa pelikaania ja jäin seuraamaan sen menoa.
»Nessie, minä olen tosissani. Sun isä suuttui melkoisesti siellä niityllä.» Jacobin ääntä oli vaikea tulkita, en tiennyt oliko hän vihainen vai hämmentynyt siitä, että olin uhmannut isääni.
»Sinä et ole ikävöinyt minua.» Lauseeni ei kuulostanut kysymykseltä, enemmänkin toteamukselta. Vilkaisin Jacobiin ja huomasin hänen tuijottavan minua.
»Niinkö sinä luulet?» hän kysyi ihmettelevä ilme kasvoillaan.
»Minä tiedän sen. Sinä et edes soittanut minulle, et edes ilahtunut, kun tulin tänne.» Tiesin sanojeni olleen hieman ilkeät, olisinhan yhtä hyvin voinut soittaa hänelle itse. Siitä huolimatta nousin ylös ja lähdin kävelemään rantaa pitkin niin, että paljaat varpaani osuivat jäätävään veteen. Yksittäiset pisarat alkoivat putoilla taivaalta kasvoilleni ja avasin hiukseni poninhännältä.
Marssin eteenpäin ajatellen kovasti. Osa minusta halusi juosta Jacobin luo, painautua hänen lämmintä vartaloaan vasten, kun taas osa tahtoi lähteä kotiin. Olin hieman suuttunut, enkä edes tiennyt miksi – itsehän olin käyttäytynyt Jacobia kohtaan töykeästi.
Pian tunsin käden olkapäälläni. Minut käännettiin ympäri ja riuhtaistiin lämpimään vartaloon kiinni. Pian tunsin Jacobin huulet hellinä omillani. Hän nosti käteni hänen niskansa taakse ja painoi omat kätensä alaselälleni. Kehomme puristuivat yhteen huuliemme hipoessa hellästi toisiaan. Epäröin hetken, kunnes kosketin kielelläni varovasti Jacobin huulia. Hän ymmärsi ajatukseni ja avasi huulensa raolleen. Hänen kielensä tunnusteli hellästi omaani löytäen pian kitalakeni – se kutitti.
Henkäisin syvään ja painoin itseäni tiukemmin Jacobin rintaa vasten. Suudelma syveni entisestään, kunnes hän painoi pienen suukon poskelleni ja kääntyi katsomaan silmiini. Hengitykseni oli yhä melko tiheää – olin varma, että alkaisin pian hyperventiloimaan.
Nostin käteni Jacobin poskille ja annoin hänelle ajatuksen hymyillen.
»Minäkin rakastan sua», hän kuiskasi ja halasi minua.
»Mennään sisälle, me kastutaan kohta», Jacob sanoi naurahtaen ja lähdimme pian käsi kädessä kohti hänen kotiaan.
Bella's PoV.Katselin Edwardia, joka kiersi ympyrää vaaleasti sisustetussa olohuoneessa. Hän oli monesti aikonut lähteä etsimään Nessietä, mutta Rosalie ei ollut päästänyt.
»Sinä tiedät jo missä hän on», Rosalie sanoi istuen portailla muutaman metrin päässä meistä. »Et sinä voi estää häntä elämästä omaa elämäänsä.»
»Ja sinä tiedät millaista leimautuminen on», kuiskasin. »Vahvaa sitoutumista ja palvontaa.»
En pystynyt vieläkään käsittämään sitä, kuinka hyväksyväiseksi oli tullut Jacobin ja Nessien suhteen.
Edward käänsi sanojeni takia levottoman katseensa minuun.
Pian ulko-ovi avautui hiljaa ja käänsimme katseemme tulijaan. Renesmee seisoi hiukset kastuneina edessämme. Hänen kasvoillaan oli iloinen virne, ja pian huomasin kuka seisoi pihamaalla moottoripyörän vieressä. Ilkikurinen hymy nousi pian minunkin huulilleni muistaessani millaista oli tuntunut olla Jacobin pyörän kyydissä ja tuntea tuuli kasvoillaan... Siitä ajasta tuntui olevan ikuisuus.
Edward näytti vihaiselta ja olin todella varma, että hän lähtisi pian Jacobin luo toteuttamaan uhkauksensa.
»Älä viitsi, isä», Nessie sanoi ylidramaattisesti huokaisten. »Sitä paitsi, olen tässä laskeskellut, että muutaman kuukauden kuluttua olen täysi-ikäinen ja ajattelin muuttaa sitten Jacobin luo.»
Seurasin Edwardin kasvojen ilmeitä – hän kalpeni entisestään ja hänen katseensa oli yllättävän tyhjä. Rutistuneet kulmat hellittivät ja suu jäi hämmennyksestä hieman raolleen. Katsahdin Nessieen, joka virnisti yhä.
»En minä nyt tosissani ollut!» hän sanoi naurahtaen. Rosalie yritti pidättää nauruaan takanamme ja sai minutkin pärskähtämään. Yritimme kaikki tukahduttaa kikatuksemme, mutta Edwardin ilme oli liian hilpeä, että olisimme pystyneet pitämään naurun sisällämme. Pian nauroimme kaikki Edwardin katsellessa meitä hämmentyneenä. Alice tanssahteli Esmen kanssa huoneeseen – hekin nauroivat.
»Edward, olisitpa nähnyt ilmeesi», Alice kikatti ja nauru kilkahteli kuin tuulikello. »Se olisi ollut näkemisen arvoinen.» Edward katseli meitä aivan kuin olisimme menettäneet järkemme. Hän näki varmasti ilmeensä Alicen mielestä, koska hänen ilmeensä suli pian.
»Miksi minä en ymmärrä tämän talon naisväkeä, vaikka minä pystyn lukemaan melkein kaikkien ajatukset!» hän sanoi ja hetken päästä alkoi nauramaan itsekin.
Käänsin katseeni Jacobiin, joka virnisteli pihamaalla. Iskin hänelle nopeasti silmää ja viittasin häntä tulemaan sisälle.
~~~
A/N: Jos pääsitte tänne asti, niin olisi kiva jos kommentoisittekin ^^
Tästähän tuli melko pitkä minun kirjoittamakseni o.o
