Ficin nimi: Kalifornia Kise Ryōtan silmin
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: S
Fandom: Kuroko no Basuke
Paritus: Kise/tulkinnanvarainen
Genre: Angst & Drama
Yhteenveto: Kuvauksissa käskettiin jälleen kerran näyttämään iloa, kunnes suru todettiinkin huomattavasti kauniimmaksi.Vastuuvapaus: Tadatoshi Fujimaki omistaa hahmot, enkä saa kirjoittamisesta muuta korvausta kuin silkkaa hupia.
A/N: Näin yön ratoksi yritin kahlata CampNaNo -tuotostani lävitse, mutta haikean pätkän kohdalla mieleen muistui, että osallistuin varsin hiljaan
Kesäetydejä -haasteeseen, josta inspiraationlähteekseni saatu
kuvasarja loksahti täysin spontaanisti auki. Osallistuu myös FF50 -haasteeseen sananaan
Viikot.
Kaliforniassa kauneutta oli kaikkialla.
Kun mallinura oli lukion jälkeen lähtenyt nousuun, olivat kansainvälistenkin toimistojen ovet auenneet Kiselle. Lentokentällä kyyneleet kihosivat aina silmiin, jos määränpäänä oli Los Angelesin kansainvälinen lentoasema, mutta eivät siksi, että hyvästejä olisi heitetty lopullisesti. Kise palasi kotiin aina ennemmin tai myöhemmin, eivätkä kuvausreissut kaukana itsessään olleet kyyneleiden arvoisia. Vasta määränpää määritti tunteen, joka nousi aina lähtiessä pintaan.
Kaliforniassa oli vain sitä jotain.
Ehkäpä katukoripallon suosio sai Kisen olon erityisen haikeaksi.
”Iloa!” kuvaaja vaati, kun Kisen katse oli harhaillut kadun toiselle puolelle kuuteen nuoreen mieheen, joilla tuntui olevan kohtalaisen hauskaa koripallon kanssa. Kolme pelasi kolmea vastaan, eikä ketään tuntunut haittaavan se, että toinen joukkue oli häviöllä. Pelin jälkeen saatettaisiin mennä rannalle tai läheiseen huvipuistoon mehujään perässä ja keskustella hetken pinnallisia. Vaikka parikymppinen ei ollut kovinkaan vanha, toisinaan lukioaikojen perään oli helppoa haikailla. Elämässä parasta oli ollut se aika, jolloin kaikki oli ollut niin helppoa, että ihmissuhdekonfliktit olivat ratkenneet vuoden tärkeimmissä otteluissa. Voittaja oli saanut sanella aina säännöt tulevalle kierrokselle ja sille, miten kukin voisi korvata tekemänsä vääryydet. Sen jälkeen, kun uravalinnoista oli tullut ajankohtaisia ja oli ollut pakko ajatella realisesti sitä, oliko koripallo sovelias ammatti, voittajia ei enää ollut ilmestynyt sanelemaan sääntöjä.
”Oi, nyt tuli hyvä otos! Ei tarvitsekaan hymyillä!” kuvaaja, johon Kise ei ollut kiinnittänyt huomiota, hihkaisi innoissaan. Kise puolestaan oli vakuuttunut siitä, että oli tullut poseeranneeksi juuri maailman surullisimmassa kesäsesonkimainoksessa.
Koska Kaliforniassa oli vain sitä jotain kauneuden lisäksi, tunsi Kise olonsa siellä aina haikean ohella myös hieman sisältä kuolleeksi.
Vielä pari vuotta takaperin Kise olisi kai luonnehtinut itseään aivan täydelliseksi persoonaksi poseeraamaan kuvankauniiden rantojen aalloissa. Hänen olisi pitänyt kaiken järjen mukaan nautiskella suolaisesta vedestä ihollaan, sekä toki siitä tietoisuudesta, että hän sattui näyttämään mahdottoman hyvältä vedenkestävästi maskeerattuna ja oikein valotettuna. Kai se, miten avoimesti pariskunnat kävelivät ohi käsi kädessä umpirakastuneina, sai olon ulkopuoliseksi. Tokiossa näki harvemmin edes nuorten parien osoittavan toisilleen hempeyttä. Vaikka aikoinaan Kise olisi mieluusti halaillutkin omaa kultaansa ties missä, ymmärsi hän aina Kaliforniassa, miten armeliasta kotikulmien kulttuuri oli särkyneille sydämille. Kun asiat olivat poissa silmistä, olivat ne myös poissa mielestä.
Kuvausmatka jatkui Los Angelesista San Franciscoon, eikä sumuisena aamuna olo ollut kovinkaan paljoa parempi punaisen sillan päädyssä. Kuljettaja yritti viritellä keskustelua, josta Kisen oli helppoa luistella pois teeskentelemällä, ettei hänen kielitaitonsa riittänyt jutusteluun. Oikeasti hänen englantinsa kaikesta haparoinnistaan huolimatta olisi riittänyt toteamaan, että sumuinen aamu oli totta tosiaan kurja, mutta puhuminen tuntui yllättävältä ponnistukselta. Todennäköisesti huonosti nukuttu yö pahensi vain asioita. Seuraavana aamuna Kisen olo saattaisi olla hieman parempi.
Kuvauksissa käskettiin jälleen kerran näyttämään iloa, kunnes suru todettiinkin huomattavasti kauniimmaksi. Aiemmassa elämässään Kise ei ollut koskaan joutunut ponnistelemaan hymyn tai naurun eteen edes musertuneena kovinkaan kauaa, mutta riittävän rikkinäisenä parhaallekin teeskentelijälle ja iloisimmallekin ihmiselle ulkoinen onni oli haastavaa.
Matka jatkui maaseudulle, mutta liian iloinen ilmapiiri painosti yhä.
Kalifornia oli onnea tulvillaan, ja lopulta ruosteisen auton nokalla istuessaan Kise ymmärsi ongelman nimen: kateus oli ollut hänelle aiemmin täysin tuntematonta, mutta nähdessään liikaa ympärillään sellaista, mitä ei ollut kyennyt saavuttamaan aikoihin täysin tai oikeasti, oli etovaan tunteeseen sortuminen välttämätöntä.
Lempeä ikikesäinen tuuli hyväili Kisen ihoa mukanaan meren tuoksu.
”Minä tahdon lopputilin”, Kise julisti ja tunsi olonsa hetken aikaa häkeltyneeksi ja silti voimakkaaksi.
”Mitä ihmettä? Nämä kuvat ovat liian loistavia, et sinä voi lopettaa!” kuvaaja puuskutti. ”Jos olet väsynyt, pidetään pieni tauko?” hän ehdotti.
”Minä tahdon kotiin juuri nyt”, Kise totesi nousten ylös. ”Joten julkaise ne kuvat vaikka ilmaiseksi, mutta minä en jaksa enää Kaliforniaa.”
Jos Kisen englanti olisi ollut parempaa, olisi hän kai selittänyt jonkinlaisesta ymmärryksestään, jonka luonnehtiminen äidinkielelläänkin oli äärettömän vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Kai Japanista päin puhaltava tuuli oli liian voimakas vastustettavaksi. Siksi kuvaajan vielä vastustellessa ja Kisen poispäin kävellessä oli mitä luontevinta kaivaa matkapuhelin esiin ja kirjoittaa se viesti, joka oli odottanut liian monta viikkoa lähettämistään.
Voisimmeko mekin olla taas kuin kalifornialaiset?
