Title: Silkkiä ja samettia talonpoikaisvaatteiden tilalle
Author: Lavinia
Fandom: Twilight
Pairing: Aro/Jane
Rating: K-11
Genre: renessanssidraama
Summary: Volturit eivät kunnioittaneet silkkana ravinnonlähteenä pitämiensä ihmisten elämää, joskin heitä saattoi kuvailla kovin hienostuneiksi; taiteet ja tieteet olivat erityisesti suosiossa.
A/N: OTP10-, Kärpäslätkä- ja OTS20-haasteisiin
Silkkiä ja samettia talonpoikaisvaatteiden tilalle
Pitkä, vaaleanruskeahiuksinen miesvampyyri lausui par’aikaa runoa, ja häntä kuunneltiin keskittyneesti. Nimenomaan vampyyri lausumassa runomittaisia säkeitä, jota ei olisi uskonut heti epäkuolleista. Mutta oltiin Toscanalaisessa kaupungissa, jossa Volturit pitivät ihmisten tietämättä hovia. Volturit eivät kunnioittaneet silkkana ravinnonlähteenä pitämiensä ihmisten elämää, joskin heitä saattoi kuvailla kovin hienostuneiksi; taiteet ja tieteet olivat erityisesti suosiossa.
Volturien palatsille tunnusomainen ominaisuus oli kuin viimeinen silaus Alec ja Jane-nimisille rubiinikaksosille. Ensin uudet tulokkaat oppivat lukemaan ja kirjoittamaan kärsivällisen Eleazarin ryhdyttyä opettamaan heitä, sillä itse Aro oli valtuuttanut tämän tehtävään. Sen jälkeen he alkoivat perehtyä tieteisiin ja taiteisiin vapaa-aikaan. Silloin kun eivät kolunneet maita ja mantuja valvomassa lakia tai kasvattamassa Volterran valtakunnan mahtia. Pohdiskeleva Alec mieltyi kreikasta, latinasta ja filosofiasta koostuvaan klassiseen sivistykseen. Äkkipikaisempi sisar taas keskittyi historiaan ja runouteen pyrkien kehittymään kunnianhimoisesti. Oppimattomista maalaisista sivistyksen koskettamiksi kuolemattomiksi. Silkkiä ja samettia karheiden talonpoikaisvaatteiden tilalle.
Demetri-niminen vampyyrikomistus päätti runonlausuntansa naisväelle tarkoitettuun hymyyn ja kumarsi hovikeikariakin elegantimmin. Janekaan ei voinut olla vastaamatta hymyyn. Kaikki taputtivat. ”Kiitos, Demetri; mainiosti lausuttu”, Valtias Aro kehui, ja hänen Sulpicia-vaimonsa säesti aviopuolisoaan jäykällä hymyllä. ”Mutta mitä mieltä ystävämme Jane oli?”
Vaaleaverikkö jäysti poskensa sisäpintaa ja tunsi menneensä lukkoon kuten lukittu ovi. Valtias Aron seurassa osoittama huomio ei lakannut hätkähdyttämästä; Valtias Caius ja Valtiatar Athenodora sekä Valtias Marcuskin olivat läsnä. Siksi Janelle tuli paineita. Tuli vastata järkevästi. ”Minulla ei oikeastaan ole mitään uutta sanottavaa”, vampyyrineito sanoi liian vaisusti. ”Hyvin ja eläytyvästi lausuttu. Demetrillä on kiistatta karismaa, jolla ottaa tila haltuunsa.” Pieniä jalkoja heiluteltiin pönkkähameen suojissa.
”Ja asiantuntevasti ilmaistu mielipide, parahin Jane. Kuulemani mukaan kirjoitat omia runojasi tunnettujen runoniekkojen tuotannon lukemisen lisäksi”, Hänen Herransa virkkoi.
Jane katsahti virnuilevaan Aleciin, joka teeskenteli viatonta. Pahuksen Alec! ”Jos harrastustani voi ylipäätään kutsua kirjoittamiseksi”, Jane vähätteli. ”Vastahan minä harjoittelen.”
”No mutta, neitonen. Kuulisimme mielellämme pari omaa runoasi runottaren itsensä lausumana”, Mestari sanoi.
”Enhän minä kehtaa eikä minulla edes ole juuri mitään luettavaa”, gasellimainen vampyyritar väitti vastaan.
”Varmasti on, siskokulta. Olen nähnyt omin silmin kirjoituspöytäsi laatikoiden pursuavan niputettuja runoja”, Alec huomautti.
”Siispä hyvät naiset ja herrat: kuulkaamme Volterran oman runoilijattaren lausuntaa”, Valtias Aro naurahti saaden myötäilyä. ”Menepä valitsemaan muutama runo, Jane. Älä kuitenkaan anna odotuttaa itseäsi.”
”En suinkaan, Valtiaani”, Jane sanoi väkinäisesti hymyillen ja niiasi.
Hän lyyhistyi istumaan kirjoituspöydän ääreen omassa huoneessaan ja otti huokaisten pöytälaatikosta nipun tuoreimpia runojaan kriittistä arviointia varten. Kuinka ollakaan että onnistuneimmat runot olivat aihepiiriltään henkilökohtaista tunnevuodatusta. Yhdessä monista Arosta kertovissa punasilmäinen arkkienkeli lähetti kuolemattomat joukkonsa pelastamaan viattoman neidon roviolta. Vapahtajansa syliin haluavan neitosen... Vaaleaverikkö meni takuuseen Herraansa kohdistuvista tunteistaan, jotka olivat huumata. Hän ei uskaltanut haihatella herättelemättä turhia toiveita ajattelemalla Mestarin tuntevan häntä kohtaan kiintymystä. Tosin tämän katse kohdistui usein häneen, ja tämä oli silittänyt kerran hänen hiuksiaan, lempeästi. Ehkä ele oli tarkoitettu lähinnä isälliseksi.
Kunpa tietäisikin. Voi kunpa tietäisi. Jane oli huomannut nopeasti, ettei Aro välittänyt pahemmin vaimostaan. Hänen sanottiinkin makaavan milloin kenenkin palatsin vampyyrittaren kanssa. Usein hämmästyttävän kauniin Heidin kanssa. Jane tiesi näyttävänsä rubiinisilmäiseltä, suloiselta ja enkelimäiseltä, mutta hän oli tummaverikköön verrattuna ainoastaan soma tyttönen. Pessimismin ja järjen mukaan kurvikkat kaunottaret menivät miehen veriin, ja siksi kopea Demetrikin liehitteli mielellään tummaverikköä eikä pikku Janeja ikinä huomattu.
Älä kuitenkaan anna odotuttaa itseäsi. Vampyyritar otti nopeasti sellaisia runoja mukaansa, jotka eivät kertoneet Valtias Aron herättämistä tunteista.
”Tässäpä ensimmäinen runoni”, vampyyrityttö virkkoi palattuaan runoineen. Pakottautui tasoittamaan äänensä, ennen kuin alkoi lausua. Valtias Aron katse otti samantien kiintopisteen hänestä, eikä se ollut yksinomaan tarkkaavaisuutta. Toisen suupielet olivat ylöspäin, valmiina kaartumaan vampyyrittarelle tarkoitettuun hymyyn. Jane ei uskaltanut antaa katseensa pyyhkäistä kuulijakuntaa, koska se olisi pahentanut ramppikuumetta. Pölvästimäistä änkytystä ja takeltelua. Hän lausui, lausui ja lausui kohtalaisen selvästi sanoja sanojen perään, kunnes oli aika ottaa aplodit ja hymyt niiaten vastaan. Jane toivoi voivansa pujahtaa sen jälkeen veljensä viereen vetäytymään pieneen marmorikuoreensa. Mestari viivytti aietta nousemalla ja lipumalla kaartilaisensa luo.
”Siinäpä vasta runoutta ja lausuntaa, vaikka olitkin kaino ja jonkunverran kankea”, mustahiuksinen sanoi. ”Olet jo nyt lahjakkaanpuoleinen runoilijatar, jolla on käytettävissään ikuisuus tunnettujen runoilijoiden päihittämiseen. Jonkun ajan kuluttua voitte kilpailla nuoren Demetrin kanssa siitä kumpi lausuu paremmin.”
”Anteeksi vaan, Mestari, mutta tokkopa Jane-neidosta on päihittämään minua”, Demetri kerskaili hunajaisesti. Silti neito tiesi vampyyrinuorukaisen laskevan leikkiä, joten hän ei nyrpistänyt Demetrille nenäänsä.
”Älä sitten käyttäydy huonon häviäjän tavoin, kun jäät jonain päivänä toiseksi. Sinua on sentään varoitettu”, Aro kiusoitteli. ”Tuo Jane-neidolle tuoli ja laita se minun ja Marcuksen tuolien väliin; sen jälkeen voit taas olla kukonpoikana tunkiolla.”
Demetri teki työtä käskettyä, muttei tuonut Janelle samanlaista tuolia kuin kaartilaisilla – vaan sellaisen tuolin kuin Valtiattarilla, korkeaselkäisen ja valtaistuinmaisen. Valtiatar Sulpicia nosteli linnunsiipikulmiaan, mutta Valtiatar Athenodora ei osoittanut mieltään. Kaikki tiesivät miksi Caiuksen vaimo piti mielipiteensä omana tietonaan; aviomies piti Athenodoran tiukassa talutusnuorassa päästämättä hihnaa löystymään. Vaimo teki kuten käskettiin ja puhui vain silloin, kun Mestari Caius suvaitsi puhua hänelle.
”Pääset paraatipaikalle kuuntelemaan lisää runonlausuntaa, ystäväiseni”, hymähti Aro. Ylimys tarttui kevyesti Janen kätöseen ja kohotti sen suudeltavakseen.
Runonlausunnan jälkeen Jane kiskoi kaksoisveljensä mukaansa seurueen hajaannuttua. ”Minulla on sellaista juteltavaa, joka sopii vain sinun korvillesi”, blondiini tuhahti kärttyisästi. Alec seurasi häntä kyselemättä, ja Jane olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt samoin.
”Niin, sisko?” poika kysyi Janen suljettua huoneensa oven. Alecilla oli yhtä enkelimäiset kasvot kuin vaaleaverikölläkin. Hän oli vain tummempikutrinen vaaleanruskeine hiuksineen, reilusti pidempi ja voimakasrakenteisempi. Vampyyripoika oli kaartin muita miesvampyyreja lyhyempi ja hintelämpi, minkä takia muun muassa Heidi kutsui Alecia enkelipojaksi.
Sisar kiersi valkokultaisen Volturi-riipuksensa ketjua etusormensa ympärille. ”En tiedä, mitä tekisin Valtias Aron suhteen – jos niin voi sanoa”, Jane tunnusti. ”Hän on minulle muutakin kuin herra ja valtias. Herramme vetää minua puoleensa myös miehenä sekä herättää arvostusta ja ihailua... Olen miettinyt millaista olisi olla samanlaisessa suhteessa hänen kanssa kuin Heidi, olla hänen rakastajattarensa. Mitä sanoisit siitä, rakas veljeni?”
Alec laski kätensä vampyyrityön olalle. ”Sinun onnesi on minulle kaikkein tärkeintä. Myönnän etten toivoisi sinun lahjoittavan viattomuuttasi ensimmäiselle mahdollisille hakkailijalle. Joillekin Felixin tapaiselle. Ansaitsethan paljon, paljon parempaa. Myönnän kuitenkin vaikutusvaltaisen miehen rakastajattarena olemisen olevan monessa suhteessa kannattavaa. Ihmiskuninkaiden rakastajattarien arvoasema ja varallisuus ovat liki yhtä korkeat kuin pääministerin. Ja kuvittele: enemmän valtaa kuin kuningattarilla. Ranskalaisilla on jopa imarteleva arvonimi kuninkaan viralliselle rakastajattarelle. Maîtresse-en-titre.”
”Jollaista kaavailet minusta, vaikken tuonut julki niin suuruudenhulluja haaveita?”
Kaksoisveli tunsi hänet yhtä hyvin kuin omat taskunsa, niinpä tämä tiesi ettei Jane suostuisi pelkäksi pikku rakastajattareksi vaan tahtoi La maîtresse-en-titreksi. Kieltäköön tai myöntäköön.
