Nimi: Päättymättömistä käytävistä
Ikäraja: K11
Fandom: Yona of the dawn
Paritus: lievä Zeno/Hiryuu
Varoitukset: itsetuhoisuutta (ja isoa ikäeroa, koska Zeno pysyy 17v:nä koko ajan)
Vastuunvapaus: Sarja kuuluu sen laillisille omistajille, en saa tästä korvauksia tai muutakaan.
A/N: Katsoin vihdoin ja viimein Yona of The Dawnin ja rakastuin. Ensin ajattelin, etten ficcais mitään, mutta sitten satuin katsomaan kolme OVAa ja tajusin, että pakko se vähän on. Osallistuu
Multifandom IV.
Päättymättömistä käytävistäAlkuun Zeno on sokea, ehkä liiankin. Näkee vain ympärillään tapahtuvan, ei itseään. Huomaa vain muutokset, mutta ei sitä, mikä jää muuttumatta. Hiryuu seisoo vierellä, antaa käden valua selälle, muttei sano mitään. Kuningas ja lohikäärme, mikä pari, mikä voima, mikä valta. Kansa näkee hänet lohikäärmeenä, Zeno näkee itsensä heikkona. Mitä on lohikäärme ilman voimaa, mitä ilman valtaa?
Muut seisovat eturintamassa, keihäiden kärjet punaisina verestä, tuska silmissä ja tahto sotahuudossa kajahtaen. Zeno jätetään kauemmas, pois, eikä hän voi sanoa vastaankaan. Hän haluaa ymmärtää, mutta tietoa ei löydy valtakunnan suurimmistakaan kirjastoista.
”Mikä minä olen?!” hän huutaa kylmään yöhön, jossa taistelun äänet ovat hiljenneet, aavemainen yksinäisyys ympärillä.
”Sinä olet minun lohikäärmeeni”, Hiryuun kädet ovat hänen ympärillään, leuka vaaleissa hiuksissa kiinni ja katse samassa maiseman muuttumattomuudessa.
”Mutta mitä se tarkoittaa?”
”Tarvitseeko sen tarkoittaa mitään?” Hiryuu kuiskaa ja loput sanat unohtuvat.
Kuninkaanlinnan käytävät ovat pitkiä, joskus täynnä ihmisiä ja joskus tyhjiä. Zeno tuntee niistä jokaisen, jopa ne salatut. Hän kävelee niitä pitkin joka päivä, muistaa kaiken, osaa linnasta ulos silmät kiinni. Käytävien päissä ne kääntyvät uudeksi käytäväksi, aina vain lisää käytäviä ja jossain vaiheessa Zeno tuntee itsensä vain kulkijaksi. Vaeltaa paikasta toiseen, koskaan saavuttamatta päämäärää.
”Mitä se tarkoittaa?” Zeno toistaa itselleen ja painaa puukon terän vasten käsivarren verisuonta. Veri pirskahtelee esiin, värjää keltaisen tunikan allaan, värjää kaiken, mutta haava on jo poissa. Puukko kalahtaa lattialle, ja Zeno itkee, itkee, eikä ymmärrä siltikään tarkoitusta. Kaikki paranee, kaikki pysyy samana ja Zeno toivoo muutosta, mutta sitä ei koskaan tule, ei hänelle.
Hiryuu vanhenee, liikeradat hidastuvat, hohde silmissä himmenee. Huulet ovat vielä pehmeitä vasten hänen huuliaan, kädet vielä vahvoina vasten vartaloa. Sanat voivat olla jo kankeita, vaikeita, mutta tunteet ovat vahvoja, eikä Hiryuu koskaan kavahda niitä. Hän jättää sanomatta paljon, sen Zeno ymmärtää vasta myöhemmin.
Käytävät muuttuvat pidemmiksi nyt, kun niiden varrella ei ole enää ketään, ketä odottaa. Muut ovat lähteneet maailmalle ja Zeno jää auttamaan uutta kuningasta. Hiljaisina päivinä hän kävelee pitkin käytäviä, näkee samoja puukoristeita, samoja kukkavaaseja. Kaikki on niin muuttumatonta. Ja sitten ulkomaailman muutos tulee vastaan ihmisissä, niissä joita hän ei enää tunne, niissä jotka jo puhuvat hänestä.
Lopulta Zenon on jätettävä palatsin käytävät. Metsässä ovat omat käytävänsä, joita pitkin hän jatkaa matkaansa. Joskus hän toivoo, että voisi katsoa taakseen, että voisi palata, mutta se on poissuljettu vaihtoehto. Kuolematon ei ole olematon, vaan hänet huomataan, minne hän vain meneekin.
Elämä satuttaa, Zeno huomaa. Muut kuolevat viereltä, ja lohikäärmeiden henget hiljenevät. Hän seisoo vuorilla, ui meressä, antaa ruohojen kutitella polvea ja makaa tähtitaivaan alla. Mielenrauha on voimaa, mutta hän ei vielä osaa karistaa huonoja muistoja, ei tuskaa mielestään.
Jonakin päivänä tulee joku, joka antaa hänelle uutta toivoa. Uutta voimaa, uutta näkökulmaa. Ehkä joskus, lopulta, tulee viimein käytävän loppu ja hän saa astua ovesta.
