Nimi: Sweet little words made for silence
Kirjoittaja: M.Chamberlain
Ikäraja: K-11
Paritus/Henkilöt: ”Minä” ja ”Sinä”, Tiko ja Henri
Tyylilaji: Angst, Romance, Het
Yhteenveto : ”Love while the night still hides the withering dawn” - Huomenna kun on krapula ja minä olen jo lähtenyt, et edes soita kertoaksesi kuinka kaipaat tai kysyäksesi koska tulen uudelleen.
Varoitukset : angstia, alkoholia ja inhoa elämää kohtaan.
A/N: Eli tosiaan. Tämä teksti on omasta elämästäni ja siitä, mitä on ollut viime lokakuusta lähtien. Kirjoitin tämän yhtenä ahdistuneena yönä, kun tuntui, että pää ei pystynyt enää käsittelemään kaikkea. Myöhemmin luin tämän ja päätin tehdä tästä novellin, tai pikemminkin virallisen henkisen vuodatuksen. Tunteiden ilmaisua tämäkin.
Inhoan käyttää mitään biisejä osana novellejani, mutta tämä perustuu Nightwishin While your lips are still red nimisen kappaleen ympärille.
Se, jos mikä voi kertoa siitä, mitä tämän kirjoituksen ehkä olisi pitänyt olla tai mitä haluan tällä sanoa.
Love while the night still hides the withering dawn
First day of love never comes back
A passionate hour's never a wasted one
The violin, the poet's hand,
Every thawing heart plays your theme with care
Bensan tuoksu vaatteistasi saavuttaa hajuaistini, kun annan käteni levätä maastohousujesi punaisella kankaalla. Lyhyet sormeni näyttävät naurettavilta kankaan pintaa vasten, mutta tummanpunainen kynsilakka ei juuri erotu ja massiiviset sormukseni näyttävät ihan coolilta vyönsolkeasi vasten. Mustassa nahkavyössäsi sinulla on kiinni kotelo Zipollesi, jonka kiiltävän turkoosia metallipintaa hyväilet samoilla silityksillä kuin minun selkärankaani.
Kukaan ei osaa sanoa mitään järkevää tähän aikaan vuorokaudesta ja Henrin puhelimesta soi popeda, mutta akku loppuu kuulemma pian. Dokataan nelistään. Tyhjiä Carlsberg tölkkejä lojuu siellä täällä ja Tikon katseesta on luettavissa huoli siitä, kuka siivoaa. Onhan tämä sentään niiden kerrostalo ja yleiset saunatilat, eikä Tiko halua naapureiden kantelevan porukoilleen. Sinä hautaudut tiiviimmin syliini ja naurat vasten vatsaani.
Ei olla nähty kuukauteen, enkä tahdo päästää irti tai vilkaista kelloa. Eihän se ole vasta kuin kolme, mutta tunnit ovat aina niin pirun petollisia. Ne hukkuvat kaljanjanoomme, piilevät meidän mongertavien sanojemme helinässä. Hiipivät esille laskuhumalan vahvuudessa ja epävarmana nukkumaan meno ehdotuksena. Minä en halua nukkua tai antaa yön loppua. Haluan maata ikuisesti sinä sylissäni kovalla suihkuhuoneen matolla. Tuijottaa hiuksiasi, joiden juurikasvu on jo huvittavan pitkällä. Annan katseeni liukua maantienväristä tyveä pitkin vaaleisiin latvoihin.
Painan pääni niskaasi ja tunnustelen rohtuneilla huulillani nikamia. Ne ovat liian selvästi esillä, enkä voi olla miettimättä milloin lopetat pituuskasvusi ja alat kasvattaa lihaksia, kuten muut pojat. Varpailleen nouseminen humalanhakuisen suudelman kaipuussa on kuin elokuvista, mutta en ottaisi sinusta pois senttiäkään. Leukasi alla on turvaa tämänkaltaisiksi toivottomiksi illoiksi ja voin aina herkutella nautiskellen ajatuksesta 15 sentin korkokengistä ilman, että kärsisit alemmuuskompleksista. Ne jäävät kuitenkin vain ajatuksiksi, joita en sanoisi ääneen edes rahasta. Emme me koskaan menisi mihinkään, missä olisi sopivaa käyttää korkokenkiä ja hienoja pukuja. Sillä sinä kuulut tänne kylään, joka on kuin epätoivoisten elämien hautuumaa.
Kuolleet sielut palavat ympäri vuoden roviolla. Tätä paikkaa minä olen vältellyt viimeisen kuukauden kuin kausiflunssaa.
Toisaalta minäkin kai haluaisin kuulua tänne, olla osa kaikkea. Olla se syli, jossa on sinun olisi hyvä olla. Huomenna kun on krapula ja minä olen jo lähtenyt, et edes soita kertoaksesi kuinka kaipaat tai kysyäksesi koska tulen uudelleen. Ja sitä ikuista huomista minä saan aina pelätä, kasvattaen katkeruuttani viikkoja, kunnes jonkun epätodellisen sattuman kautta löydän taas itseni täältä. Myönnän, olen suorastaan sietämättömän säälittävä.
Me jumaloimme toisiamme. Sinun seurassasi minä pystyn olemaan mutkattomasti oma itseni, häpeilemättä kertomaan tekotaiteelliset lauseeni ja mitättömät mielipiteeni.
Sinulle minä olen enkeli. Olen ollut sitä siitä asti kun tapasimme. Kotibileiden sekavassa savussa, kun Sonata Arctica soi liian lujalla ja kaljaa oli aina uhkaavan paljon. Se houkutti juomaan oman tölkkinsä tyhjäksi aina uudestaan ja uudestaan (en tajua, kuinka saimme aina sellaisen määrän kaljaa alas). Päässä sumeni ja sanoi, mitä luuli ajattelevansa.
Sinä iltana olit saanut tarpeeksesi maailmasta, josta et itse asiassa tiennyt mitään. Etkä edes halunnut. Et ollut saanut viimeisen 16 vuoden aikana kuin halvaantuneen, järkensä menettäneen isän. Sekä tietysti teemaan sopivan tyttöystävän, joka valehteli, petti ja jätti.
Minä istuin silloin lokakuisena yönä vieressäsi sängyn laidalla heiluttelemassa jalkojani. Muistan humalaisesti ajatellen sängyn puulaitaa kaiteena, joka esti minua putoamasta avaruuteen. Saarnasin, ettei itsemurha kannata ja kaikki kääntyy kyllä aina hyväksi. Minä paska ja surkea kaksinaismoralisti, joka olin viime viikonloppuna pitänyt viittä eri pilleripurkkia käsissäni, miettien oliko lääkkeet tapa jolla päättää päiväni. Vaikka samapa tuo olisi ollut, kunhan päättyisi.
Silloin jätin pillerit kuitenkin omaan rauhaansa ja tuona viikonloppuna sovimme tarpovamme yhdessä elämää vielä eteenpäin, ainakin vähän aikaa.
Minusta tuli sinun oma henkilökohtainen suojelusenkelisi, kun taas sinun intohimoisesta katseestasi, joka oli Helsingin kesäisen sataman värinen, tuli minun pakkomielteeni.
Kuudelta aamulla meidän suudelmamme maistuvat humalalle, tupakalle ja murrosiälle. Sinun maastohoususi ovat samassa mytyssä minun villakangas takkini kanssa pitkien käsiesi vetäessä minua vasten paljaita kylkiluitasi. Tikon sohvan kangas raapii ihoa, enkä enää rehellisesti sanottuna tiedä, mikä on minua ja mikä sinua.
Silloin on vain helpompi unohtaa olevansa ihminen sulautuen tiukemmin toisen ihoon, antaen raskaan hengityksen soida musiikkina korville.
Me olemme kaksi epätoivoista elämänhimoitsijaa, etsien jotain kokemisen arvoista.
Löytöihinsä pettyneitä seikkailijoita.
Myöhemmin parvekkeella raavin jäätä irti ikkunasta, pitäisi käydä huoltamassa rakennekynnet. Kohta joku niistä katkeaa ja sitten vituttaa.
En edes tunne 27 asteen pakkasta. Iholla on vahvat jäljet siinä kohtaa, mihin sormet ovat takertuneet.
Tupakan savu jää leijailemaan lumella kuorrutettujen mäntyjen ympärille.
Suudelmasi sekä pienet onnelliset hymähdyksemme hukuttavat minut, enkä muista enää kuinka hengittää.
Aamulla lähden pakoon ensimmäisellä bussilla.
Kotona kahvi ja tupakka tuovat tutun turtumuksen.
Taistelen taas vastaan tahtoa soittaa.
Bensan tarttunut tuoksu takissani alkaa itkettää.
