Kiitos kommenteista.
vohveli, juu, kyllä, kaikki ovat ihmisiä. Lisäsin sen tuonnekin.
Ja tässä, volá.
1. LukuOlohuoneessa on se tavallinen show käynnissä.
Charlie huutaa Renéelle ja Renée Charlielle. He eivät edes huomaa minua ujuttautuessani nopeasti keittiöön, eivätpä tietenkään. Keittiön laatikosta otan itselleni myslipatukan ja huuhtelen sen alas muutamalla kulauksella vettä suoraan hanasta.
Matka toiseen helvettiini alkakoon.Koulussa – Forksin lukiossa – minua ei enää tuijotettu kuin muukalaista, kuten muutama kuukausi sitten.
Nykyään olin vain ilmaa. Ilmaa, joka soljuu käytävän vallanneen ihmismassan läpi. Juuri sitä minä olinkin, siis siihen asti kunnes kuulin takaani pahaa enteilevän iloisen huudahduksen:
”Bella!”
Synkästi ihmisiä kiroten käännyin ympäri äänen suuntaan. Minun oli pakko voihkaista, huutaja oli Alice.
Mustat, lyhyeksi leikatut hiukset heilahtelivat edestakaisin keijumaisen tytön hypellessä iloisesti käytävää pitkin luokseni. Hän pysähtyi eteeni, noin metrin päähän ja tarkasteli minua arvostelevasti.
Melkein jopa nauroin miettiessäni, kuinka erilaiselta näytimmekään Alice Cullenin kanssa; minä olin kuin haudasta noussut zombie, ja hän… No, hän oli aina ollut kaunis ja oli vieläkin.
”Sinua ei ole näkynyt aikoihin! Mitä kuuluu?” hän kysyi selvästikin odottaen minulta tarkkaa selitystä elämäntilanteestani – tai kenties olemattomista vaateostoksistani.
Kohautin vain olkiani. Ei hänkään ymmärtäisi. Eihän kukaan ymmärtänyt.
Alice yritti kysellä minulta vielä aivan merkityksettömiä asioita, joihin turhautuneena vain kohauttelin olkapäitäni. Viimein hankkiuduin hänestä eroon selittämällä, että tuntini alkaisi pian. Mikä vale.
Kun olin päässyt ”ystävältäni” karkuun, lysähdin vasten koulun kylmää seinää. Käytävät olivat tyhjiä, sillä muut oppilaat ja ihmiset ylipäätänsäkin olivat tunneilla, paitsi minä.
Painoin pääni käsiini, ja tuttu tumma ahdistus valtasi mieleni. Ajattelin Charlieta ja Renèetä.. Kuinka he riitelivät joka ilta.. Mieleni alkoi tehdä jo näiden muutamien kuukausien aikana tutuksi tullutta masennuslääkepurkkiani. Olin ollut väärässä ajatellessani, että pärjäisin muutamalla pillerillä koko päivän – ehei, en pärjännyt edes puolta päivää.
”Tästä lähtien otan kaksinkertaisen annoksen”, mutisin äänessäni aavistuksen verran hymyä.
”Kaksinkertaisen annoksen mitä?” kuului kysyvä, hieman omahyväinen miehen ääni.
Nostaessani päätäni erotin pitkän – ja komean – ruskeahiuksisen miehen, jonka vaaleanruskeisiin, kuin leijonanruskeisiin, ajattelin huvittuneena, silmiin upposin heti.
Silloin maailma katosi ympäriltäni, nyt olimme vain minä ja hän.
A/N: Pahoittelen lyhyitä lukuja, mutta voin luvata, että ne ovat vain alussa. Kilometriluvuista on kuitenkin kenenkään turha haaveilla..
Tuhisijaa kiitän betauksesta!