Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit -jjb lisäsi fandomin otsikkoon
Genre: Angst (ja Romance)
Rating: K-11 ja flawless lisäsi ikärajan myös otsikkoon
Pairing: Alec/Magnus (tietysti)
Disclaimer: (valitettavasti) Cassie Clare omistaa rakkaimpani, eli nämä kaksi herraa, jotka tässäkin ficissä ovat pääosassa
Summary: Ei auta itku markkinoilla sen paremmin kuin salasuhteessa.
A/N: Siitä on aikaa kun tämä kirjoitin, eli ihan tarkalleen en muista, mitä tässä tapahtuu... Mutta noh. Muistaakseni tämä oli yksi minun omia suosikkeja. Jotenkin nuo parisuhteen vaikeat ajat on tällä hetkellä mulle se must. Oon nyt kirjotellut lähinnä Nälkäpeliä (Finnietä, Finnaa) mutta lupaan, että seuraavana olisi sitten vuorossa Malecia... Mulla taisi ollakin joku idea. Mut tässä olisi tämä, sain vihdoin aikaiseksi julkaista.
Enjoy & Comments, please
All I Wanted
Magnus työnsi hopeaisen avaimen lukkoon sumuisin silmin, mitään näkemättä. Ei Magnus voinut nähdä, Magnus ei edes enää tahtonut nähdä. Magnus tahtoi olla kuuromykkäsokea, ei Magnus enää tahtonut tuntea, ei mitään, ei koskaan. Magnus ei tahtonut tuntea kipua rinnassa, kyyneltä poskella, tippaa linssissä. Magnus ei tahtonut muistaa, miltä tuntui suudelma, huulet huulilla, ensisuudelma. Sillä Magnus oli ollut pojan ensisuudelma, ensimmäinen. Ja poika oli ollut Magnuksen ensimmäinen, ainoa, jota Magnus oli koskaan rakastanut. Magnus oli suudellut poikaa ovella, joka heilahteli enää yötuulessa, ei kahden kaupassa. Magnus oli pujottanut kätensä pojan niskan taa, sormet korpinmustaan tukkaan, vetänyt tämän syliinsä. Eikä poika ollut rimpuillut, repinyt, raastanut tietään vaputeen. Poika oli vastannut suudelmaan, poika oli kietonut käsivartensa Magnuksen vyötäisille, ristiselälle. Ja poika oli jäänyt siihen, sänkyyn. Poika oli jäänyt yöksi, nukkunut kerällä Magnuksen kyljessä kitoutuneena vanhaan flanelliin. Magnus oli tuntenut pojan sydämen sykkeen, lämpimän hengityksen kasvoillaan. Magnus tahtoi unohtaa pojan, joka oli ollut kaikki, pojan, joka ei enää tahtonut olla mitään. Magnus tahtoi unohtaa hiljaiset hetket yön pimeydessä, kuiskaukset, rakkaudentunnustukset jokseenkin yksipuoliset. Magnus tahtoi unohtaa pojan, joka oli tehnyt Magnuksesta haavoittuvan, joka oli haavoittanut, viiltänyt syvältä. Magnus tahtoi unohtaa pojan, jota ei ollut enää, pojan, joka oli luikkinut pois steele koipien välissä sisarensa selän taa, varjoon, piiloon katseilta, Magnukselta.
Magnus käänsi avainta lukossa, pujotti sormensa ristiin, toivoi parasta. Ovi loksahti auki, kolahti vasten kokovartolopeiliä. Ja Magnus putosi kontilleen eteiseen, matolle, jolle olivat painuneet Alecin askelet. Vaan enää Alec ei painelisi popoillaan Brooklynin aamuun, enää Alec ei hipsisi sisään yömyöhällä. Alec ei tulisi takaisin, ei koskaan, ei enää. Alec ei aikonut palata, eikä koskaan palaisi, siitä piti huolen huominen. Ei makeaa mahan täydeltä, ei sydäntä sedälle, joka ei osannut rakastaa. Alec ei tahtounut antautua, Alec oli saanut tarpeekseen. Ja Alec tiesi Magnuksen odottavan, odottavan aina, odottavan ikuisesti. Alec tiesi, ettei Magnus lakkaisi toivomasta. Alec tiesi, että Magnus kaipaisi, kaipaisi ajasta ikuisuuteen, olihan Magnuksella aikaa kaivata, roppakaupalla. Alec ei edes tahtonut palata, ei sen jälkeen, mitä oli sanonut, vaikka oli tahtonut pitää turvan tukossa, sen jälkeen, mitä Magnus antanut tapahtua. Sillä Magnus oli katsonut vierestä Alecin elämän valuessa viemäriin, Magnus oli antanut Alecin puhua suunsa puhtaaksi. Magnus oli pitänyt poikaansa kädestä tämän astuessa ulos kaapista, Magnus oli antanut sen kaiken tapahtua. Ei Magnus ollut ajatellut seurauksia, Magnus oli tahtonut rakastaa. Ja Magnus oli luullut Alecin rakastavan, Magnus oli luullut, ettei poika tahtonut pelätä, piiloutua, ei enää. Mutta Magnus oli luullut väärin, Magnus oli jäänyt yksin. Sillä Alec ei aikonut antaa anteeksi, Alec oli menettänyt kaiken, eikä tahtonutkaan enää velhoa, jonka sydän säröili säpäleiksi pojan mennessä pois. Alec ei tahtonut Magnusta, vaikka Magnus tahtoi Alecin. Eikä Alec ei tullut takaisin – Alec ei tulisi koskaan takaisin.
Oven paiskasi kiinni tuuli, Magnuksen suun sitä vastoin Alecin nyrkki. Magnus oli yksin eteisessä, Magnus ei kuullut liikennettä, Brooklynin ääniä. Magnus ei nähnyt kaupungin valoja, Magnus ei nähnyt laskevaa aurinkoa. Magnus lakosi lattialle mustelma huulilla. Alec oli lyönyt, sitä Magnus ei voinut uskoa. Alec ei ollut lyönyt ennen, ei koskaan. Alec oli sulkenut silmänsä, laskenut kymmeneen, sataan tuhanteen. Alec ei ollut ollut pitkävihainen, Alec oli pyytänyt anteeksi, vaikkei olisi ollut mitään anteeksi pyydettävää. Alec oli pelannut varman päälle, Alec ei ollut tahtonut menettää. Tai niin Magnus oli luullut. Ja niin kaikki oli ollut ennen eilistä, toissapäivää, päivää mennyttä – ennen päivää, jona Alec oli suitanut itsensä raiteilta. Alec oli paljastanut, Alec oli paljastunut. Alec oli kertonut totuuden, Magnus oli ollut ylpeä pojasta, jonka oli luullut rakastavan, jota rakasti. Magnus oli antanut Alecin paljastaa, Magnus oli tehnyt virheen, siitä muistutti mustelma suupielessä, suu, joka ei enää osannut hymyillä, suu, joka ei enää muistanut kuinka nauraa. Sillä Alec oli huutanut kurkku suorana, haukkunut hintiksi. Alec oli vetänyt henkeä, painanut päänsä, hävennyt, olihan poika loppuviimeksi hintti itsekin, vaan silti huutanut. Alec ei ollut osannut lopettaa, Alec oli jatkanut, kunnes huuto juuttui kurkkuun. Alec oli ollut vihainen, Alec oli vihannut. Ja Magnus oli vajonnut vasten seinää, Magnus oli ollut hiljaa, antanut pojan huutaa. Magnus ei ollut sanonut sanaakaan. Alec oli raivonnut, Alec oli kiljunut vihaavansa. Alec ei ollut tahtonut kuunnella, Alec ei ollut tahtonut Magnuksen pyytävän anteeksi. Mutta Magnus oli pyytänyt ja sai nyrkin naamaansa.
Ritilän nurkassa nökötti pari mustia saappaita, jotka Magnus näki, vaikkei olisikaan tahtonut nähdä. Saappaat olivat yhä siellä, minne Alec oli ne jättänyt, siellä, minne Alec ei enää aikonut palata, ei koskaan. Magnuksella ei ollut muuta jäljellä pojasta, jolla oli musta tukka ja surusilmät, siniset, yli laitojensa lainehtivat. Magnuksella oli enää vain pari saappaita, sateen kastelemia. Muuta ei ollut, kuinka olisikaan voinut olla – poika oli mennyt, vienyt mukanaan Magnuksen sydämen sirpaleet. Alec oli lähtenyt, Alec ei aikonut palata, miksi olisikaan? Magnus ei ollut Alecille mitään, Alec oli valinnut kaapin, jonka hattuhyllylle kiivetä turvaan maailmalta, jossa kukaan ei ollut turvassa. Alec oli päättänyt olla poika, joka ei tarvinnut velhoa, joka oli vannonut rakkautta, ikuista sellaista, kestävää, todellista. Poika ei ollut valinnut velhoa, joka oli valinnut pojan. Sinä iltana Alec oli sulkenut suunsa, paiskannut kiinni oven, juossut Brooklynin hämärään pää kuudentena jalkana. Ja hopeainen avain oli kilahtanut asvalttiin, Magnuksen jalkoihin. Enää ei ollut rakkautta, ei sellaista, jota oli joskus ollut. Enää Magnuksella ei ollut Alecia, poikaa, jota hän rakasti liikaa, oli aina rakastanut, rakasti yhä. Enää Magnuksella ei ollut Alecia, joka ei ollut tahtonut rakastaa, vaan oli rakastanut silti, tai niin poika oli väittänyt. Ehkä rakkaus oli ollut valhe, ehkei Alec ollut koskaan rakastanutkaan Magnusta, mistä sitä tiesi. Ehkä Alec oli valehdellut rakastavansa, valehdellut itselleen, valehdellut Magnukselle.
Magnus hengitti syvään, nousi seisomaan, horjahti kasaan kenkiä, korkoja, kilokaupalla kimalletta. Magnus kampesi takaisin pystyyn, hoippui pilkkopimeään, pitkään käytävään, portaisiin. Sillä eteinen ei ollut oikea paikka itkeä, eteisessä ei itketty, eteisessä oli huudettu – Alec oli huutanut. Eteinen ei ollut oikea paikka vollottaa silmiään pellolle, ties mille kynnysmatontapaiselle silmämunat olisivat saattaneet kossahtaa, jäädä jalkoihin, vaan ei Alecin, ei enää. Alecin eskelet kulkivat pois, eivät luo, eivät enää koskaan, kyllä Magnus sen tiesi, vaikkei tahtonutkaan uskoa. Magnuksen täytyi päästä pois ja pian. Magnus ei tahtonut itkeä siellä, minne kaikki oli kadonnut, siellä, missä kaikui huuto, ja tulisi kaikumaan. Magnus ei tahtonut itkeä siellä, missä kulkivat Alecin askelet, siellä, minne Magnus oli jäänyt, eikä voinut seurata. Magnus tunsi kuumat kyynelet silmäkulmissaan, polttavat pisarat, joita ei voinut kuivata ennen itkua. Magnus tahtoi itkeä, Magnus ei ollut itkenyt vuosiin, vuosikymmeniin, satoihin. Magnuksella ei ollut ollut ketään, jonka takia porata, ei ennen, ketään, joka olisi saanut veden virtaamaan pitkin poskia, virtaamaan koskaan kuivumatta. Magnuksella ei ollut ollut ketään, jonka vuoksi pillittää itsensä uneen, ei ketään, josta olisi jäänyt jäljelle vain pari kalosseja ja painajainen, jolla ei tuntunut olevan loppua. Itku pitkästä ilosta, varjometsästäjäpojasta, joka ei aikonut palata. Itku pojasta, jota Magnus ei takaisin saisi, ei itkulla, ei porulla. Ei auta itku markkinoilla sen paremmin kuin salasuhteessa.
Magnus ryömi rappusiin, kiipesi portaat askel askeleelta, lysähti linoleumille. Magnus pidätteli kyyneleitä, konttaisi huoneeseen, jonka oven takana häilyivät muistot, joita Magnus pakeni, kaikuivat äänet, joita Magnus ei tahtonut kuulla. Ei Magnus voinut unohtaa Alecin sanoja, ei yhden ainutta. Magnus ei voinut unohtaa huutoa, Magnus ei voinut unohtaa kuiskausta, ei ensimmäistä, ei viimeistä. Magnus ei voinut unohtaa Alecin vihaa, ei mennyttä rakkautta, joka eli muistoissa, jotka vääristyisivä ajan mittaa. Magnus ei voinut unohtaa sitä, mikä oli kadonnut, mennyt kauas pois – aika kultaa muistot, aika vie kaiken, myös Alecin. Sillä jonakin päivänä poika kuolisi, kuolisi antamatta anteeksi. Jonkain päivänä poika menisi kauas, niin kauas, etteivät muistot tätä takaisin toisi. Kaikki kuolivat, kaikki katosi, kaikki lukuunottamatta velhoa, joka oli tuomittu elämään ikuisesti, ikuisesti yksin. Ketään ei jäänyt jäljelle, vain Magnus, joka oli viimein löytänyt jotakin elämisen arvoista. Jokainen menisi, myös Magnuksen poika seuraisi miestä, jolla oli viikate vyöllä, kämmenet luuta, silmät yötä mustaa. Myös Magnuksen poika lähtisi, lähtisi uudelleen, lähtisi Magnuksen luota sinne, minne Magnuksella ei ollut asiaa, kuolemaan. Magnus ei voinut unohtaa rakkautta, joka ei ollut mennyt pojan mukana, rakkautta, joka ei koskaan katoaisi. Magnus ei voinut unohtaa rakkautta, jota ei ollut osannut sanoiksi pukea. Magnus ei voinut unohtaa sanoja, jotka olivat kuvastaneet rakkautta, jolle ei löytynyt sanoja.
Magnus mönki yli kynnyksen, kämmenet vasten kylmää lattiaa, huoneeseen, jossa oli hiljaista. Magnus kömpi vuoteeseen, superlonille, patjalle, johon oli painunut Alecin kyljen kaari. Magnus laski päänsä tyynylle, jolle Alec oli kuolannut suu auki, johon oli jäänyt kuoppa, jäänyt jälki. Magnus tahtoi muistaa, ettei se kaikki ollut ollut harhaa. Magnus tahtoi muistaa Alecin olleen todellinen, olemassa. Magnus avasi rusetin, avasi toisen, heitti kengät jakkaralle huoneen nurkkaan, huoneen, jossa kaiku ei jättänyt Magnusta rauhaa, ei koskaan jättäisi, ei enää. Magnus repi auki napit, nepparit, housujen vetoketjun. Magnus raastoi lattialle lahkeet, hihat, hanskat, sariirinsinisen pisaran ja hopeaketjun, joka oli kannattanut kastetta, pisaraa kaulalla. Magnus ei tarvinnut ylimääräistä kyyneltä, nitä Magnuksella oli tarpeeksi omasta takaa, tarpeeksi, jotta saattaisi hyvällä lykyllä hukkua. Magnus ei tarvinnut pisaraa, Magnus ei tarvinnut sirpaleita. Magnus tarvitsi vain pojan, pojan, joka ei tahtonut palata. Magnus tahtoi vain pojan, jonka oli menettänyt, pojan, jota lasi ei saattanut vangita. Mitä sitä suotta säilyttää, mitä ei ollut, eikä enää olisi, ei koskaan. Mitä sitä suotta muistella, mitä ei takaisin saa. Mitä sitä suotta muistella, kaipaus jää, vaikkei muistoa enää ole jäljellä. Sillä oli vain kaipaus, pojan varjo oli kadonnut yöhön, alle lyhtypylväiden, katuvalojen, mustalla asvaltille. Pojan varjo oli sulanut sateeseen, poika oli juossut yöhön pilviseen, rankkasateeseen.
Magnus lysähti selälleen sängylle, alusvaatteissa, peiton alla. Magnus makasi yksin pimeässä, vällyjen välissä. Magnus makasi yksin siinä, mihin olisi kuulunut kaksi, siinä, missä oli kuitenkin ollut tilaa vain yhdelle, vaan hällä väliä. Magnus makasi yksin siinä, missä oli painauma kahdelle, siinä, missä kaksi oli nukkunut sylikkäin, kädet toistensa lanteilla, paljaalla vatsalla. Mutta Magnuksen syli oli tyhjä, käsivarret vailla varjometsästäjäpojan tuttua painoa – poika oli poissa. Magnus makasi yksin sängyllä, kaipasi tummatukkaa kainaloonsa, kaipasi niin, ettei itkulle ollut tulla loppua, ei enää, ei koskaan enää. Magnuksella oli kylmä, Magnus tärisi, avasi ikkunan Brooklynin hämärään, koiperhosten kaappivaellukselle. Magnus vajosi takaisin täkkiin, katseli sälekaihtimia, joilla tikitti vilkkujen hailean oranssi hehku, lasia, jonka läpi loisti nukkuva kaupunki, jossa kukaan ei kuitenkaan nukkunut, ei edes Magnus, joka ei voinut sulkea silmiään, nukahtaa. Ikkunaluukku retkotti auki, verhot lepattivat viileässä yötuulessa, mutta Magnus ei katsonut ulos, Magnus ei tahtonut nähdä varjoja, Magnus ei tahtonut nähdä juoksevia askelia, hämärän hahmoa, joka saattoi olla kuka tahansa – Alec. Magnus ei tahtonut nähdä katuja, jotka olivat nielaisseet pojan, jota Magnus rakasti. Magnus ei tahtonut nähdä kujia, joilla oli kävellyt kylki kyljessä kultansa kanssa, kujia, joita pitkin poika oli paennut pimeään. Magnus ei tahtonut nähdä tienviittoja, jotka olivat vieneet pojan pois, ohjanneet harhaan tiellä, jolla kahden oli kuulunut kulkea käsikädessä.
Magnus painoi kasvonsa tyynyyn, syvälle untuvaan, johon Alec oli hengittänyt yökaudet läpeensä, silloinkin, kun Jace oli leikkinyt alakerrassa kotia televisioseurassa. Silloin Magnus oli pyytänyt, kietonut kätensä pojan ympärille, osoittanut sänkyä, armeijanvihreää vuodetta. Ja Alec oli jäänyt, jäänyt uudelleen ja uudelleen, yhä ja vielä huomenna, ensi viikolla. Alec oli antanut periksi kerran toisensa jälkeen, Alec oli jäänyt, Alec oli jäänyt aina, silloinkin, kun puhelin oli huutanut iltasooloa. Alec oli painanut punaista luuria, vaihtanut vapaalle, hymyillyt ujosti alta korpinmustan otsatukan. Silloin Magnus oli vetänyt pojan syliinsä, suukottanut, työntänyt alleen sängylle, suudellut suulle, suupieliä, kalpeaa leukaa, punaisena hehkuvia poskia. Ja Alec oli suudellut takaisin, unohtanut hetkeksi huomisen, eilisen, päivän entisen, jona ei ollut ollut onnellinen. Alec oli vastannut suudelmaan, Alec oli jättänyt häpeän omaan arvoonsa, heitteille unholaan. Alec oli antanut pelon olla, Alec ei ollut pelännyt paljastua, Alec ei ollut pelännyt kaappia täynnä vaatteita, pelkoa. Mutta Alec oli pelännyt aurinkoa, Alec oli pelännyt uutta aamua. Silloin Magnus herännyt aamulla tyhjään vuoteeseen, kahvintuoksuiseen, joka tästedes olisi tyhjä ja tyhjänä pysyisi – ei Alec palaisi, turha toivo. Oli turhaa toivoa takaisin sitä, minkä oli kerran menettänyt, sitä, mikä oli mennyt, eikä takaisin tulisi. Sillä mennyt oli mennyttä, vain muistot tallella, vaikka valmiiksi reunoiltaan haalistuneina.
Magnuksen kyynelet kastelivat tyynyn, jonka karmiininpunaiseen pellavaan Alec oli itkenyt unissaan. Sillä Alec oli nähnyt painajaisia yöt läpeensä, Alec oli parkunut Magnuksen sylissä kuin vauva konsanaan. Ja Magnus oli painanut pojan syvemmälle syliinsä, suudellut poskelle. Magnus oli lohduttanut, kuiskinut korvaan sanoja rakkaudesta, maailmasta todellisemmasta, johon olivat kuuluneet vain he kaksi. Magnus oli silittänyt Alecin tummaa tukkaa, haronut suortuvat otsalta korvan taa. Magnus oli pyyhkinyt pojan kasvoille noruneet kyynelet yö toisensa perään, painajainen painajaiselta. Magnus oli käskenyt avaamaan silmät, Magnus oli herättänyt pojan uuteen huomiseen. Magnus itki, koska Alec oli itkenyt, Magnus itki, koska muisti Alecin itkeneen, nyyhkineen suolavettä. Magnus itki, koska muisti Alecin, Alecin, jonka tahtoi takaisin, pojan, joka oli vienyt Magnuksen sydämen mennessään, vaan ei painajaisia, jotka seurasivat nyt Magnusta ja tulisivat aina seuraamaan. Magnus kääntyi kyljelleen kasvot kyynelissä, vasten kosteaa kangasta, tyynyä, joka tuoksui Alecilta, Alecin itkulta. Magnus saattoi haistaa Alecin – tyyny tuoksui surulta, kissankelloilta, saippualta. Tyyny tuoksui pojalta, joka oli pessyt tukkansa hammastahnalla, pojalta, joka oli juonut kahvinsa mustana, pojalta, joka maistui piparmintulta, vaaleanpunaiselta hubba bubalta. Tyyny tuoksui pojalta, joka oli jo mennyt – pojalta, joka ei enää itkenyt. Magnus haistoi Alecin, häivähdyksen pojasta, joka oli kadonnut, aivan kuten oli ennen sattanut maistaa pelon tämän epävarmoilla huulilla.
Magnus makasi sängyllä kasvot kohti kattoa, itki äänettä, silmät sumeina, ripsissä pisaroita. Magnus itki kyynelet puroina kaulalla, paljaalla rinnalla, lakanoilla. Magnus ei voinut liikkua, liikahtaa. Magnus olisi tahtonut juosta, juosta pojan perään, seurata askelia vesilätäköissä, pimeillä kujilla. Magnus olisi tahtonut tuntea kylmän asvaltin paljaiden varpaidensa alla, Magnus olisi tahtonut juosta kastehelmien kuorruttamalla ruohikolla, kuurankukilla. Magnus olisi tahtonut ottaa kiinni pojan kädestä, pysäyttää juoksun, jota poika jatkaisi, kunnes putoaisi maailman laidalta, kunnes ei enää jaksaisi juosta. Poika ei osannut pysähtyä, poika ei edes tahtonut pysähtyä, osannut lakata juoksemasta pakoon itseään, Magnusta, Magnuksen rakkautta. Poika vältteli maailmaa, poika pakeni Magnusta. Poika pakeni itseään, poika pakeni totuutta, pakeni, koska ei osannut uskoa onneen. Magnus tahtoi kopata pojan kiinni, kaapata syliinsä ilmalennosta, kietoa käsivartensa tämän ympärille, rakastaa. Magnus olisi tahtonut ottaa pojan kiinni, pelastaa pojan edestä katseiden, jotka tämän juoksua seurasivat, tämän valheita, valkoisia, mustia. Mutta Magnus ei enää muistanut, kuinka jalat kulkivat, astuivat takaperin tiellä, jolta poika oli eksynyt. Magnus ei enää muistanut, mihin kääntyä, Magnus ei tiennyt, missä oli, saati sitten mihin meni. Magnus ei muistanut, kuinka kävellä kadulla, joka oli autio, jolla poika ei kulkenutkaan enää askelta edellä. Magnus ei enää nähnyt poikaa, pojan kasvoja, selkää, jolle olivat putoilleet sadepisarat, auringonkilo. Magnus oli jäänyt yksin tielle, joka oli umpikuja.
Ikkunaluukku kolahti, satoi sisään, vesi ropisi lattialle. Mutta Magnus ei jaksanut välittää, Magnus ei tahtonut enää toivoa. Ei toive kantanut kaupungin taa, ei poika kuullut Magnuksen huutoa. Ei, vaikka Magnus huusi huutamasta päästyään, huusi ikäväänsä ilmoille, ulos ikkunasta. Ei poika voinut kuulla, eihän poika edes tahtonut kuulla. Poika ei ajatellut Magnusta kuin korkeintaan pahana makuna huulilla, ei ensimmäisenä suudelmana, miksi olisikaan? Ei poika tahtonut muistaa Magnusta – Alec tahtoi vain unohtaa, unohtaa virheen, joka oli velho. Magnus ei tahtonut elää unessa, jossa mikä tahansa saattoi olla totta, tarua, puolitotuus, jolla ei ollut arvoa, joka ei tuonut onnea. Magnus ei tahtonut elää unessa, jossa poika oli vielä tallella takataskussa, Magnuksen kainalossa. Magnus ei tahtonut tehdä painajaista totta, Magnus ei tahtonut kannoilleen Alecin varjoa, joka vaani painajaisissa, syytti, sätti, sähisi. Sillä Magnus ei voinut nukahtaa, vajota uneen, painajaiseen. Unessa vaelsi varjo, jota Magnus pakeni. Uni oli vain Alecin kadonneet askelet, uni oli varjo, joka pojasta lankesi. Magnus ei tahtonut rakastaa seinälle heijastuvaa hahmoa, väreileviä ääriviivoja, Magnus ei tahtonut varjon heräävän unesta. Ei Magnus voisi pysytellä valveilla, jos varjo lankeaisi Magnuksen jalkoihin, seuraisi, minne Magnus sitten ikinä menikin. Magnus ei tahtonut muistoa entisestä. Magnus tahtoi Alecin, elävänä, muttei kuolleena.
Magnus makasi yksin kylmässä vuoteessa, vailla vaateita, punaisissa boksereissa. Magnus värisi, tärisi yötuulessa, katkeransuloisessa, popcornintuoksuisessa, tuulessa, joka tuoksui Alecilta. Magnus sulki silmät, piiloutui pimeään, sinne, minne ei voinut paeta. Pimeyden vei mennessään aamu, lopulta. Ikkuna narisi, paiskautui vasten seinää. Magnus kuuli lasin helinää, hengityksen, huohotuksen. Ja Magnus toivoi, Magnus toivoi niin, että sydän oli pakahtua, tai se, mitä sydämestä oli vielä jäljellä, sirpaleet. Magnus risti sormet, Magnus toivoi, vaikkei tiennyt, oliko ikkunan angiina vain unta, sitä, johon Magnus ei olisi saanut vajota. Magnus toivoi, makasi aloillaan hiljaa, hengittämättä. Magnus kuuli ikkunalaudan kolinan, kengänkannat märällä metallilla, kumisaappaat. Magnus kuuli tömähdyksen, kaksi jalkaa vuoron perää parketilla, askelen, toisen, kolmannen. Jossain kaukana aukesi vetoketju, takki kahahti, putosi matonkulmalle. Jossain kaukana saivat saappaat kyytiä, nurkka-arestia, sukat rullalla saappaanvarressa. Jossain kaukana kilisi vyö, housut valahtivat mytyksi takin vierelle, läpimärkään läjään lattialle. Ehkä Magnus oli tiennyt pojan palaavan, ehkä Magnus oli arvannut. Tai ehkä kaikki oli toiveunta, ehkei poikaa ollut olemassa, ollut koskaan ollutkaan. Magnus kuuli paljaat varpaat, pojan, joka hiipi vuoteeseen, jouset narahtivat. Magnus tunsi pojan sormet poskellaan, sormet, jotka kuivasit kyynelet. Magnus tunsi lämpimät huulet huulillaan, anteeksipyynnön. Ja Magnus antoi anteeksi.
Alec.
