Nimi: Markka kolmekymmentä penniä
Kirjoittaja: jossujb
Ikäraja: K-11 (lähinnä muutamien kirosanojen takia)
Genre: Drama on varmaankin lähimpänä. Tämmöinen lyhkäinen novelli.
Varoitukset: Kiroilua ja puhekieltä
A/N: Kirjoitin tämän lähinnä vitutksen vallassa yhteen menoon jonakin mystisenä yönä, annoin sen olla rauhassa monta viikkoa ja päätin korjailla kirjoitusvirheet ja muut kököt sieltä pois. En nyt voi väittää, että tämä olisi mikään taidonnäyte, mutta enpä sillä siihen oikein pyrkinytkään. Kyseessä on tahallisesti kömpelö tarina nuoren ihmisen vituksesta.
Niin, ja vaikka tarina väittääkin olevansa tosi, niin joissakin asioissa on luonnollisesti otettu suuria taiteilijan vapauksia^^ Ettei tämä varmaan tällaisenaan omaelämänkertaan kävisi
.
Markka kolmekymmentä penniäTämä tarina on tosi, ja siinä mielessä erikoinen, etten ole sitä turhan takia värittänyt enempää, kuin mitä muistamisesta nyt pakostakin värittyy. Mutta olkoon, mistä te sen tiedätte vaikka valehtelisin kurkkuni solmuun ja sieluni mustaksi.
Kaikki alkoi jostain riidasta, joka on nyt aikuisellakin mittakaavalla mitattuna ajattelukykyni ulkopuolella. Joka tapauksessa oletettu kauppamatka, jolle mutsini minut mukavasi mukanaan raahasi, venyi vähän pidemmäksi pakomatkaksi Helsinkiin. Omalla tavallaan se oli seikkailu.
Toisaalta, olin jotain neljän, viiden vanha, joten kävely Super-Marketista takaisin Rauhankadulle oli allekirjoittaneen mittakaavassa jo tarpeeksi iso tapahtuma, varsinkin kun mutsi unohti pukea meikäläiselle kengät jalkaan ja jätti tuulitakinkin naulaan, vaikka oli jo myöhäinen syksy. Mutta sellaista sitä sattuu kun lähtee asunnosta juoppohullussa vihassa. Unohti siskonikin siinä rytäkässä faijan tykö, mutta siellä oli todennäköisesti loppuviimein turvallisempaa.
Muistan, että mutsi soitti jollekin häiskälle Hämeenlinnan bussipysäkin yleisöpuhelimesta ennen kuin nousimme linkkaan. Se nyt on yksi ja sama kenelle ja miksi, kaikki tuntui silloin hyvin loogiselta (voitte varmaankin helposti uskoa, ettei tämä ollut ensimmäinen pilalle mennyt maidonhakukerta, mutta jätettäköön nuo muut tarinat tältä osin sikseen) ja hyväksyin asian laidan samoin tein.
Linkassa istuimme kaksi penkkiriviä ennen takimmaisia istuimia ja sain joltain lahjaksi sinisen säästöpossun, joka seisoi neljällä jalalla. Siinä luki kai Osuuspankki, tai mitä lienee, mutta se oli sellainen välimerensininen. Aika hieno. Laitoin sen sisälle markka kolmekymmentä penniä.
Yksi kolikoista oli viisikymmentäpenninen.
Nyt tietysti joku saattaa kyseenalaistaa oliko loput kolikot tosiaankin kymmenpennisiä, vai oliko mahdollisesti kyseessä kaksi viisikymmentä pennistä ja kolme kymmenenpennistä, tai peräti markan kolikko ja kolme kymmenenpennistä tai joku muu yhdistelmä, koska mitään noin triviaalihan ei kenenkään pitäisi muistaa. Uskokaa tai olkaa uskomati, se nyt on aivan sama oliko se säästöpossukaan nyt oikeasti sininen vai musta vaiko kenties kanarian keltainen, kun hienointa lapsen näkökulmasta siinä oli, että sain mokoman porsaan.
Varsinkin kun edellinen oli mennyt rikki, kun systerini oli tönäissyt sen alas hyllyltä ja varastanut kaikki sen sisällä olleet rahat, vaikka hän oli niin pieni, ettei vielä ostanut kaupasta itse mitään. Kaikkein eniten silloin harmitti itseäni, sillä minä tiedän, että siinä porsaassa, tai ennemminkin Hipossa, oli yli sata markkaa pieninä hiluina. Monesti olin ronkkinut ne voi veitsellä pois säilöstä ja laskenut.
Sisareni kiistää rikkomuksensa viimeiseen asti, mutta tämä on yksi niistä asioista jotka eivät vittu ikinä unohdu. Sama juttu kuin leikellyt My Little Ponyen hännät tai pikkuautojen massatuhot ikkuna-aukkoa hyväksikäyttäen: aivan sama ollaanko kuinka aikuisia tai onko tapahtumista kolme vai kolmekymmentä vuotta aikaa, jos kaihertaa, niin se jumalauta kaihertaa, eikä se siitä muuksi muutu.
Ellei se nyt sitten jostain joskus kaiva niitä alkuperäisia kolikoita ja liimaa säästöhippoa takaisin kassaan, mitä ei tietenkään tasan tapahdu.
No niin, eksyin aiheesta. Tarkoitus oli puhua tästä eräästä sinisestä säästöporsaasta, jonka mystisellä tavalla sain välimatkalla Hämeenlinna-Helsinki joltakin sellaiselta henkilöltä jota en tunne. En voi muistaa oliko kyseessä mies vai nainen, vai mahtoikohan mutsi antaa muoviporsaan minulle. Mene jä tiedä. Muistan kuitenkin rahojen olleen omiani, ja vähän ravistelemalla pikkukolikot sai takaisin käteensä, jos niin halusi.
Helsingissä mutsia oli vastassa joku viiksekäs mies, jonka nimi oli Simo. Se sanoi olevansa mustalainen, mutta en tiedä oliko se totta, vai pilailua, sillä mutsillani oli tapana pelotella niinkin vanhalla ja rasistisella tavalla kuin sillä, että jos nyt et ole kiltisti niin mustalaiset tulevat ja vievät pois. Sen minä muistan, että totuttuani koko Simon läsnäoloon, niin olihan se ihan kiva mies, eikä laisinkaan niin pelotava kuin mutsin ja faijan muut "ystävät", jotka olivat alituiseen humalassa tai muuten sekaisin.
Seikkailimme pitkin Helsinkia vuoroin taksilla ja vuoroin paikallisvuorobusseilla. Kuinka ollakaan, noustessamme kaupungin laitamilla hyvin nopeasti pois lähes täyteen ahdetusta linkasta, unohdin juuri saamani säästöporsaan bussin punaiselle penkille, mikä suretti minua tavattoman paljon. Itse asiassa tulin loputtoman vihaiseksi, ja syytin koko linkkaa, kaikkia maailman olemassa olevia linkkoja siitä, etten saanut odottaa ja muistaa ottaa possua mukaani. Varsinkin kun olin muistanut koko säästölippaan juuri ennen kuin olin astumassa ulos, mutta mutsi veti minut portailta alas hieman ennen kuin ovet sulkeutuivat. Voi sitä harmin määrää.
Sinne meni markka kolmekymmentä penniä, jolla ei kyllä siihen aikaankaan saanut kaupasta yhtään mitään. Paitsi ehkä jonkun tikkarin tai vastaavaan. Hennatatskapurkkia olisi saanut ehkä kaksi.
Mutsi ja Simo sekoilivat sitten loppuillan Simon kämpilla, jossa oli pimeää, koska valot olivat palaneet tai tyyppi oli unohtanut maksaa sähkölaskunsa. Muistaakseni se ukko selitti sitä juttua minulle, joka on tietysti tyhmää, koska olin vain neljä, eikä minua kiinnostanut muiden ihmisten sähkölaskut.
Tai sitten muistan vain väärin.
Silti, kukaan ei huolehtinut siitä olinko nukkumassa vai en, sillä muistan hyvin pitkään yöhön leikkineeni vessassa karhunpumpulla, syöden Simon ostamaa Fazerin pähkinäsuklaata. Kello näytti yli kahtatoista.
Kello minulla on muuten aina ollut ranteessa. Silloin se oli sellainen jossa oli planeetta keskellä.
Inhosin muuten silloin pähkinäsuklaata, enkä nyt oikein vieläkään omaehtoisesti sitä osta vaikka syönkin, mutta sinä yönä söin harmistuksissani koko hela levyn yksin istuessani pimeässä vessassa. Neljävuotiaalle aikamoinen uroteko, joka vaatii kovaa sisua ja sielunvahvuutta. Tai jotain, muistan vain sen kuinka hemmetisti loppuvaiheessa meinasi tulla oksa. Enkä edes nyppinyt pois niitä pähkinöitä, tyhmä kun olin.
Aamulla kukaan ei muistanut ruokkia minua oikealla ruualla, mutta mutsi oli selvinnyt horinoistaan, eikä muistanut enää minkä helvetin takia oli faijalle suuttunut niin paljon, että oli päättänyt kaapata vanhemman lapsen messiinsä. Minkä takia se sitä paitsi olin aina minä, joka näille mutsin ryyppyreissuille jouduin? Tykännyt en lapsenakaan koko muijasta.
Se soitti kotiin ja itki jotain puhelimessa
jaadajaadajaada, jotain sinne päin, ja matka vei kohti rautatieasemaa ruokakassin kanssa. Älkkää kysykö mitä järkeä on tuoda ne Valion maitopurkit ja jauhelihapaketit Helsingistä asti, mutta kyseessä on joku hämärä logiikka, jonka mukaan jos kauppareissulle lähdetään, niin sehän hoidetaan loppuun asti vaikka väkisin. Nämä on näitä krapulaisen ihmisen päättelyketjuja.
Mutsin oli pakko tietenkin käydä vessassa ennen kuin juna lähti ja raahasi minut tietenkin mukanaan. Monet naiset olivat jättäneet käsilaukkunsa tiskipöydälle ennen kuselle menoaan (ihmettelen tätä vieläkin, eivätkö nämä pelänneet kassien joutuvan varastetuiksi?). Itse seisoskelin koppien ulkopuolella pelleillin roskiksen kanssa.
No, joka tapauksessa, ihmetykseni oli suuri, kun peilin vieressä, aivan tiskialtaan reunalla seinsoi sininen säästöpossu. Aivan samanlainen kuin linkkaan unohtamani. Sillä aikaa kun mutsi pesi käsiään kurkottelin roskapöntönpäällä seisoen possun itselleni ja venkslasin kolikot ulos.
Markka kolmekymmentä penniä.
Tiedättekös, se oli meikäläisen ensimmäinen kokemus siitä kuinka maailmankaikkeus on niin vitun kosminen, että kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Vaikka tietysti oikeastihan joku nyt oli vain sattunut nappaamaan possun matkaansa, tuomaan sen asemanvessaan ja unohtamaan sinne,
no big deal. Tai ehkä se oli oikeasti ihan toinen possu, jota minä nyt saman rahasumman takia luulin omakseni. Aivan fuckin sama, sillä se päivä oli allekirjoittaneen elämässä se päivä, kun honasin, että elämään kuuluu vähän muutakin kuin vain jotain paikasta toiseen juoksentelua. Ettei unohtunut asia välttämättä ole ikuisiksi ajoiksi mennyt ja että sitä löytää monia asioita vielä edestään.
Kaikki nämä oivallukset tietysti vielä samaan aikaa pienessä päässä. Mutsi ei varmaankaan tajunnut mitä oikein rupesin siinä itkemään, vaikka kyllä jotenkin itsekin huomasi miten hassusti possu oli päätynyt takaisin minulle.
Ja tässä sitä ollaan. Eihän tämä nyt paljoa kerro mistään, ei edes siitä uneversumin kosmisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Sonnasta. Mutta onpahan täysin tosi tapaus, vetäkää omat johtopäätöksenne siitä.
