Author: Tuhisija
Title: Crashing Hearts
Fandom: Sugar Sugar Rune
Pairing: (Chocola/Pierre)
Rating: K-11
Genre: angst, AU
Disclaimer: SSR kuuluu Moyoco Annolle.
Summary: ”Kaikki oli pelkkää valhetta, kaikki sanomani.”
A/N: Idea tuli Musen kappaleesta Hyper Chondriac Music, siinä oli semmoinen sopiva fiilis ja jotenkin se viimeinen lause, I don't love you and never did, sai tämän ajatuksen. Ja ikärajasta en ole varma, voisi tämä olla kai K-11 myös, mutta pistetään nyt varmuudeksi K-13.
Ja osallistuu Fandom 10:iin.
Crashing Hearts
Reunoilta punertavia lehtiä on kasaantunut puiden juurille, ja tuuli on puhallellut niitä värittämään muuten niin elotonta ja väritöntä maisemaa. Ruohon vihreys on ruskehtavan harmaata ohuen loskapeitteen takia, ja puiden paljaat oksat kurkottelevat vaaleansinistä, pilvetöntä taivasta. Vain yksi ruskea lehti roikkuu ohuen oksan päässä ja lehahtaa lopulta lentoon tuulen mukana. Se laskeutuu hurjasti pyörien pojan syliin. Hän nakkaa lehden pois ja vetää tumman takkinsa tiukemmin ylleen, vaikka tuuli on tänään lempeä eikä edes viileä. Mutta pojalla on kylmä, hän tuntee nipistelyä rinnassaan.
Lämmin ailahdus kuitenkin valtaa pojan, kun puiden välissä vilkkuvat punaiset hiukset vilahtelevat hänen näkökentässään. Mutta ailahdus on lyhyt, jokin ei salli sille hetkeä pidempää aikaa. Jokin vetää sen pois ja työntää kylmyyttä tilalle. Kylmyyttä, joka väristää poikaa ja saa hänen mielensä kietoutuneeksi pahaan. Joku hiljaa kuiskaa pojan korvassa, ”Se on helppoa, hän tulee uskomaan sinua”, mutta pojan mielestä niin ei ole, ja hän pudistaa itsekseen päätään. Hän kuitenkin ymmärtää, miksi tekee näin, miksi ei peräänny. Hän ymmärtää, vaikkei haluaisi.
Chocola, poika huokaisee ajatuksissaan mielensä ääni tyhjyyttä ja kylmyyttä huokuen. Tyttö punaisilla hiuksilla seisoo äkkiä hänen edessään varautunut hymy huulillaan. Mutta kun hän ei hymyile, tytönkin hymy katoaa, ja tämä toteaa kysyvään sävyyn, ”Sinulla oli asiaa?” Poika nyökkää, rintaa puristaa sillä hetkellä. Ei.
Tyttö istahtaa puiselle penkille pojan viereen ja odottaa. Poika ei saa sanaa suusta ja tuijottaa aluksi vain eteensä kiinnittämättä huomiota mihinkään. Kaikki tapahtunut tytön kanssa vilahtaa hänen mielessään, kaikki ne lukittuun häkkiin survotut tunteet pääsevät vielä kerran vapaaksi. Mutta sitten ne taas kutsutaan takaisin, lukko napsahtaa kiinni. Muistot lipuvat pois, jäljelle jää vain kylmyyttä, joka paistaa pojan kasvoista.
”Pierre?” tyttö sanoo hiljaa, poika kääntää katseensa viimein häneen. He katsovat toisiaan, toinen hämmentyneenä, toinen ilme niin ilmeettömänä ja kylmänä. Poika puristaa toisen kätensä nyrkkiin ja sanat, jotka rikkovat kaiken heidän kokemansa, livahtavat suusta.
”Kaikki oli pelkkää valhetta, kaikki sanomani”, poika sanoo ääni kylmyyttä maistellen. ”Kaikki.”
Tytön vihreissä silmissä välähtää, hän näyttää entistä hämmentyneemmältä. Poika huomaa shokin iskevän, tyttö ei saa aluksi sanaa suustaan. He vain tuijottavat ja tuijottavat, kunnes tyttö saa sanat suuhunsa. Ne sinkoilevat sinne tänne pettymystä ja piilotettua tuskaa tihkuen, mutta poika ei reagoi. Hän istuu vain ja yrittää pusertaa rinnassaan tuntuvan paineen pois. Mutta se ei ota lähteäkseen, se vain kasvaa, kun hän huomaa tytön ahdistuneen katseen ja kyyneleistä kastuneet silmät, joita tämä ummistaa kiinni, jottei itkisi.
”Aiotko ottaa sydämeni nyt?” tämä kysyy ja nyyhkäisee tahtomattaan. Pari kyyneltä on jo karannut poskille, joita tämä pyyhkii kuiviksi punaisen takkinsa hihaan. ”Aiotko?” tyttö kysyy uudestaan, voimakkaammalla ja kimpaantuneemmalla äänellä, kun poika ei vastaa. Tämä ei aukaise suutaan vieläkään, tuijottaa vain kasvoja, jotka hautautuvat paljaisiin käsiin.
”En”, poika vastaa viimein kylmästi ja kääntää katseensa pois. Paine rinnassa tuntuu pahalta, ja hän haluaisi antautua sen ja häkin ovea kolistelevien tunteiden valtaan. Mutta jokin ei anna hänen tehdä sitä, jokin pitää hänet ruodussa. Jokin piiskaa hänen mieltään ja sydäntään sisällä kehossa, joka liikahtaa, nousee ylös. ”Chocola.”
Tyttö kohottaa päätään, hänen ja pojan katseet kohtaavat hetkeksi. Hän kuitenkin kääntää katseensa pois, ja tämä huomaa hänen nielevän kyyneleensä, kuivaavan kasvonsa. Vasta sitten he katsovat taas toisiaan, mutta eivät todellisin kasvoin. Kumpikin on verhonnut oikeat tunteet maskin taa, kumpikin valehtelee. Tyttö on lujittanut ilmettään, koventanut sitä, mutta poika pitää edelleen kylmyyttä päällimmäisenä.
”Minä en rakastanut sinua, en koskaan rakastanut.” Pisto sydämeen, pojan maski pettää hetkeksi. Hän kuitenkin kokoaa itsensä ja jatkaa pahuuden tehdessä työtään hänen sisällään. ”Enkä tule rakastamaan. Se… olisi hullua.”
Nyt on tytön maskin vuoro pettää, eikä hän kestä sitä. Hän kääntää selkänsä, ristii kätensä rinnalleen ja astuu muutaman askeleen eteenpäin. Pieni vilkaisu poikaan ennen kuin hän pudistaa raivokkaasti päätään, ja jalat lähtevät liikkeelle. Hän juoksee, pakenee pois punaisten lehtien sävyttämällä tiellä pojan katsellessa hänen peräänsä.
Chocola, odota! poika huutaa sisimmässään ja kävelee pari askelta ennen kuin pysähtyy. Rintaa kivistää, hänen kätensä painuu sydämen kohdalle. Sattuu, pistelee. Mielessä kaikuvat kolahdukset, joita kahden sydämen kivullinen taistelu luo. Toinen on voimakkaampi, toiselle pojan on antauduttava. Toisen on täytettävä hänen kehonsa ja mielensä ja toisen painuttava piiloon. Chocola…
Ajatukset sammuvat, kehossa kylmyyttä levittävä kipu ei anna periksi. Se pistää pojan painumaan maahan, painamaan kädet kosteaan ruohoon ja haistamaan syystalven tuoksun. Mutta poika ei näe mitään, ei haista, hänen aisteistaan on tullut hetkellisesti sokeita. Hän ainoastaan tuntee pistelevän kylmyyden ja toisen sydämen katoamisen. Se on poissa pian, se on poissa nyt. Lukittuna jäisiin kahleisiin ja mustiin nauhoihin.
Kylki painuu maahan, poika kellahtaa selälleen. Harmaa taivas hänen yllään ei suo yhtään vaaleaa pistettä silmille, ei aurinkoa laisinkaan, eivätkä kädet tunne lämpöä ruohikolle kertyneessä lehtimeressä. Käsi vain nappaa yhden kostean lehden ja tuo sen pojan näkökentälle. Oranssia, vivahdus punertavaa… kuin tytön hiukset.
Käsi päästää lehden putoamaan, leijailemaan lyhyen matkan pojan rinnalle, mistä se nakataan pois. Poika nousee ylös ja pudistelee takkiinsa tarttuneet lehdet pois. Rintaa ei enää purista, ei pistele. Noir on asettunut aloilleen, levittänyt kylmyydessään pahuutta, joka kietoo itseään pojan mielen ympärille.
Näin on paras, näin on hyvä, poika ajattelee, muttei itse. Jokin pistää hänet ajattelemaan ne sanat, jokin tuo sanat hänen mieleensä. Se olisi ollut mahdotonta. Chocola on… vihollinen.
Pää nytkähtää, poika roikottaa sitä. Pisto rinnan tienoilla jää häilyväksi, vain unenomaiseksi näykkäykseksi. Hän toistaa viimeisiä sanoja mielessään ja kuiskaa ne lopulta hyvin hiljaa ääneen.
”Chocola on nyt vihollinen.”
A/N: Oliko Pierre tosissaan vai ei, sen saatte päättää itse. Mutta ficci vähän vihjaa siihen suuntaa, ettei hän olisi halunnut tehdä tätä. Kommentteja?
Ja muuten, Hyvää ystävänpäivää!
