Nimeke: Silmissään rakkaus
Kirjoittaja: Winga
Tyylilajit: Öhhöö... fluff, olettaisin, oneshot
Paritus: Harry/Draco
Ikäraja: Sallittu
Lyhyesti: Harrylla ja Malfoylla oli molemmilla silmissään rakkaus
Vastuuvapaus: En ole Rowling, enkä hahmoja omista. Joskus sitä harmittelen, mutta toisaalta: jos H/D olisi canon, kirjoitettaisiinko sitä niin paljon?
Kirjoittajalta: Tämä on joku projekti, jonkin aikaa tauollakin ollut. Viimeinkin viimeistelty. Joo, ja jos lukea jaksat, kommentit olisivat mukavia.
Silmissään rakkaus
Draco PoV:
Olet taas ystäviesi seurassa, minua huomaamatta.
Mikä minussa sinua niin inhottaa?
Istut ja naurat, näytät onnelliselta, mutta samalla näen silmissäsi kaipuun jonnekin muualle, kaipuun jonkun muun seuraan. Mutta minä se joku en voi kai koskaan olla.
Mikset sinä koskaan voi ajatella, että minä tarvitsen sinua?
Tiedän, että tahtoisit pois, tuo kaipuu heijastaa varmasti samaa, kuin omat silmänikin. Ja tiedän, että sinä tulet saamaan jonkun, jonkun joka vie tuon kaipuun silmistäsi. Mutta sinun kaipuusi ei ole minun luokseni.
Milloin sinä minua kaipaisit?
Tajuan taas tuijottaneeni niin läpitunkevasti, kuin osaan, sillä sinun silmäsi ovat keskittyneet omiini. Silmissäsi on tutkiva katse, palava ja polttava, sellainen, josta kukaan ei tiedä mitään. Edes minä en ole saanut selville sen merkitystä. En ainakaan vielä.
Miten me voisimme olla?
Nousen ja jätän salin. En käänny ympäri, en tahdo enää nähdä tuota katsettasi, jota en tunnista. Pian kuulen askelet takanani ja tiedän, tiedän, että se olet sinä.
Onko meille aikaa?
Vihreät silmäsi tutkivat minua, kun käännyn kohtaamaan sinut, ottaen sauvani jo valmiiksi esiin. Hätkähdät, muttet kaiva omaasi esiin, jatkat vain tutkiskeluani. Minusta tuntuu, kuin voisit nähdä minun sisälleni, kuin voisit tietää kaikki ajatukseni. Ja hetkessä ymmärrän: sinä tiedät.
”Malfoy, pistä se sauvasi pois, minä en halua satuttaa sinua ja tiedän, ettet sinäkään tahdo minua satuttaa.”
Minä tuhahdan. ”Mistä sinä mitään tietäisit, Potter? Sinun omassa täydellisessä maailmassasi sinä olet sokea, et näe totuutta silmiesi edessä.”
Katseesi on yhä tutkivampi. ”Enkö minä näe totuutta? Enkö minä näe, että Dumbledore on valehdellut minulle, että ystäväni ovat niin toisiinsa rakastuneita, jotta voivat minut helposti unohtaa? Enkö minä myöskään tiedä, mitä sinä kaipaat, mitä haluat, mitä tahdot? Enkö tiedä, että minä voin antaa ne sinulle, jos sinä vain huolit, tahdot ja annat minun auttaa?”
Katson epäuskoisena sinua, kykenemättä hetkeen mitään sanomaan. ”Vaikka sinä tietäisit, miten voisit tietää minun kaipuuni, haluni, tahtoni? Mistä päättelet voivasi antaa ne minulle?”
Surullinen hymy hiipii kasvoillesi, kun mietit miten seuraavat sanasi asettelisit. Näen, että se on sinulle hetken hankalaa.
”Minä tiedän sinun näkevän minun kaipuuni, ja samalla tiedän, ettet tiedä kaipuuni kohdetta. Mutta minä olen sinua tarkkailleena tajunnut, että sinä kaipaat, haluat, tahdot minua. Niin kuin minä sinua. Samalla täysin toisin kuin esimerkiksi Ron Hermionea ja päinvastoin. Niin kuin Kuu tarvitsee Maata pysyäkseen radallaan, niin minä tarvitsen sinua pysyäkseni järjissäni. Sinä autat minua pysymään järjissäni silloinkin, kun vain tappelemme, loitsimme.”
Auon suutani, kuin kala kuivalla maalla. ”Sinä et voi tarkoittaa tuolla sitä mitä luulen.”
”Sitäkö, että sinua rakastaisin?”
Minä nyökkään ja katson silmiäsi. ”Et voi tarkoittaa sitä.”
”Miksen voisi? Koska se on juuri se, mihin pyrin.”
Silmäsi loistavat kirkkaina, totuus on tullut julki, minä ymmärrän. ”Mutta jos tarkoitit sitä, mitä sanoit ja minä sanoin, tarkoititko tuolla myös sitä, että uskoisit, toivoisit ja tahtoisit minun rakastavan sinua?”
Pieni nyökkäys. ”Kyllä, mutta jos olen tulkinnut sinua väärin, niin sille en mitään mahda. Me kaikki teemme virheitä ja kaikkea ei voi korjata. Ja jos sinua olen tulkinnut väärin, ymmärrän täysin, jos aiot kaikille kertoa, että poika-joka-elää on poika-joka-elää-saadakseen-Malfoylta.”
Kauhistuksen vallassa tuijotan noita upeita kasvoja, sinun kasvojasi. ”Miten sinä kehtaat? Miten voit edes olettaa, että minä kertoisin tuollaista, jos en rakastaisi sinua? Miten paljon sinä halveksut minua? Miten paljon sinä rakastat minua? Onko rakkautesi suurempaa kuin halveksuntasi?” Ääneni muuttuu pyytäväksi pidemmälle mennessäni.
”Minä voin olettaa niin, olet aiemminkin ollut tuollainen. Tarkoitatko nyt, että minua rakastaisit? Minä en halveksu sinua, rakastan sydämeni pohjasta.” Kuulen toivon äänessäsi kysymystä esittäessäsi.
”Kyllä, tarkoitan rakastavani sinua. Mutta sinun täytyy noista ennakkoluuloistasi päästä eroon, en tahdo, että suhteessammekin aina epäilet minun jotain suunnittelevan.” Tajuan sanomani niin myöhään, kenties sinä et huomannut?
Silmäsi ovat jo entistäkin kirkkaammat. ”Todellako suhteeseen kanssani tahtoisit? Kävelisimmekö käsi kädessä aamiaiselle, päivälliselle, kaikkialle? Vai pitäisimmekö tiedon itsellämme, pimittäisimmekö tietoja ystäviltämme?”
Räpäytän silmiäni. Miten sinä niin nopeasti tuon kaiken sait päähäsi, kysyit juuri ne kysymykset, joihin vastaukset minäkin tahtoisin kuulla? ”En minä tiedä... Suhteen kanssasi tietysti tahtoisin. Mukavaahan minusta olisi voida kävellä kanssasi kaikkialle käsi kädessä, pimittämättä mitään tietoja. Mutta voimmeko me? Olemmeko liian heikkoja, liian kaukana siitä todellisuudesta? Ovatko muut suuri uhka, jos tämän he heti saavat tietää, heti, kun tämän kaiken kauniin opin tuntemaan? Pitäisikö meidän ensin jonkin aikaa, vain hetken aikaa, pimittää tietoja, jottei niitä meitä vastaan käytettäisi? Jotta itse ehtisimme tottua toisiimme, rakkauteen, ehtisimme hieman vihjailla ystävillemme, nähdäksemme, mitä he asiasta ajattelevat?” Tajuan taas puhuneeni kovin paljon, enemmän kuin yleensä. Mutta tämä ei olekaan yleensä, minä olen vihdoin kanssasi. Ja vihdoin saan tuntea rakkautta, jota kaivannut olen koko ikäni.
”Me emme ole heikkoja, vahvoja on meidän oltava, kuinka muutenkaan olisimme tähän tilanteeseen päätyneet? Ihmisen täytyy olla vahva voidakseen kertoa tunteistaan, se vaatii niin paljon. Muut voivat olla suurikin uhka, mutta eikö meillä ole toisemme, emmekö me sillä selviäisi? Vai pitäisikö meillä olla kaikki apu mahdollinen, kaikkien hyväksyntä? Sillä jos niin tahtoisit, se ei koskaan onnistuisi, koskaan eivät kaikki voisi meitä hyväksyä, aina löytyy noita muita. Ja ystävistä sen verran, että jos he tosiystäviä ovat, he hyväksyvät huolimatta siitä, keitä me olemme, ketä rakastamme. Tällähän se vasta ystävyys punnittaisiin, nähtäisiin kaikki todellinen.” Puhut vakavana, ymmärrän kyllä, sanasi ovat tärkeitä, asiasi ovat suuria.
”Hyvä on, heti avoin suhde. Sitten näemme, ketkä ovat todellisia ystäviämme”, sanon tarttuen ojentamaasi käteen. Emme me vielä suutele, se ei kuulu tähän hetkeen. Me opettelemme vasta tuntemaan toisiamme. Mutta aiomme silti ystävillemme näyttää.
**
Hermione PoV:
Olemmeko me todella niin luottavaisia ja sinisilmäisiä, kuin meidän oletetaan olevan? En itse niin ainakaan myönnä, mutta Ronista en takuuseen menisi. Luultavasti hän on juuri niin luottavainen ja sinisilmäinen kuin oletetaan.
Siitä hetkestä lähtien, kun huomasin Malfoyn ja Harryn poistuneen, minun täytyi laskea minuutteja. Tiesin, mitä he tekivät, tiesin sen tulevan tapahtumaan jo ennen heitä. Tai itse asiassa, en Harrysta niin varma ole, tiedän nimittäin hänen päätelleen aika nopeasti Malfoyn katseiden tarkoitusperän.
Me emme todella kaikki ole niin sokeita, näin sen Parkinsonin toiveikkaasta katseesta poikien kadotessa salista. Silloin ryhdyin katselemaan ympärilleni. Ron ei selvästikään tiennyt, mitä tulisi pian tapahtumaan ja minä heti toivoin, ettei hän mitään kohtausta järjestäisi. Hänestä ei voinut koskaan tietää. Mutta toisaalta, minä oli siinä ja minä tiesin, miten Ronin voi rauhoittaa.
Seamus ja Dean – no, heistä en mene takuuseen, he luultavasti jotakin tietävät, mutta tietävätkö he sitä suurta tunnetta, suurempaa kuin minun ja Ronin, sitä, joka on olemassa sielunkumppaneilla?
Ginny luultavasti tiesi, ainakin hänen surullinen hymynsä sitä osoitti. Hän oli tarttunut Deaniin kovemmin heti, kun Harry oli poistunut. Minä tiedän, että Ginnylla on vielä tunteita Harrya kohtaan. Dean kääntyi lohduttamaan tyttöä, joten tämä ennakoi enemmältikin pojan ymmärrystä.
Neville näytti iloiselta, silmät kirkkaina. Tiesin hänen tietävän, hän katsoi tarkkaavaisena ovelle, kunnes tunsi katseeni itsessään, jolloin hän katsoi minua. Kysyvästi kulmiani nostettuani hän nyökkäsikin. Hän osoitti kohti Lunaa ja minä tiesin.
Mutta nyt olen juuri tarkkailuni lopettanut – Zabinikin tiesi ja Kalkaros, Dumbledore taas ei ollut lainkaan selvillä asiasta – koska tuo kaikkien odottama kaksikko saapui juuri sisään. He väittelivät selvästi jostakin, mutta hymyssä suin eivätkä tapellen. Tosin pian he eivät enää hymyilleet. Mistä lienevät väittelevän? Mikä voi aiheuttaa tuollaisia mielenmuutoksia?
**
Harry PoV:
”Mutta sinä sanoit, että he ymmärtäisivät!”
”Minä en koskaan moista sanonut, sanoin, etteivät kaikki ymmärtäisi!”
Ääneni muuttuu sihiseväksi ja pisteliääksi, samanlaiseksi, kuin se oli aina ennenkin Dracon lähellä ollut. Tiedän, mitä siitä saattaa seurata, mutten välitä.
”Minä en tiedä, miten luottamuksemme voi koskaan toisiamme kohtaan kasvaa.”
”Tietenkään se ei voi! Minä luotan sinuun jo täysin!”
Draco katsoo minua kummissaan. ”Miksei se voisi? Jos vaikka englanniksi nyt vastaisit.”
”Minä luotan sinuun jo täysin. Puhuinko minä todella kärmeskieltä? En nimittäin lainkaan huomannut taas kieltä vaihtaneeni.”
Ihmetykseni paistaa kasvoiltani ja Draco purskahtaa nauruun.
”Harry!”
Käännyn nopeasti ympäri ja näen Hermionen.
”Mitä, Hermione?”
”Mikä on sellainen aihe, joka vaihtaa ihmisen iloisen ilmeen ärtyneeseen ja johtaa ihmetykseen ja nauruun?”
”Ihmissuhteet, hyväksyntä, vahinko-kärmeskielen puhuminen.”
Hermione katsoo minua hieman miettien mitä sitten sanoa. Hän kääntyy Dracon puoleen. ”Onnitteluni, toivon, että kestät Harryn kanssa pitempään kuin yhden illan. Tosin en tiedä miten se on mahdollista, vaikka itsekin olen jo kuusi vuotta Harrya kestänyt.”
”Sinä odotit tätä”, puuskahdan ja Hermionekin purskahtaa nauruun. Katson ympärilleni ja huomaan muutamien ihmisten tulevan luoksemme, kun taas toiset jäävät pöytään ja jotkut ovat jopa pyörtyneet.
”Viimeinkin.”
Anteeksi mitä? Kuvittelinko minä, vai sanoiko Kalkaros todellakin 'viimeinkin'?
Katson Dracoon ja näen hänen kasvoillaan yhtä pöllämystyneen ilmeen kuin oletan omilla kasvoillanikin olevan.
**
Kalkaros PoV:
He kuvittelivat, ettei kukaan huomaa. Tai itse asiassa Potter kuvitteli, Draco ei ollut vielä tajunnut. Tai kenties Potter oletti jonkun tietävän, mutta Draco ei todellakaan ollut tajunnut, hän eli niin uppoutuneena toiveisiin, katseisiin ja mietteisiin. Hän ei ajatellut ympäristöään.
Ja nyt nuo molemmat ovat niin ihmeissään, kuin minä en saisi sanoa 'Viimeinkin', kun sen aika on, kuin olisi niin omituista, että minä voisin mitään huomata. Granger ei ole lainkaan yllättyneen näköinen, kenties johtuen siitä, että hän suoritti viime hetken tarkkailujaan ennen kuin Potter ja Draco astuivat väitellen sisään. Kenties Grangerkin huomasi, ettei rehtorimme ole lainkaan selvillä pojista, lainkaan selvillä siitä rakkaudesta, joka heidän silmistään on jo kauan heijastunut. Ei hän ole ikinä ymmärtänyt rakkautta silmissämme, vaikka mitä varmimmin on itsekin joskus rakastanut.
”Älkää nyt noin pöllämystyneiltä näyttäkö, se ei niin ihmeellistä liene, että minä olisin huomannut. Ette te niin tunteitanne peittääkään ole yrittäneet, katsoneet kaipaavasti ja haluavasti”, totean. Olen jo kävellyt heidän luokseen, en minä kaikkien halua mietteitäni kuulevan, se veisi minun maineeni.
Draco tuijottaa minua, selvästi toivoen kuulleensa väärin. Minä oletan, ettei hän usko minun koskaan olleen rakastunut. Osittain hän on oikeassa, enhän minä ole niin syvästi koskaan ollutkaan rakastunut kuin hän itse. ”Sinä käytät tuollaisia sanoja?”
Tuijotan Dracoa ihmeissäni, mutta kenties hänen kysymyksensä on täysin odotettu, en minä yleensä puhu niin kuin juuri puhuin. ”Kyllä. Ja nyt minun täytyy rientää, rehtorimme kaipaa selitystä, hän ei ole yksi niistä, joka rakkauden katseissa voi nähdä.”
Riennän takaisin opettajain pöytään katsomatta taakseni, selittääkseni Dumbledorelle.
*****************
Ron PoV:
Tätä hulluutta on jatkunut jo kaksi kuukautta eivätkä nuo kaksi näytä lainkaan kyllästyneiltä toisiinsa, päinvastoin. He tuntuvat viettävän yhdessä jokaisen mahdollisen hetken, enkä minä siihen hyvää syytä näe. Dumbledorekin vaikuttaa yhtä hölmistyneeltä kuin minäkin, mutta muutamat ihmiset näyttävät hyväksyneen sen, jopa odottaneen sitä.
”Hermione, miksi sinä odotit sitä kaikkea niin kovasti, odotit selvästi noiden kahden päätyvän yhteen?” kysyn Hermionelta samana iltana, tahtoen todella kuulla hänen mielipiteensä.
”Mutta Ron, etkö sinä huomannut? Harrylla ja Malfoylla oli molemmilla silmissään rakkaus”, Hermione vastaa kuin se olisi itsestäänselvä asia. Minä nyökkään kuitenkaan ymmärtämättä.
Kenties minullekin vielä joskus selviää, miten tässä näin kävi.
