Kirjoittanut: sugared
Fandom: Final Fantasy XII
Paritus: Fran/Balthier
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: angst, hurt/comfort?
Yhteenveto: Franin silmät pysyivät kiinni, tämän kasvot olivat jähmettyneet tuskasta, jota tiedottomuuskaan ei kyennyt lievittämään.A/N: Lyhyt oneshot siitä, mitä mahdollisesti tapahtui Bahamutin jälkeen. Niisk, rakastan tätä paritusta! Osallistuu Let the Game Begin -haasteeseen. :---)
****
Pitkä matka
Kun Balthier oli kantanut Franin Bahamutin palavista raunioista, tämä oli ollut vain puoliksi hengissä. Oli kulunut kolme päivää, ja ainoa vierassa tapahtunut muutos oli, että nyt tämä näytti puoliksi kuolleelta.
Balthier oli tuonut Franin suoraan Jaharaan, garifien kylään. Siellä heillä olisi käytössään taitavimmat parantajat, viisaimmat vanhukset ja mikä tärkeintä, loputtomasti rauhaa ja hiljaisuutta. Se oli paikka, jossa Fran saisi toipua rauhassa.
Jos toipuisi, Balthier lisäsi mielessään siitä huolimatta, että oli kieltänyt itseään.
Balthier istui Franin vuoteen vieressä, piteli tämän haurasta kättä ja hautasi kyyneleiset kasvonsa pieluksiin. Paahteiset tunnit venyivät pitkiksi päiviksi, päivät kutoutuivat viikoiksi. Viikot olivat tahmeita hämähäkinverkkoja, eikä hän lopulta enää erottanut, mihin yksi viikko loppui ja mistä toinen alkoi. Franin silmät pysyivät kiinni, tämän kasvot olivat jähmettyneet tuskasta, jota tiedottomuuskaan ei kyennyt lievittämään. Garifien kuiskaukset kävivät kovaäänisemmiksi, ja Balthier teki kaikkensa, jotta niiden levottomuus ei tarttuisi häneenkin.
Garifit kohtelivat häntä sitä ystävällisemmin, mitä mustemmaksi muu maailma kävi hänen ympärillään. Tuli aika, jolloin Franin epätasaisen, hiljaisen hengityksen tahdittamat illat kävivät sietämättömiksi kestää yksin, ja hän vastasi myöntävästi heimopäällikön illalliskutsuun. Aiemmin hän oli kieltäytynyt peläten, että Fran heräisi hänen poissaollessaan. Tai että hän ei ehtisi sanomaan hyvästejä.
Varjot hyppivät ja temppuilivat teltan seinillä, jotka lyhtyjen valo oli maalannut lämpimänkeltaisiksi. Ruoka tuoksui taivaalliselta mutta muuttui sahajauhoksi Balthierin suussa. Edes viini, jota hänen lasiinsa epäilyttävän auliisti kaadettiin, ei saanut häntä unohtamaan Franin kasvoja, niiden pysähtynyttä ilmettä, poskilla palavaa punaista kuumetta. Päällikkö katseli häntä vaitonaisena, ja vaikka Balthier ei tämän kasvoja naamion takaa nähnytkään, hän tunsi garifista huokuvan myötätunnon. Kaikki muut olivat hyväksyneet Franin kohtalon ja vain odottivat, että hänkin hyväksyisi sen.
Miten hän olisi voinut hyväksyä? Franin ei kuulunut kuolla ensimmäisenä. Balthierin ei kuulunut kokea sitä repivää, räjähtävää, tuhoavaa tuskaa, jonka sen kaikkein arvokkaimman menettäminen sai aikaan. Hän ei kestäisi sitä, hän hautaisi sydämensä Franin mukana ja eläisi loppuun asti ilman. Fran, viisas,
viisas Fran sen sijaan tietäisi mitä tehdä, osaisi hyväksyä, ymmärtää ja jatkaa eteenpäin. Ja niin kuului tapahtuakin: joskus monen kymmenen vuoden kuluttua Balthier nukkuisi pois, ja Fran, niin surun murtama kuin olisikin, hyväksyisi, ymmärtäisi ja jatkaisi eteenpäin. Ei näin – näin se ei voinut mennä.
Balthierin leuat toistivat mekaanisesti samaa liikerataa, kun hän pureskeli leipää mitään maistamatta. Teltan ulkopuolelta kuului askelia, mutta se, mitä ulkopuolella tapahtui, oli kauan sitten lakannut liikuttamasta häntä.
Painavaan sotisopaan pukeutunut garif veti teltan oviverhon syrjään.
"Balthier! Jotakin on tapahtunut", sotilas ilmoitti ja päästi ohitseen piraatin, joka oli noussut jaloilleen kuin vieterinukke.
Balthier säntäsi yöhön, tai pikemminkin lyhtyjen valaisemaan, yksinäiseen galaksiin sen keskellä. Hänen päässään oli vain yksi ajatus, se, jota hän oli yrittänyt niin kovasti pitää loitolla.
Hän on kuollut."Hän kutsui sinua", totesi Franin teltan ovella seisova parantaja, kun Balthier pysähtyi hengästyneenä hänen eteensä.
"Kutsui?" mies toisti, ja ennen kuin ajatuksen sisältämä totuus ehti kristallisoitua hänen mielessään, hän oli jo rynnännyt sisään.
Fran katsoi häntä – katsoi ja hymyili hellää, joskin väsynyttä hymyä, joka oli tarkoitettu vain hänelle. Balthier oli kuvitellut tämän kohtauksen, uneksinut siitä ja tiesi täsmälleen, mitä sanoisi. Eikä kuitenkaan tiennyt. Hän seisoi ovensuussa eikä tiennyt, pitikö hänen rakastaa vai vihata. Fran, joka oli aina lukenut ajatukset hänen kasvoiltaan vaivattomasti kuin päiväkirjasta, kurtisti surullisena kulmiaan.
"Sinä olet vihainen minulle", hän totesi äänellä, joka oli yhtä ohut kuin elämänlanka. Enemmän kuin Franin sanat, Balthieriin vaikutti juuri tuo ääni, jota hän ei ollut uskonut enää kuulevansa. Hän polvistui vieran vuoteen viereen ja otti tämän käden omaansa, solmi heidän sormensa ikuiseen lupaukseen.
"Niin olen", mies kuiskasi. Hän olisi halunnut suudella Franin kalpeita, kuivia huulia, mutta pelkäsi, että se rikkoisi taian, joka oli tuonut vieran takaisin elävien kirjoihin.
"Olen pahoillani", Fran huoahti lempeästi ja nosti kättään aikomuksenaan koskettaa Balthierin karheaa poskea. Hänen voimansa eivät riittäneet, ja liike jäi puolitiehen.
"Missä sinä olet ollut?" piraatti kysyi käheästi ja tarttui Franin käteen. Se oli kevyt kuin terälehti ja vähintään yhtä hauras.
"Minä tein pitkän matkan, ja oli aika, jolloin en halunnut palata. Sitten tunsin, että et ollut enää luonani", Fran kertoi hiljaa ja sulki hetkeksi silmänsä sanojen uuvuttamana. "Silloin päätin tulla takaisin. Ja nyt sinäkin olet täällä."
Balthier painoi kasvonsa vieran hohtaviin hiuksiin, ja Fran suuteli kevyesti hänen poskeaan, maistoi meren miehen iholla, vaikka he olivat kaukana rannikosta.
