nimi: Matot
kirjoitettu: 13.9.2009
paritus: Remus/Sirius
ikäraja: K-11
genre: drama, slash, one-shot
*
Matot
Minä olen vähän hukassa täällä. Vedän henkeä ja pesen tiskit, yksi kerrallaan, mukeja ja lautasia, posliinia ja lasia. Viikko sitten pudotin yhden lattialle. Se tuntui silloin isolta asialta. Johtuu kaikesta muusta mikä särkyy, Sirius sanoi ja pisti palaset roskiin ja sitten unohdimme ne sinne, toisin kuin kaiken muun mikä särkyy.
Mutta olen yhä kömpelö. Saan kaikki astiat kuivattuina takaisin kaappiin mutta tuntuu kuin olisin rikkonut jotain, olen väsynyt enkä jaksaisi nostaa käsiäni. Istun sohvalle ja varon etten kastele sitä, paidassani on vettä, kengissäni on aina likaa, pelkään mattojen puolesta vaikka niitä ei juuri ole.
James halusi jutella kanssani, vakavasti, enkä muistanut milloin viimeksi olisin kuullut sen sanan hänen suustaan. Istuimme jossain syrjäisessä kahvilassa jonka nimeä en enää muista, pyysin jotain terästettyä mutta yritin hoitaa sen niin ettei hän tajunnut, naputin jalkojani pöydänjalkaan ja koetin hengittää syvään.
En oikein tiedä kumman puolesta James pelkää, tai kumman puolesta itse pelkään. Joskus tuntuu että minua hirvittää nykyään kaikki. En kestä sitä että olemme täällä emmekä tee mitään, en kestä sitä että olemme tekemässä jotain koska silloin on todennäköisempää että kuolemme koska tahansa, en kestä tulla takaisin naarmut yhä vähän verisinä ja vain puoliksi parannettuina, valahtaa sohvalle ja antaa hänen nojata minua vasten vain siksi, että se on helpompaa silloin kun olemme liian väsyneitä ajattelemaan. En kestä sitä kun hän joskus taistelun tai killan kokouksen jälkeen kävelee suoraan makuuhuoneeseensa ja sulkee oven ja minä istun sillä samalla sohvalla, kädet ristissä, hengitys kulkee koska sen on kuljettava, enkä osaa nukkua.
Olen nukkunut sohvalla kaksi kuukautta.
"Sohvalla", sanoo James. Hyvin epäluuloinen, ei tiedä pitäisikö iskeä silmää vai olla helpottunut. Olen ihan iloinen siitä, etten ole ainoa hermostunut tässä.
Nyökkään ja James juo sitä mitä hän kutsuu kahviksi.
"Okei", hän sanoo hyvin hitaasti ja tiedän että sieltä se nyt tulee. "Remus. Kuutamo. Tämä on nyt vähän outoa, mutta minä, tuota noin, minun pitäisi saada tietää että missä mennään."
"Kuinka niin?" minä kysyn ja haluaisin juoda, mutta pelkään että tukehdun jos nyt laitan jotain suuhuni.
En tajua milloin minusta tuli näin säikky. Ennen pelkäsin älykkäitä asioita, sellaisia kuin että joku saa selville vääriä asioita tai kertoo niitä väärille ihmisille tai että tapan jonkun. Nyt pelkään Siriuksen käsiä kun hän keittää teetä, käsivarsia ja kaikkia niitä jänteitä, ihoa jossa on enemmän ja enemmän naarmuja jotka eivät aivan kokonaan parane, ja sitten kuitenkin paranevat muutaman päivän päästä, ja minä huomaan ne kaikki. Ja tietysti olen pelännyt paljon kauemminkin: suihkussa käymistä, lukottomia ovia, ihmistä joka rynnistää sisään ja haluaa takertua olkapäähäni ja töniä minua ja minun on vaikea hengittää. Siriuksen tyttöjä joista en koskaan halunnut edes kuulla, mutta oli pakko teeskennellä. Ajattelin että kun kerrankin olen saanut ystäviä, tietenkään en halua jakaa heitä. Paitsi Jamesin, mutta James ja Lily olivatkin ihan eri asia.
"Kertoisit nyt", James puuskahtaa, vetää kahvia väärään kurkkuun ja yskii hetken, tuijottaa minua niin kuin oikeasti haluaisi minun kertovan. Tai olevan kertomatta. En enää tiedä mistään mitään. "Mähän tajusin jo koulussa että oli jotain, jotain sellaista, mitä te ette... tai mistä ei puhuttu. En mä tiedä. Mutta väsyttää olla koko ajan pihalla, kun kumpikaan teistä ei sano mitään ja - "
"James", minä sanon ihan vaan hiljentääkseni hänet, mutta sitten minulla onkin lisää sanoja: "kun me ei tajuta itsekään."
James tuijottaa minua ja minä tuijotan häntä, luultavasti niin kuin huispauskentällä hetkeä ennen kuin ryhmy osuu päähän, laajentuneet silmät ja olisin mieluummin missä tahansa muualla. Inhoan sitä että asioita pitää selvittää. Inhoan sitä etten voi vaan antaa olla, antaa nojata olkapäähäni ja kaivaa nenä villapaitaani, ei, minun on pakko selvittää edes itselleni ja silti mikään ei selviä.
"Paska", James sanoo lopulta.
"No niin", minä myönnän.
"Mutta mitä Sirius - ?"
"En ole uskaltanut kysyä", minä sanon.
James tuijottaa ulos ikkunasta. Siellä näköjään sataa taas. "Mitä sinä - ?"
Tunnin päästä tulen kotiin lahkeet kuraisina. Pysähdyn kynnykselle ja olen jo puhdistanut toisen lahkeen, kun Siriuksen ääni sanoo keittiöstä: "Ei sun aina tarvitse ajatella niitä mattoja."
En tiedä mikä minuun menee. Jätän toisen lahkeen kuraiseksi, ja siitä jää kevyet jäljet lattiaan, kun kävelen olohuoneen poikki nurkkaukseen, jota kutsumme keittiöksi. Kuraa jää matollekin ja voin ihan selvästi nähdä, mistä olen kävellyt. Se kaikki huutaa Remus kävi täällä.
Tai Remus asuu täällä.
Otan kupin astiakaapista ja kiehautan veden loitsulla. En kestä odottaa, täytyy saada jotain juotavaa. Sirius tuijottaa minua, kun vajoan istumaan pöydän taakse, tunnen sen terävänä ohimollani. Aloin tuntea sen kai joskus kuudennella luokalla tai ehkä jopa vähän aiemmin, joskus oleskeluhuoneessa ja joskus kun olimme neljästään Tylyahossa, Peter puhui tytöstä ja James puhui Lilystä ja jossain vaiheessa Sirius lopetti puhumisen ja ohimoitani alkoi särkeä. Enkä vieläkään tiedä miten jouduimme tähän.
"Sä olet ollut täällä kaksi kuukautta", Sirius sanoo ja jää nojaamaan tiskipöytää vasten. Ajattelen että hänen farkkunsa kastuvat takapuolesta ja minua melkein naurattaa. "Remus, kuuntele nyt. Kaksi kuukautta. Musta olisi kiva jos sä pikkuhiljaa ajattelisit olevasi kotonasi."
"Kyllä mä - "
"Monellakin tavalla", hän sanoo ja nielaisee näkyvästi.
Tee on niin kuumaa että polttaa.
"James halusi jutella", sanon pääasiassa teekupille. "Se halusi tietää mitä tapahtuu."
Sirius tuijottaa minua ja nielaisee taas. Hänen sormensa puristuvat tiskipöydän reunan ympärille ja jänteet kiristyvät. Haluaisin koskea kädenselkää.
"No, mitä sä sanoit?" hän kysyy niin kevyesti että se kuulostaa tappavan raskaalta.
"En oikein mitään. Sanoin ettei me tiedetä itsekään."
Sirius vetää henkeä. "Minä tiedän. Lopeta niiden mattojen ajatteleminen."
Avaan suuni vaikken tiedä mitä haluan sanoa, mutta hän jatkaa: "Tai lopeta se helvetin ajatteleminen kokonaan."
Sormeni puutuvat. Tee on edelleen liian kuumaa, en saa juotua ja minua yskittää.
En pystynyt sanomaan Jamesille että en tietäisi. Mitä minä, ja tuijotin ensin ulos ikkunasta ja sitten häntä ja yritin pyytää anteeksi ilman että tarvitsi sanoa sitä, ja hetken kuluttua hän sanoi Lily odottaa ja pitää mennä. Mutta hän tönäisi minua olkapäähän kun kävelimme ulos, ja sitten taputti pikaisesti selkään ja sanoi ookoo ja se on sitten helvetin itsepäinen paskapää välillä, ihan vaan että tiedät mihin ryhdyt.
Käteni tärisevät, laitan teekupin tiskialtaaseen ja jään nojaamaan siihen. Siriuksen olkapää on hyvin lähellä.
"Älä leiki", hän mutisee, "älä helvetti leiki, jos et halua olla täällä niin häivy, mutta tee se jo, mä en kestä tätä veivaamista enää, ja tiedät kyllä ihan hyvin ettei se riitä - "
Suljen silmäni kun käteni osuu hänen reiteensä, haparoi hetken ja osuu sitten käteen, puristan sormeni kiinni hänen ranteensa ympärille ja silitän verisuonia, jotka tuntuvat ihan selvästi ihon läpi. Tiedän että hän tuijottaa, pääni halkeaa kohta.
Sitten hänen kätensä on selälläni, kulkee lapaluideni välistä ja alemmas ja se on hyvin tavallinen kosketus, minua on taputettu selkään monta kertaa niin että olen meinannut purskauttaa teeni ulos, mutta nyt ihoni tuntuu tuhat kertaa herkemmältä. Seinällä on taulu jostain velhosta joka keksi miten lohikäärmeen saa heittämään kuperkeikan käskystä, se näyttää ärsyttävän tietäväiseltä, tahtoisin heittää sitä jollain, on vaikea hengittää.
Siriuksen kaula tuoksuu kaduilla kiertävältä pölyltä ja ehkä vähän moottorirasvalta. Olen vähän lyhyempi, painan otsani hänen kaulansa sivua vasten, nenäni hiuksiin, kuulen meidän molempien hengityksen. Hänen nenänsä osuu korvaani ja sitten pääni vain yksinkertaisesti kääntyy, avaan silmäni ja suljen ne saman tien koska hän on niin tavattoman lähellä, nostan toisen käteni hänen niskaansa, tärisen kun suumme osuvat melkein vahingossa yhteen, tai ehkä luonnostaan.
Se on hurjaa. Ajattelen etäisesti tiskejä, keittiön verhoja, ovatko ne kiinni, välitänkö edes, miksemme tehneet tätä aiemmin, miksen ole vahvempi. Vedän henkeä hänen kaulaansa vasten ja kasvoni tuntuvat kirkkaanpunaisilta. Hän nauraa vähän haukkuvaa ja vähän yskähtelevää naurua, vetää sormiaan hiusteni läpi ja nauraa lisää, se on sellainen nauru joka on odottanut pitkän aikaa ja lopultakin saa tulla.
"Täytyy istua", minä sanon.
Nukun sohvalla pää jotenkin oudosti hänen olkapäällään tai sen vieressä, aamulla niskaani särkee. Sormeni ovat puristuneet hänen ranteensa ympärille, mutta hän ei mainitse siitä mitään, enkä minä sano että hänen reitensä oli jalkojeni välissä ja että suussani oli hänen hiuksiaan ja aamulla tuoksumme kutakuinkin samalta. Herään siihen että viereisessä asunnossa joku pudottaa posliinia lattialle ja alkaa sitten huutaa, ilmeisesti koiralle, ja Sirius liikahtaa puoliksi allani ja se tuntuu siltä kuin koko maapallo liikkuisi, minua huimaa mutta ei liikaa.
"Kahvia", hän mutisee kaulaani. "Tämä sohvahan on ihan helvetin epämukava."
"Niin on", minä myönnän ja nyt minua jotenkin naurattaa.
"On varmaan ollut hyviä öitä", Sirius virnistää, hänen äänensä on aamunkäheä ja kuuluu ihan läheltä korvaani, "nukkua tässä."
"Paskoja."
"Mä laitan makuuhuoneen maton komeroon. Tai pistän sen tänne. Niin et varmaan enää nuku täällä."
"Siitä tulee vaikeaa."
"Tiedän", hän sanoo ja kuulostaa äkkiä vakavalta. En minä mattoja pelkää. "Mutta mä en kestä enää. Ja me kestetään kyllä."
"Mä en ymmärrä mitään. En halua sanoa mitään."
"Ei se haittaa", Sirius sanoo ja silittää selkääni. "Mä keitän meille kahvia."
James tulee parin viikon päästä kylään ja tietysti laskee tyynyt Siriuksen sängyllä. Peter puhuu jostain tytöstä, joka Siriuksen pitäisi nähdä, ja Sirius sanoo ei kiinnosta. Minä mietin edelleen sellaisia asioita kuin pitääkö kääntää selkä kun riisuu vaatteita iltaisin, tai saanko koskea häneen jos hän on kääntänyt selkänsä, tai miten on mahdollista että hänellä on pisamia niskassaan.
