Title: Kysy milloin se tulee kotiin
Author: sennamiila
Beta: eip
Genre: angst, drama
Rating: S
Pairing: tulkinnanvarainen Narcissa/Bellatrix (miten mä aina onnistunkaa tässä?)
Disclaimer: Kaikki varmaan yllättyvät, kun sanon Potter-maailman kuuluvan Rowlingille.
Quote: Tytön sydän sykähti, kun hän näki tumman hahmon seisovan portin takana. Sitten pieni puhuri pyyhkäisi portin editse ja sen myötä hahmokin katosi.A/N: Äikän kirjassa oli tällainen otsikko, josta sitten sain pienen ideani, FF50 sanalla 005. Päivät. Suosittelen kuuntelemaan
tämän kappaleen, koska
Beatrice on ihana ja kertoi, että tästä ficistä tuli kyseinen kappale hänen mieleensä. Kiitos ihana <3
Kysy milloin se tulee kotiinNarcissa Musta istui ulkona kivirappusilla. Jäätävä viima kävi läpi koko lähitienoon, jäiset veitset löivät vasten kasvoja, mutta tyttö ei välittänyt. Hän vain kietoi takkia tiukemmin ympärilleen.
Yksi, kaksi... mikään ei toimi”Cissy!” kuului huuto sisältä. ”Tule jo pois sieltä kylmästä! Palellutat vielä itsesi, saat keuhkokuumeen ja...”
Lauseen loppu katosi, kun luja tuulenpuuska pyyhkäisi pihan lävitse ja heitti tytön hiukset tämän kalpeille kasvoille. Mutta ei hän siitä välittänyt, heilautti vain hiukset takaisin taakse.
… kolme, neljä... ei mahdollisuuksiaNarcissa nousi huokaisten raskaasti. Kai hänen sitten täytyisi. Vaikka tuskin sillä mitään väliä olisi, eihän kukaan hänestä oikeasti edes välittänyt. Ei äiti, eikä isä, ei edes muuten niin huolehtiva isosisko Andormeda. Kukaan ei ollut välittänyt hauraasta lapsesta koskaan niin paljon kuin hän.
Ikävä puristi nuoren tytön rintaa. Ikävä isosiskoa kohtaan. Tämä oli mennyt, lähtenyt jonnekin jo kauan aikaa sitten, eikä ollut tullut enää takaisin. Narcissa oli mennyt jo sekaisin päivissä, vaikka oli parhaansa mukaan yrittänyt niitä laskea.
… viisi, kuusi, seitsemän... miksi se on niin vaikeaaBellatrix oli luvannut palata. Isosiskoa ei vain kuulunut takaisin ja se aiheutti Narcissassa pahaa tasapainottomuutta ja epävarmuutta. Siskon vierellä hän ei ollut tuntenut itseään niin pieneksi ja heiveröiseksi kuin mitä oikeasti oli.
Narcissa tiesi olevansa heikko, hän oli aina ollut, täysi vastakohta voimakkaalle isosiskolle. Narcissa oli varma, että oli vahvan Mustan suvun häpeäpilkku. Heiveröinen ja hauras pikkutyttö suurten ja voimakkaiden noitien ja velhojen joukossa.
… kahdeksan, yhdeksän, kymmenen... vihaavat minuaNarcissa astui pari porrasta ylöspäin kuistille. Hän kääntyi kuitenkin vielä vilkaisemaan taakseen. Tytön sydän sykähti, kun hän näki tumman hahmon seisovan portin takana. Sitten pieni puhuri pyyhkäisi portin editse ja sen myötä hahmokin katosi. Pettynyt huokaus karkasi Narcissan huulilta.
… yksitoista... vain harhaaLämpö ja rauha tervehtivät Narcissaa tämän astuessa sisään. Tyttö ei ollut ehtinyt huomatakaan, kuinka hänen jäsenensä olivat ehtineet kangistua ennen kuin ne nyt alkoivat pikkuhiljaa sulaa.
… kaksitoista, kolmetoista... ei koskaan niin lämmintäÄiti tuli Narcissaa vastaan.
”Tulithan sinä”, äiti totesi. ”Olet aivan lumessa, kultaseni.”
Äiti astui lähemmäs ja puisteli lunta pois vastahakoisen tyttärensä päältä. Narcissa tunsi äidin polttavan katseen ja vältteli kontaktia parhaansa mukaan.
”Mitä nyt?” äiti kysyi.
Narcissa pysyi vaiti kääntäen kasvonsa poispäin. Äiti tarttui häntä leuasta ja pakotti näin tytön kasvot kohden omiaan. Narcissa ei kuitenkaan katsonut äitiään silmiin.
”Vieläkö sinä sitä jaksat murehtia?” äiti kysyi.
Narcissa ei vastannut.
… neljätoista, viisitoista, kuusitoista... anna minun olla”Cissy”, äiti huokaisi. ”Ei hän tule enää.”
”Kyllä tulee”, Narcissa kuiskasi ja viimein katsoi äitiään silmiin. ”Hän lupasi.”
”Mutta ei se tarkoita -” äiti aloitti.
”Bella ei koskaan petä lupauksiaan!” Narcissa kivahti.
Narcissa pyristeli itsensä irti äidin otteesta ja juoksi yläkertaan omaan huoneeseensa. Hän heittäytyi sängylleen makaamaan.
… seitsemäntoista, kahdeksantoista... ei koskaan näin yksinHän lupasi tulla, Narcissa ajatteli tuijottaen kattoon. Lupasi, lupasi, lupasi. Miksei hän siis ole täällä?
… yhdeksäntoista, kaksikymmentä... ei koskaan unohtanutNarcissan ajatukset keskeytyivät hiljaiseen koputukseen ovelta. Kun Narcissa ei vastannut, ovi aukeni hitaasti ja Andromeda astui epäröiden sisään sulkien oven takanaan.
Narcissa nousi vuoteelleen istumaan. Andromeda tuli hänen viereensä ja kietoi kätensä pikkusiskon harteiden ympäri.
… kaksikymmentäyksi, kaksikymmentäkaksi... ei koskaan ketään hänen kaltaistaan”Kaipaatko sinä Bellaa?” Andromeda kysyi.
Narcissa nyökkäsi.
”Etkö sinä sitten kaipaa?” Narcissa kysyi.
”Kai minä...” Andromeda mietti, ”jollain tavoin.”
He istuivat hetken aikaa täysin vaiti.
”Kuulin sinut ja äidin”, Andromeda sanoi. ”Sinulla taitaa tosiaan olla ikävä. Lupasiko Bella oikeasti tulla takaisin?”
”Lupasi”, Narcissa kuiskasi. ”Hän sanoi, että... että... En minä muista enää. Olen yrittänyt laskea päiviä, mutta menin niissäkin jo ihan sekaisin. On mennyt niin kauan aikaa.”
… kaksikymmentäkolme... taas se tapahtuiNarcissa painoi silmänsä kiinni. Hän veti syvään henkeä. Kyyneleet valuivat suljettujen silmäluomienkin lävitse.
”Minä voin kirjoittaa hänelle”, Andormeda ehdotti.
Narcissa avasi silmänsä ja katsoi siskoaan kummissaan.
”Kirjoittaa...?” Narcissa epäröi. ”Mutta... mistä pöllöt tietävät hänen olinpaikkansa?”
”Pöllöt löytävät perille, vaikkeivät tietäisikään”, Andromeda totesi.
”Miksen minä ole...?” Narcissa pohti. ”En minä pystyisi... Voisitko sinä kirjoittaa?”
”Voisin”, Andromeda sanoi.
”Kysy, milloin hän tulee taas kotiin”, Narcissa pyysi.
”Minä kysyn”, Andromeda lupasi.
Andromeda nousi ja lähti huoneesta.
”Kiitos”, Narcissa vielä kuiskasi tämän perään, vaikka ovi olikin jo sulkeutunut.
… kaksikymmentäneljä, kaksikymmentäviisi... on aina ymmärtänyt paremmin**
Narcissa kiiruhti käytävää pitkin ja pelmahti koputtamatta Andromedan huoneeseen. Hetken aikaa hän katseli hieman hengästyneenä ympärilleen, kunnes havaitsi siskonsa istumassa ikkunalaudalla pöllö vierellään.
”Tuliko vastaus?” Narcissa tivasi. ”Mitä hän kirjoitti?”
”Älä hätäile”, Andromeda rauhoitteli. ”Ja kyllä, vastaus tuli.”
Andromeda näytti Narcissalle pergamentin palaa, johon oli raapustettu hätäinen viesti sotkuisella käsialalla.
… kaksikymmentäkuusi, kaksikymmentäseitsemän... siinä se”Mitä siinä sanotaan?” Narcissa kysyi. ”Milloin hän tulee?”
”Hän sanoi tulevansa takaisin silloin, kun huvittaa”, Andromeda kertoi.
”Silloin kun huvittaa?” Narcissa hämmästyi. ”Mutta hän sanoi, että -”
”Mitä Bella tarkalleen ottaen sanoi?” Andromeda kysyi.
”Kun minä en muista”, Narcissa turhautui. ”Jotain että hän tulee takaisin jonkin ajan kuluttua. Kyllä hän sanoi, monenko päivänä kuluttua, mutta minä en muista enää.”
… kaksikymmentäkahdeksan, kaksikymmentäyhdeksän, kolmekymmentä... laskenko ikuisesti”Tiedätkö sinä, miksi hän lähti?” Andromeda kysyi.
Narcissa painoi katseensa tummaan puulattiaan.
”Tiedän”, tyttö kuiskasi. ”Äidin ja isän takia. Hän ei tule enää toimeen heidän kanssaan. En kuitenkaan ymmärrä miksi. Tai siis... Enhän minäkään aina pidä siitä, millaisia he ovat, mutta lähteä nyt kotoa sen takia.”
”Joskus tulee vain sellaisia hetkiä”, Andromeda empi. ”Bellalla on voimakas tahto, eikä hän kestä sitä, että häntä jatkuvasti ollaan käskemässä joka paikkaan. Tietysti äiti ja isä... He tahtoisivat määrätä kaikesta, eikä Bella jaksa ainaista käskyttämistä.”
”Tiedän sen”, Narcissa sanoi hiljaa.
… kolmekymmentäyksi... aina niin erilainen**
Joitakin päivä myöhemmin Narcissa heräsi jo varhain, kun kaikki muut vielä nukkuivat. Hän hipsi alakertaan oleskeluhuoneeseen. Hän aikoi istuutua sohvalle odottamaan toisten heräämistä, mutta näkikin jonkun jo olevan siinä.
Tumma hahmo makasi kyljellään koristeellisella, sammalenvihreällä sohvalla. Silmät olivat painuneet kiinni ja mustat kiharat verhosivat kasvoja. Narcissa lähestyi hitaasti hahmoa, kävi polvilleen lattialle aivan tämän vierelle.
… kolmekymmentäkaksi, kolmekymmentäkolme, kolmekymmentäneljä... kuuletko kuinka sydämeni hakkaa valtavasti”Bella?” Narcissa kysyi epäillen.
Tytön silmät rävähtivät auki. Hetken tämä katseli hämillään ympärilleen kiinnittäen lopulta tummien silmiensä katseen Narcissaan.
”Sinä tulit”, Narcissa kuiskasi.
Bellatrix nousi istumaan ja otti Narcissaa käsistä kiinni.
”Tietenkin minä tulin”, Bellatrix sanoi. ”Minähän lupasin, enkä koskaan petä lupauksiani.”
… kolmekymmentäviisi... sinä palasit sittenkin