Kirjoittaja: Ziri
Ikäraja: S
// Liukavaksi merkityn ikärajan sijasta valittu ainoastaan otsikossa ollut ikäraja. :> - RennetoParitus: Selviää vähän myöhemmin
Genre: humor, drama, romance (melko vähän), lievä angst
Summary: Tarina kertoo Viivistä, jota kiusataan koulussa erilaisten silmien tähden. Hänelä on vain yksi ystävä, suuri osa muista vihollisia
Warnings: Kiroilua jonkin verran
A/N: Eli tämä on juttu jota oon pitkään suunnitellu, komama ois kivaa..
1. Luku
Viivi käveli jäisellä tiellä kouluaan kohden. Valkoinen, kuulas talviaamu karisti viimeisetkin unenrippeet silmistä, ja Viivi tunsi virkistyvänsä kauniista päivästä paljon enemmän kuin herätyskellon ärsyttävästä pirinästä tai äidin höpötyksestä. Tyttö nautti ajatuksesta että huomenna olisi perjantai. Sitä seuraisi ihana viikonloppu. Viivi tuijotteli tietä ja suunnitteli tasaisten askeltensa tahdissa mitä tekisi kun kouluviikko lopultakin päättyisi. Ehkä hän lukisi jonkun hyvän kirjan tai sitten vain nukkuisi koko viikonlopun. Kylmä tuulenpuuska iski Viivin kasvoihin ja kaulaan. Tyttö värähti inhosta ja tiuhensi askeleidensa tahti. Viivi inhosi kylmää ja pyrki pukeutumaan mahdollisimman lämpimästi talvisin. Tänä aamuna hän oli kumminkin unohtanut kaulaliinan, ja inhottavat, kylmät tuulenpuuskat saivat hänet värisemään kylmissään. Yönmustat hiukset liehuivat hänen perässään kuin pitkä ja tumma viitta, ja keltaiset silmät säihkyivät leppeästi. Viivi nosti katseensa kuullessaan melua, ja hän huokasi tylsistyneenä nähdessään luokkalaisensa pojat riehumassa pellolla. Pojat olivat aivan lumisia ja he sotivat paksussa hangessa. Viivi yritti kävellä ohi mahdollisimman huomaamattomasti ja nopeasti, mutta pojat olivat jo huomanneet hänet.
”Kissansilmä on liian hieno sotimaan!” Isoin pojista karjui Viiville tytön kävellessä poikien ohi. Viivi yritti pidätellä kiukun kyyneliä marssiessaan poikakatraan ohi. Häntä oli haukuttu pienestä pitäen kissansilmäksi. Se johtui hänen silmistään joiden iirikset olivat keltaiset. Tietyssä valossa ne kyllä näyttivät kyllä aivan ruskeilta, mutta tosiaisassa ne olivat keltaiset. Viivi piti kissoista, suorastaan rakasti niitä, mutta hän ei halunnut olla erilainen kuin toiset luokkalaisensa. Minkä hän sille mahtoi että hänen silmänsä olivat eriväriset kuin muilla? Toki jotkut pitivät Viivin silmistä, mutta suurin osa halveksi niitä, koska ne olivat erilaiset. Viivi pyyhki vihan ja surun nostamat kyyneleet lapasensa selkämykseen ja käveli nopeasti punatiilistä koulurakennusta kohti. Tyttö näki jo kaukaa että pienessä kyläkoulussa kävi kova kohina. Viivi sai kuulla syynkin melkein heti saavuttuaan pihaan. Lauma hänen omia luokkalaisiaan kertoi uutisen tytön saapuessa paikalle. Kuudesluokkalaisten hienohelma Minna aikoi järjestää juhlat saatuaan vanhemmiltaan luvan. Se oli suuri uutinen, sillä pienessä pitäjässä oli todella harvoin nuorille tarkoitettuja juhlia. Yleensä juhlat oli suunnattu aikuisille tai joillekin mummoseuroille, joskin senkin sortin juhlia oli harvoin. Minna kuulutti kovaan ääneen juhlista kuudennesluokan odottaessa luokan edustalla. Opettaja ei ollut vielä paikalla, joten Minna mainosti juhlia jokaiselle luokan oppilaalle. Hän kertoi kaikille halukkaille paikan, ja juhlijoita olikin tulossa aika paljon. Viivin tiedon mukaan juhlat saattoivat paisua lähes vaarallisiksi jos niihin sai tulla vapaasti. Onneksi Minnalla näytti olevan edes vähän järkeä, koska hän ilmoitti että juhliin ei saisi tuoda ketään koulun ulkopuolelta. Minna asteli itsetietoisen näköisenä Viivin luo ja hymyili hampaat välkkyen. Viivin mieleen tuli vampyyri ja hän tyrskähti hiljaa.
”Oletko sä tulossa huomenna mun juhliin?” Minna kysyi aika keimailevasti. Hän leikitteli blondatulla hiussuortuvalla ihan vain esitelläkseen ulkonäköään luokkalaisilleen. Viivi keikkui kahden vaiheilla. Hän epäröi pitkään, haluaisiko hän mennä hienostelevan sekä ilkeän Minnan juhliin. Minna nimittäin kuului niihin jotka usein olivat haukkumassa Viiviä. Minna vaihtoi asentoaan ja huokaisi dramaattisen kyllästyneenä.
”Joo kai”, Viivin äänensävy oli epäröivä. Päästäisikö hänen äitinsä hänet juhliin joihin tulisi paljon nuoria, joiden vanhempia hänen äitinsä Katja ei tuntenut? Minna ei ilmeisesti pitänyt Viivin vastauksesta. Ainakin tytön kasvoille nousi harmistunut ilme. Viivin mieleen tuli, että ehkä Minna ymmärsi vain yhden sanan vastauksia ja nyt häntä harmitti kun ei tajunnut mitä Viivi oli sanonut. Viivi olisi halunnut sanoa ajatuksestaan, mutta Minna kuului niihin joita kuului kohdella silkkihansikkain jos halusi pysyä koulussa hengissä. Niinpä Viivi piti suunsa kiinni ja katseli Minnaa miettien millä sanalla kuvaisi toisen luonnetta. Sopivaa sanaa oli vaikeaa hakea. Löytyiköhän edes koko maailmasta niin ilkeää sanaa..
”Toivottavasti saat luvan”, Minna muikisteli peittääkseen epävarmuuden joka valtasi hänet kun Viivi katseli häntä tuollaisella ilmeellä. Viivi kohotti kulmiaan ja puri alahuultaan jottei sanoisi mitään varomatonta.
”Joo. Toivotaan niin”, Viivi mumisi miettien edelleen mahdollisimman sopivaa ilmaisua Minnasta. Minna väänsi kasvoilleen vielä harvinaisen ruman, teennäisen hymyn ja lähti ystäviensä luo penkille joka oli luokan vieressä. Viivi mulkoili nyt ikkunasta ulos ja yritti hallita kiukkuaan Minnaa kohtaan ja suunnitteli juuri miten kostaisi Minnalle tai ihan kelle tahansa kiusaajalleen, kun opettaja saapui ja päästi oppilaat vanhahkoon luokkahuoneeseen. Viivi marssi paikalleen keskirivistöön. Hänen vieressään istuva Katariina oli hiljainen ja hän viihtyi lähinnä parhaan ystävänsä Ullan kanssa. Hän kuitenkin kuului niihin, jotka jättivät Viivin useimmiten rauhaan. Katariinan vieressä istuminen ei ollut kamalaa, mutta mieluimmin Viivi olisi istunut yksin. Silloin hän saisi olla ihan oikeasti rauhassa, eikä tarvitsisi katsella Katariinan kynsiä jotka olivat lähes aina kummallisen väriset. Joskus ne olivat myrkynvihreät, ja toisinaan ne olivat pinkkikelta raidalliset. Tänään ne olivat mustat, eli aika neutraalit. Viivi vilkaisi opettajaa ja arveli tämän ilmeestä että tiedossa oli jokin suuri uutinen. Viivi laski kätensä pulpetille ja nojasi päänsä niiden väliin. Hän kahlitsi keltaisten silmiensä uteliaan katseen opettajaan.
”Nouskaas ylös”, opettaja määräsi kumealla bassoäänellään. Viivi huokaisi ja nousi laiskasti ylös. Muukin luokka nousi nuristen seisomaan tuolien taakse.
”Hyvää huomenta!” Miespuolinen opettaja oli harvinaisen äänekäs ja hänestä lähti luultavasti kovempi ääni kuin koko luokasta yhteensä.
”Hyvää huomenta opettaja”, Luokka kailotti täyttä kurkkua. Opettaja näytti tyytyväiseltä ja viittasi luokkaa istumaan.
”Noniin. Kerron tästä jo nyt ennen kuin unohdan. Luokkaamme tulee uusi oppilas, ja muistaakseni hänen nimensä on Ville.. Hän aloittaa koulun täällä kolmen viikon kuluttua, viikkoa ennen hiihtolomaa”, opettaja kertoi reippaalla äänellä istuuduttuaan muhkeaan opettajantuoliin. Luokka tuijotti häntä odottaen lisää informaatiota. Opettaja ei ilmeisesti ymmärtänyt katseiden merkitystä, joten Leena-niminen tyttö viittasi. Opettaja nyökkäsi hänelle luvan puhua.
”Mistä se tulee?” Leena kysyi innokkaasti. Opettaja pöyhi papereitaan ja näytti hämmentyneeltä. Oppilaat toljottivat häntä edelleen.
”Muistaakseni Helsingistä, mutta varmistan asian kun ehdin”, Opettaja mumisi mietteliään näköisenä. Viivi huokaisi pyöräyttäen silmiään. Timo oli varmaan koko Suomen kanamuistisin opettaja. Nyt yksi luokan pojista, Veeti nosti kätensä. Opettaja nyökkäsi hänelle.
”Kuka oikeasti haluaa muuttaa Hesasta tänne tuppukylään?” Poika kysyi. Hänen äänestään tihkui raskas iva. Muut pojista tyrskähtelivät ja jotkut tytöistäkin hihitteli. Viivi pyöräytti silmiään. Ei Veetin kommentissa ollut mitään hauskaa. Muut pojista vain mielistelivät suurisuista ja isokokoista poikaa, jonka aivot olivat varmaan hiekanjyvän kokoiset, ehkä jopa pienemmät. Viivin takana istuva Kalle tökkäsi Viiviä selkään. Tyttö kääntyi ja siristi varoittavasti silmiään. Poika tökki häntä aina ja ärsytti tahallaan. Muuten Kalle olisi varmaan härnännyt vierustoveriaan, mutta hänen vieressään istui Tiina joka oli luokan vahvin tyttö. Tiina käytti vahvuuttaan hyväkseen, hän pisti pystyyn tappelun heti jos joku ryttyili hänelle. Niinpä Kalle kiusasi Viiviä.
”Aikooko kissansilmä tulla juhliin?” Kalle kysyi ilkeästi. Viivi puri huultaan vihaisen näköisenä. Hän tiesi ettei voittaisi Kallea tappelussa, mutta siitä huolimatta hän olisi halunnut hyökätä Kallen kimppuun siinä silmänräpäyksessä kun poika aloitti hänen ärsyttämisensä. Opettaja ilmoitti aukeaman miltä pitäisi aloittaa. Viivi nappasi matikankirjansa sekä penaalin repustaan ja avasi kirjan oikealle sivulle ennen kuin kääntyi ja vastasi Kallelle:
”Luulenpa että tulen”, tyttö tiuskaisi siristäen silmiään. Kalle melkeinpä pelästyi Viivin vaarallista äänensävyä, mutta kokosi itsensä eikä näyttänyt hämmästystään.
”Siinä tapauksessa susta tulee hakkelusta ennen viikonloppua”, Kalle sanoi itsevarmasti. Tiina röhähti Kallen vieressä ja totesi Viiville:
”Mä pidän siitä henkilökohtaisesti huolta!” Tyttö puhui ilkeällä äänensävyllä. Viivi ei pitänyt ajatuksesta että joutuisi tappeluun Tiinan kanssa.
”Mistä sä pidät huolta? Mä en ole kuullutkaan että sä pitäisit huolta yhtään mistään”, Viivi totesi ivallisesti. Tiina mulkaisi häntä vihaisesti ja aikoi kai sanoa jotain, mutta Viivi käänsi katseensa kirjaansa. Hän tiesi menneensä liian pitkälle. Viivi tutki aukeaman ensimmäistä laskua. Hän ei pystynyt ajattelemaan mitään, ja lasku näytti täydeltä siansaksalta. Tyttö pureskeli taas huultaan ja veti vihkon uudelle aukeamalle marginaalit. Nyt ei ainakaan voinut odottaa että juhlista tulisi mukavat. Viivi oli päättänyt juuri, että menisi sinne vaikka pakolla näyttääkseen Tiinalle, Kallelle ja koko muulle luokalle ettei hän pelännyt näitä. Siitä tulisi luultavasti vaikeaa, koska pelkkä ajatus raivostuneesta luokasta joka hyökkäsi yhtä aikaa hänen kimppuunsa, oli todella vastenmielinen, ja ehkä pelottavakin. Katariina vilkaisi Viiviä varovaisesti.
”Tota sun ei ois kannattanu tehä”, Katariina totesi hiljaa viitaten Viivin viimeiseen kommenttiin. Viivi nyökkäsi lähes huomaamattomasti. Hän oli menettänyt itsehillintänsä, ja saisi luultavasti maksaa siitä viimeistään seuraavan päivän juhlissa.
Tumma tila-auto lipui vaaleankeltaisen talon pihatielle. Minnan talo näytti aika suurelta ja uudelta. Viivi ei pitänyt talosta, koska se näytti pöyhkeältä ja jotenkin epäystävälliseltä. Viivi ei ollut odottanut että saisi lupaa, ja oli harmistunut kun vanhemmat päätyivät siihen että hän saisi mennä. Tyttö oli kuitenkin luvannut Minnalle, että hän menisi juhliin jos saisi luvan. Tammikuun ilta alkoi hämärtyä ja perjantai lähestyi päätöstään. Vaaleankeltaisessa talossa oli meno päällä, ainakin ulkoa katsoen. Sen suurissa ikkunoissa välkkyivät ihmisten kasvot ja vähän väliä talosta kantautui innokasta huutoa. Viivi katseli taloa epävarmana. Juhliin meno ei tuntunut niinkään hyvältä ajatukselta. Tyttö vilkaisi tummatukkaista äitiään, joka näytti myös epäluuloiselta. Viivi mietti hermostuneena miten pääsisi hankalasta tilanteesta. Tavallaan hänestä oli mukava ajatus mennä juhliin, vaikka kiljunnasta päätellen nämä eivät olleet mitkä tahansa lastenjuhlat. Sitten taas toisaalta hän istuisi paljon tyytyväisempänä kotona lukemassa kirjaa. Viivi tuijotti taloa mietteliäänä ja pureskeli alahuultaan. Huulen pureskelusta oli tullut paha tapa josta äiti aina valitti.
”Oletko sinä aivan varma että sinä haluat mennä tuonne?” Äiti kysyi varovaisesti. Hän kuului niihin äiteihin jotka eivät pitäneet kovaäänisestä musiikista tai liiasta kailotuksesta. Eniten Viivin äiti Katja kuitenkin inhosi ajatusta jossa hänen 12-vuotias tyttärensä juhli joidenkin juoppojen kanssa kaljapullo kainalossa ja tupakka kädessä. Viivi vilkaisi äitiään ja näki tämän kasvoilla älä-mene-sinne -ilmeen. Se ärsytti Viiviä sen verran että tytär vastasi:
”Joo, kyllä mä haluan mennä sinne. Älä viitsi hössöttää”, Viivin ääni oli päättäväinen. Hän sähläsi turvavyön auki ja aukaisi oven nopeasti.
”Muista tulla ajoissa kotiin!” Katja muistutti ennen kuin Viivi läimäisi oven kiinni. Tyttö pyöräytti silmiään ja marssi Minnan pihalle. Häntä inhotti ajatus juhlista, mutta nyt ei voinut enää mitään. Minna oli jo nähnyt hänet ikkunasta. Tyttö vilkutti Viiville ilkeän näköisenä. Viivi nielaisi ja lähti ovelle. Eteinen oli suuri ja loistelias. Sen vaaleasävyiset seinät hohtivat ja lattia oli tummaa puuta. Takkeja ja kenkiä lojui ympäri huonetta ja Viivi jätti mustan ulkotakkinsa ja mustat talvikenkänsä nurkkaan ja astui epäröiden eteenpäin. Hän näki luokkalaisiaan ja joitain vanhempia joita hän ei tuntenut. Ilmeisesti joku oli unohtanut Minnan pyynnön, koska muutamat vaikuttivat aika paljonkin vanhemmilta. Viivi toivoi, ettei törmäisi ainakaan ihan heti Tiinaan tai Kalleen. Mieluiten hän olisi ilmoittanut Minnalle että hänen täytyikin lähteä. Viivi oli jo miettimässä hyvää valetta, kun joku tökkäsi häntä selkään. Viivi jähmettyi osin pelosta, osin vihasta. Tökkäisy oli tullut viime aikoina harvinaisen tutuksi ja tyttö tiesi heti kuka hänen takanaan oli. Viivi kääntyi hitaasti ja mulkoili vihaisesti Kallea.
”Katos vaan. Sä tulit”, pojan ilkeä ääni enteili vaikeaa iltaa. Viivi peruutti muutaman askeleen lähinnä siksi, että hän voisi nähdä nopeammin jos Kallen kaverit ilmestyisivät paikalla.
”Ihmeiden ihme”, Viivi totesi kireästi. Kalle näytti nauttivan tilanteesta ja se jos joku lisäsi Viivin kiukkuisuutta.
”Just tossa mietittiin Tiinan kanssa että sä varmaan jänistät”, Kalle sanoi pahansuovasti. Viivi kurtisti kulmiaan raivoissaan ja siristeli silmiään inhoten.
”Mä en tiennyt että Tiina osaa miettiä. Ja olihan se aikamoinen yllätys sultakin”, Viivi murahti ivallisesti. Hän vilkuili hivenen ympärilleen miettien sopivaa pakokeinoa.
”Tehän ootte suloinen pari!” Minnan ilkeä ääni kuului Viivin takaa. Viivi hallitsi vain juuri ja juuri kiukun joka yllytti häntä hyökkäämään Minnan kimppuun. Kallen ilme oli näkemisen arvoinen. Pojan suupielet vääntyivät myrtyneeseen ilmeeseen ja hänen silmänsä olivat vähällä pullistua kuopistaan. Minna oli ilmeisesti toivonut suurempaa reaktiota, koska hän asteli keikistellen Viivin luo.
”Kissansilmä ei ilmeisesti väitä vastaan”, tyttö honotti ilkeästi. Viivi kohotti kylmästi kulmiaan ja puristi kätensä nyrkkiin vihaisesti. Joku muukin hihitteli ja Viivi kääntyi nähdäkseen kuka häntä nyt ärsytti. Kylmät väreet kulkivat tytön selässä kun hän huomasi Tiinan. Pakokauhu yritti tunkea Viivin ajatuksiin. Hänen takanaan oli ilkeä Kalle, edessä seisoi jättiläismäinen Tiina, ja hänen vasemmalla puolellaan honotti juhlien kiistatta ikävin ihminen Minna. Viivi yritti ajatella järkevästi ja hän mietti päänsä puhki miten pääsisi ikävästä tilanteesta. Minna näytti itsevarmalta seisoessaan siinä kahden kannustajan kanssa. Kalle kuitenkin näytti juuri nyt siltä, että hän ei kamalankaan helposti myöntyisi Minnan ystäväksi. Viivi jännitti lihaksensa ja yritti näyttää vaaralliselta, vaikka se oli melko mahdotonta, kun Tiina oli lähettyvillä. Viivi kiristeli hampaitaan, ja astui yhden askeleen taaksepäin. Tappelemaan hän ei viitsinyt ruveta. Vaikka hän voittikin pikkusiskonsa Vilman, ei se tarkoittanut sitä, että hän pärjäisi Tiinalle tai Kallelle. Minnan hän uskoi voittavansa, mikäli peli pidettäisiin puhtaana, mutta puhe oli Minnasta, joten toiveet taisivat olla turhia.
”Eikö teillä olekaan muuta menoa?” Viivi kysyi peittäen epävarmuutensa. Ei häntä varsinaisesti pelottanut. Eivät toiset hänen kimppuunsa hyökkäisi, mutta pieni epävarmuuden poikanen sai koko ajan varmempaa jalansijaa hänen sydämessään. Minna hörähti ja sanoi sitten ilkeästi:
”Ei taida olla Kissansilmä”, hänen äänensävynsä oli nyt mahtaileva, ja melkoisen itsevarma. Tiina hörähti tyytyväisenä. Hän varmaan luki itsensä jo Minnan kaveriporukkaan. Kalle sen sijaan pysyi hiljaa, mutta Viivi veikkasi ettei poika missään tapauksessa asettuisi hänen puolelleen.
Viivin kännykkä soi vaativasti. Tyttö katsoi nopeasti numeroa, ja vastasi pikaisesti ja todellakin helpottuneena.
”Hei Salla!” Viivi riemuitsi serkulleen ja parhaalle ystävälleen. Salla naurahti ja tervehti Viiviä aivan yhtä iloisena. Viivi keksi sopivan hätävalheen häipyä, ja kun Salla alkoi selventää mennyttä viikkoaan, Viivi virnisti luokkalaisilleen pahoittelevasti.
”Mun pitää mennä”, hän sanoi ja hipsi nopeasti meluisan huoneen läpi. Hän kuunteli tarkasti Sallan puhetta pukiessaan kengät jalkaansa, ja napattuaan takkinsa, tyttö suuntasi ulos kuumasta talosta.
”Kiitti Salla! Sä pelastit mut”, Viivi henkäisi kävellessään nopeasti eteenpäin. Hän selitti kaiken juhlista, ja sai Sallalta osanottoja. Viivi puhui Sallan kanssa vielä pitkään, mutta pian Salla joutui lopettamaan, koska saldon raja häilyi uhkaavana. Viivi käveli hitaasti eteenpäin, koska hän voi pahoin. Kylmät tuulenpuuskat kulkivat hänen hennon ruumiinsa ylitse, ja häntä oksetti. Viivi käänsi katseensa, ja lähti astelemaan jäälle. Hän ei voisi kuitenkaan mennä vielä kotiin.
Viivin askeleet hidastuivat, kun hän saapui jäälle. Hän potki möykkyistä jäätä, yrittäen estää oksennusta. Tyttö kietoi hoikat kätensä ympärilleen, ja puristi suun kiinni. Tähtien valo oli heikkoa, ja Viivi näki vain vaivoin eteensä. Hänen teki mieli itkeä. Miksi kaikki olivat hänelle aina niin ilkeitä? Viivillä ei ollut siihen vastausta.
