Author: Cath
Genre: Angst, Deathfic, Oneshot
Fandom: Twilight
Pairing: E/B
Rating: S
Disclaimer: Stephenie Meyerin hahmoja lainailin, palkatta.
Summary: Edward yksinäisyydessään.
A/N: Bella on kuollut. Annan tässä jokaiselle oikeuden päätellä mitä tahtoo, mutta tämä keskittyy siis siihen huoneeseen enemmänkin.
H U O N E .
Kaikki oli täydellistä.
Pöly, joka hiljakseen liiteli ilmassa nuollen tielleen osuvia esteitä. Ilma ei kiertänyt, olihan tämä huone ikkunaton. Ovikin oli kiinni, kuin varmistukseksi, ettei mikään karkaisi.
Seinät olivat ruskea. Tai olivat olleet. Harmaa pöly peitti sitä, kuten useimpia muitakin esineitä tässä huoneessa. Minun ei tarvinnut katsoa seinälle, jossa myös ovi oli, tietääkseni, että siellä oli kauan sitten ollut vanha kaappikello, jonka takaa oli siirrettäessä paljastunut vaalea jälki. Ovea vastapäätä olevalla seinällä oli ollut yksi ainoa seinään kiinni naulattu puinen hylly. Hyllyllä oli levännyt lumivalkoinen ruusu. Ruusun terälehdet olivat puhtaan valkoiset, virheettömän soikeat.
Ruusun varsi taas oli ollut syvän tummanvihreä - aivan kuin vastaväriksi vaaleille terälehdille.
Nyt ennen niin upea kukka oli kuivattamisestaan huolimatta kuihtunut rumaksi. Terälehdet olivat levinneet ruusun vierelle hyllylle kuin enkelin siivet. Varsi ja lehdet olivat käprisyneet kokoon.
Lattialla edessäni oli levitettynä pionin, ruusujen ja särkyneen sydämen terälehtiä. Särkyneen sydämen. Miten osuvaa.
Terälehdet olivat tuoreita; vasta hetki sitten ne olivat surullisessa hiljaisuudessa leijailleet nyrkistäni vanhalle ja pölyiselle puulattialle. Valkoisen pionin: valkoisen kuin vastasatanut lumi, verenpunaisen ruusun: punaisen veri virratessaan ulos lihasta, ja haaleanpunavalkean särkyneen sydämen: punaisen kuin pienen lapsen posket talvipakkasella ja valkean kuin lumi tämän ripsillä.
Nyt terälehdet lepäsivät rauhallisessa hiljaisuudessa. Mikään tuuli ei niitä puhaltaisi pois, mikään pakkanen ei niitä tappaisi. Nyrkkini puristui hieman kireämmälle viimeisen, kädessäni lepäävän terälehden ympärille.
Tulisin jättämään muistoni tähän huoneeseen, vaan ne eivät ikinä vastaisi näitä edessäni makaavia terälehtiä. Kyllä, muistoni olivat kauniita. Kyllä, muistoni olivat liittyvinä talveen ja pakkaseen, hiljaisuuteen ja kuolemaan. Mutta ei, muistoni eivät kuihtuisi ikinä. Ne lepäsivät mielessäni kuin suuressa kristalliarkussa. Niin hentoisessa, mutta silti sisältä raudalla vahvistetussa. Kukaan ei ikinä tulisi koskemaan niihin.
Lattia narahti kääntyessäni ympäri. Ennen kuin liikahdin enempää, avasin nyrkkini, jolloin lattialle leijaili viimeinen, valkea terälehti ruususta. Seurasin sen hiljaista ja vaivatonta lentoa maahan: aivan kuin olisin katsellut, kuinka enkelini tanssi jälleen. Viimein nostin katseeni ja kävelin ovelle varovasti, varoen astumasta terälehden päälle.
Ovella käännyin ympäri ja loin viimeisen silmäyksen vanhaan, kuluneeseen ja pölyiseen huoneeseen.
Muistojen huoneeseen, jossa se viimeinen, häneen liittyvä hetki tapahtui.
Hänen huoneeseensa.
Hipaisin vieressäni olevaa seinää hellästi kuin se olisi särkynyt pienimmästä kosketuksesta.
"Hyvästi Bella", kuiskasin pehmeällä äänellä kuin vakuutellen. Hetkeksi, lisäsin kuitenkin mielessäni ja annoin jopa pienen hymyn pyyhkiä hetkeksi kuolleita ja aikaan jähmettyneitä kasvojani.
Suljin oven hitaasti, ja lähdin juoksemaan. Ulos itsestäni. Ulos elämästäni. Ulos maailmastani.
Ulos kaikesta!
