Kirjoittaja: Elendir
Beta: ei
Ikäraja: K-11
Genre: romance, angst
A/N: Tämä on silkkaa tunteitten purkua, mutta jotenkin tästä muovautui mielestäni julkaisukelpoinen, joten päätinpä laittaa tänne arvioitavaksi.
Päivällä kaikki oli hyvin. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla ja linnut lauleskelivat puissaan. Minä hiippailin pihalla ja poimin puusta omenan. Se oli vielä kirpeän raaka, mutta söin sen silti kokonaan. Minulla oli ikävä omenoita. Tapasin aina napata omenan koulumatkalle ja syödä sen aamupalaksi. Toivottavasti se aika palaa takaisin.
Olin silloin onnellinen. Muistin äänesi mielessäni, kuin olisit puhunut minulle koko ajan. Selkääni hiipi väristys, kun muistelin kylmää iltaa ulkona. Muistin kaiken ihanan, mitä sanoit minulle. Muistin kaiken, mitä kirjoitit minulle. Hymyilin.
Iltapäivällä unelmoin. Ajattelin maailmaa ja tunsin meren tuulten kutittavan kasvojani. Arkisinkin työ tuntui elokuvamaisen kauniilta, kun ajattelin sinua. Mehiläiset ahersivat ikuisen reippaina töissään ja minä poimin marjoja niiden vieressä. Tunsin olevani osa jotakin. Kuin kuuluisin johonkin ja olisin rakastettu. Elämä maistui toffeelta.
Illalla kaikki kaatui. Hyvinhän se tietenkin alkoi. Makasin selälläni, vatsallani kissa. Aika tuntui pysähtyvän ja lämpö virtasi suonissani. Jokin muuttui. Lähdin pelloille kävelemään. Ahdistus valtasi mieleni ja sai askeleeni tihenemään. Lopulta juoksin. Juoksin joelle ja takaisin ja joelle ja pois. Juoksin ylös ja alas ja lopulta kaaduin nurmikkoon. Itkin. Maailma kaatui päälleni ja murhasi minut alleen. Palasin takaisin ja huomasin kaiken olevan toisin. Olin vihainen ja turhautunut. Sinä et halunnut minua enää. Lähdit pois. Jäin yksin.
***
Huominen koitti. Se on tänään. Aamu oli ihan hirveä. Inhoan maanantaita yli kaiken. Enemmän mieltäni painoi sinun lähtösi. En voinut kuvitella eläväni ilman sinua. Taisin olla koulussa aika väsynyt ja murheellinen, kun opettajakin tuntui katsovan minua säälivästi. Ehkä minä vain kuvittelin.
Lopulta se kidutus loppui ja minä pääsin kotiin. En tajua, miten kauhistuin kirjettäsi sillä tavalla. Pelkäsin kai, että sanoisit jotain lopullista ja tappavaa. Onneni oli kuitenkin päättänyt kääntyä. En avannut kirjettäsi heti, vaan kävelin takapihalle keinuun. Kun lopulta luin asiasi, kyyneleet täyttivät silmäni. Jokunen karkasi jopa poskilleni. Ajatus siitä, ettet olekaan poissa elämästäni, nosti pääni pystyyn ja sai auringon paistamaan. En tiedä olisinko uskonut sinua ilman tätä kohtaa:
Sä seisoit silloin kalliolla. Olit niin helvetin kaunis, kun aurinko paistoi sun kukallisen mekon läpi laskiessaan meren taakse. Sillon mä rakastuin sinuun. Olinhan mä jo ennen kattonut sua ja ajatellut kaikkea, mutta vasta sillon mä oikeesti tajusin kuinka ihana oot. Hento vartalosi piirtyi kangasta vasten, kun tuuli heitti hiuksesi ympäri. En tajua, mitä vittua mahdoin ajatella sitä ennen. Kuvittelin kai, ettet oo mitenkään erikoinen. Nyt on pakko kiittää toisia, kun ne pakotti mut sillon rantaan. Tajusin vihdoinkin jutella sulle ja upposin hetkessä sun silmiin. Olin niin helvetin eksyksissä. Sä olit mulle ku pelastava enkeli. Nyt mä en vois enää elää ilman sua.
