alaotsikko: S, Lunan PoV, genre jonkinlainen mysteryn poikanen, one-shot
Title: Sateenkaarenpäässä on päivänsäteen koti
Author: Belsissa
Genre: No jaa, jonkinlaista mysteryä, one shot
Raiting: Sallittu
Dislaimer: Potter-maailma kuuluu kokonaisuudessaan Rowlingille.
Summary: Aarre sateenkaaren päässä on vain legenda. Vai onko sittenkään?
Sateenkaarenpäässä on päivänsäteen koti
Ajatuksiinsa vaipunut Luna Lovekiva istui itsekseen järven rannalla Tylypahkan tiluksilla, jotka hohtivat kellertävänvihreänä nousevan auringon valossa. Lämmin ja hiljainen kevättuuli hyväili tytön kalpeaa hipiää ja leikki hänen vaaleilla, silkkisillä hiuksillaan samalla, kun tämä tähyili sateenkaarta, joka ikään kuin väritti taivaan kaikilla eri sävyillään.
Yöllä oli satanut rankasti ja vieläkin ripsi hieman vettä, mutta se ei estänyt aurinkoa loistamasta ehkä kirkkaammin kuin koskaan. Kaunis sateenkaari katoaisi jälleen pian, sillä sadekin oli taukoamassa.
Luna muisti tarinan, jonka hänen isänsä oli eräänä samankaltaisena aamuna hänelle kertonut sateenkaarenpäässä odottavasta aarteesta. Korpinkynsi oli usein miettinyt, mikä se mahtaisi olla. Hän ei uskonut aarteen olevan kultaa tai muutakaan rikkautta, vaan jotakin paljon arvokkaampaa, ehkäpä lisää ymmärrystä tai viisautta.
Jos tyttö haluaisi, hänellä olisi aikaa juosta sateenkaaren luokse, sen toiseen päähän. Se nimittäin näytti olevan ihmeellisen lähellä, oikeastaan aivan Kielletyn metsän reunassa. Ei tarvittaisi, kuin joitakin satoja askelia, niin Luna saavuttaisi aarteen, mikä se sitten olisikin.
Niinpä tämä nousi kostealta nurmikolta, jäsenet vielä hieman kohmeina unen jäljiltä, mutta mieli täysin virkeänä ja ajatukset valoisina. Kepein askelin tyttö kiiruhti kohti metsän reunaa, joka oli kuin kontrasti muulle maisemalle, siinä missä se oli kirkas, oli metsä tumma ja hämärä, muttei kuitenkaan synkkä. Luna ei osannut sanoa, mistä johtui, että se tuntui niin turvalliselta, vaikka hänelle oltiin useat kerrat varoitettu paikan vaarallisuudesta.
Vihdoin ja viimein tyttö oli muutaman askeleen päässä reunasta. Jännittyneenä, sekä hitaasti tämä otti ne viimeiset askeleet. Hän ei halunnut kiirehtiä, sillä halusi nauttia kutkuttavasta jännityksestä mahdollisimman pitkään.
Kielletty metsä oli sumuinen ja hämärä, eikä eteensä nähnyt kuin muutamia metrejä. Luna pälyili uteliaana ympärilleen, etsien katseellaan jotain, joka ehkä voisi olla aarre.
Mitään sellaista tämä ei löytänyt, mutta huomasi houkutelleensa muutaman thestralin paikalle. Niiden luiset, jollain ylväällä tavalla hyvin kauniit ruumiit pistivät silmään siellä pimeydessäkin.
”Hei”, Luna tervehti.
Tyttö oli varma, että nuo hevosmaiset eläimet ymmärtäisivät kyllä hänen sanansa, vaikkeivät voineetkaan vastata. Olisi siis kohteliasta tervehtiä niitä.
”Tiedättekö, onko täällä jonkinlainen… aarre?”
Luna epäili, että thestralit saattaisivat tietää jotakin siitä ja ehkä ilmaistakin tytölle, mistä aarteen löytää. Jännittyneenä tämä jäi odottamaan niiden reaktiota, peläten, että thestralit vain juoksisivat pois hänen ulottuviltaan.
Yllättäen yksi kolmesta eläimestä kuitenkin astui muutaman jalan verran eteenpäin, muttei kuitenkaan aivan hänen luoksensa.
Tyttö astui varovasti muutaman askeleen sitä kohti, varoen, ettei vahingossakaan säikyttäisi eläintä liian äkkinäisillä liikkeillä. Nyt hän huomasi sen suusta roikkuvan jotakin kiiltävää, joka riippui ketjussa. Se saattaisi olla jonkinlainen koru.
Luna tarttui varovasti tuohon kiiltelevään esineeseen, jonka eläin luovutti tälle levollisesti ja perääntyi jälleen muutaman askeleen taaksepäin.
Tytön sydän oli pysähtyä, kun tämä huomasi, minkä oli saanut. Se oli kultainen medaljonki, johon oli kaiverrettu pienellä LL. Sisältä paljastui kuva hänen perheestänsä kokonaisena. Tämän äitikin hymyili kuvassa vilkuttaen. Luna uskalsi väittää, että naisella oli kuvassa ehkä hieman surumielinenkin ilme.
Erikoista medaljongissa oli se, että se oli haudattu hänen äitinsä mukana.
Luna tunsi kuinka hänen kasvoilleen alkoi valua hiljaisia kyyneliä, mutteivät ne suinkaan johtuneet pelosta tai surusta, vaan jonkinlaisesta kaipuunsekaisesta onnentunteesta. Tyttö vuodatti nuo kristallinkirkkaat pisarat, koska oli juuri saanut tietää äitinsä lähettäneen viimeisen lahjansa päivänsäteelleen.
Äiti siis seurasi häntä yhä ja nuo uljaat eläimet toimivat hänen lähettiläinään. Toki Luna oli arvellut, että äiti olisi vielä jossakin, se verho salaperäisyyksien osastolla oli todistanut sen erittäin vankasti ja muutenkin, eiväthän kuolleet voisi noin vain hävitä, kai heidänkin oli jonnekkin mentävä.
”Minä tulen vielä takaisin”, tyttö lupasi niille kääntyessään takaisin kirkkauteen tutkaillen edelleen medaljonkia ja hypellen aurinkoisena kohti koulurakennusta.
Eikä tämä koskaan pettänytkään lupaustaan, vaan kävi thestralien luona vähintäänkin jokaisen sateenkaarenaikoihin juttelemassa niille, tosin välillä vain istuksimassa ja katselemassa näitä mystisen kauniita olentoja.
Sen kirpeän sunnuntaiaamun jälkeen päivänsäde loisti kirkkaammin, kuin koskaan.
