Kirjoittaja: Pikku lupin
Ikäraja: K-11 // Frederica nosti ikärajaa
tyylilajit: Draama, deathfic
hahmot: Lucy+sivuhahmot
varoitukset: Kuolema
beta: Vaarallinen Komentoija
Minä nyyhkäisin hiljaa. Yö oli pimeä, kuten minun sydämeni. Kyyneleet noruivat pitkin poskiani. Tänään mikään ei saisi minua onnelliseksi. Ei ollut saanut siitä asti kuin äiti kuoli ja isä hylkäsi minut. Minä nyyhkytin hiljaa. Silloin kuulin kolauksen. Voi ei Kreta ja Mandy tulisivat.
”Lucy itkee, haahhaahaaha!” Kreta pilkkasi minua.
Mandy vain hymähti tyytyväisenä kuin olin jäänyt kiinni parkumasta.
”Mitä hittoa te täällä teette, painukaa hevonkuuseen!” huusin ja esitin, etten olisi koskaan vuodattanut yhtäkään kyyneltä.
”Voi Lucy, minä tuon kyllä nenäliinoja, että voit parkua ihan kunnolla”, Kreta lällätti ja minua inhotti.
Olisinpa voinut motata Kretaa täysillä naamaan. Mutta minua vain haukuttaisiin enemmän. Tyydyin vain irvistämään ääliö Kretalle. Kreta irvisti takaisin. Juoksin nopeasti heidän ohitseen ja potkaisin Mandya täysillä sääreen ja Mandy ulvahti. Kyyneleet alkoivat valua Mandyn poskilla.
Se sai minut hymyilemään, vaikka en onnistunutkaan potkaisemaan Kretaa. Olin tosin katkerana, koska se ei osunut Kretaan. Se ärsytti vietävästi.
”Muhhahhaa!” ilkuin vaihteeksi.
”Hä..häivy”, Mandy ulvoi perääni.
”Hyvä on!” naurahdin.
Kreta irvisti minulle, mutta näytin kieltä takaisin.
Parmorly katsoi minua inhoten.
”Oliko asiaa?” kysyin vaikka tiesin vastauksen.
”Potkaisit Mandya”, Parmorly totesi yhä inho äänessään.
”Niin?”
”Häirikkö lapsi”, Parmorly totesi.
”Enkä ole!” huusin.
”Olet”, Parmorly kähisi.
Löin inhaa hoitotätiä poskeen.
Parmorly töksäytti minulle: ”häiriintynyt.”
Kiljuin: ”en ole häiriintynyt!”
”Olet.”
”En!”
Parmorly näytti, että inhosi minua enemmän kuin ketään.
”Ämmä!” kiljuin vihaisena.
Se oli Parmorly:lle liikaa. Hän tarttui minua hiuksista. Ulvoin tuskasta, tuskasta joka oli kalvanut sisuksiani äidin kuoleman jälkeen, se tuli esiin eikä suostuisi lähtemään. Ulvoin suuresta tuskasta, kiemurtelin ja vääntelin. Minulla on hirveä menneisyys: äiti kuoli auto-onnettomuudessa, isä hylkäsi minut ja pikkusiskoni, pikkusisko adoptoitiin heti, koska oli vain vuoden. Minä olin kuusi, nyt olen viisitoista. Tekisin melkein mitä vain jos saisin vanhan perheeni ja kotini takaisin. En ole nauranut melkein kymmeneen vuoteen. Edes Kretan kyyneleet eivät saa minua nauramaan. Minulla on ikävä siskoani jonka nimeä en edes muista. En muista ketään perheestäni. Muistan vain keitä minulla oli. Tuska painautui tiukemmin sisuksiini ja sai minut ulvomaan lisää.
”Mitä sinä ulvot?”
”Mitähän!?”
”No?”
”Päästä minut niin pääsen kuristamaan Kretan.”
”En.”
”Päästä.”
”Ä..ä..älä päästä”, Kreta vaikeroi ovelta.
”Päästä!”
”Parmorly kiltti, älä päästä Lucya”, Kreta vinkui.
”Päästä!” aloin jo todenteolla suuttua.
”Ei, enpä taida.”
Kretan silmät välkkyivät platinanvaaleiden hiusten alla.
”Aaah!” parkaisin tuskasta.
Tuska, tuska, tuska, muuta en voinut ajatella. Se oli hirveää, en pystynyt enää liikkumaan.
Vuosi vierähtää
Tämä oli kuolinvuoteni ja kuudestoista syntymäpäiväni. Tuska vei lopulta henkeni. Kuolema oli ihanaa: näin nuoren tytön jolla oli vaaleat hiukset ja kaunis valkoinen mekko. Hän oli kaunis. Hiukset melkein platinat. Tyttö oli pieni, noin seitsemän. Tyttö hymyili minulle ja sanoi: ”Lucy et muista minua, mutta minä muistan sinut ja rakastan sinua.”
”Kuka olet?” kysyin tytöltä.
Tytön silmät täyttyivät kyynelistä.
”Siskosi.”
”Et voi olla, siskoni adoptoitiin rikkaaseen perheeseen.”
”Niin, mutta he lavastivat murhani. He olivat murhaajia. Kuin sain sen selville ja myrkytin heidät, he tekivät itsemurhan ja murhasivat minutkin.”
”Olin vain orja.”
”Ei!”
”Kyllä, Lucy.”
”Tartu käteeni, Lucy. Vien sinut äidin ja isän luokse.”
”Siskoni täyttäisi pian yksitoista, mutta sinä olet seitsemän.”
”Kuolin melkein neljä vuotta sitten.”
”Luulin aina, että eläisin hyvän ja pitkän elämän.”
”Muuten milloin isä kuoli?”
”Kaksi vuotta sitten, hän oli laivassa joka upposi.”
”Saan vihdoin perheeni takaisin”, hihkaisin.
”Mikä nimesi muuten oli?”
”Sesilja, sano vain Ses.”
”okei.”
