Nimi: Varjoon jäänyt kelmi
Kirjoittaja: Eeta
Genre: Lievä angst, oneshot
Paritus: Peter/Lily
Haasteet: Aakkoshaaste ja FF100 sanalla 075.Varjo.
Ikäraja: Sallittu
Vastuuvapaus: Rowling omistanee kaiken, mitä hänen omakseen tunnistatte.
A/N: Mieleeni pälkähti, että kirjoitanpa tällaisen pienen ficin Peterin ajatuksista. Hih. Kolmas tuotokseni.
Peter oli aina jäänyt ystäviensä varjoon. Koulussa hänet tunnettiin vain ”Potterin ja Mustan kaverina” tai joskus harvemmin jopa ”sinä Piskuilanin poikana”. Hän oli tietysti ylpeä siitä, että hänellä oli sellaisia ystäviä. James oli Rohkelikon etsijä, suosittu huispaussankari, sosiaalinen ja sukkela sekä ilmiömäinen kepposten keksijä. Sirius oli paitsi häkellyttävän komea ja jokaisen tytön päiväunien kohde, myös yhtä vitsikäs ja kekseliäs, ellei parempikin, kuin James. Remus taas oli hiljainen, mutta lahjakas ja (ihan syystäkin) aavistuksen salaperäinen.
Ja Peter – hän oli kaikkea, mitä hänen ystävänsä eivät olleet. Lyhyt ja pullea, ei erityisen etevä missään, hermostunut vieraiden ja etenkin tyttöjen seurassa, hiljainen poika, joka osasi puhuessaan valita juuri ne väärät sanat. Kun James ja Sirius olivat animaagihahmoissaan hirvi ja koira, kaksi isoa komeaa eläintä, Peter oli pieni, varjoissa piileskelevä, halveksittu rotta, joka syö sen mitä muilta jää yli. Ei se häntä juurikaan haitannut, hänelle sopi sellainen. Hänestä oli mukavampaa vaikuttaa hiljaa varjoissa kuin olla kaiken keskipisteenä.
Mutta joskus Peter toivoi, että olisi voinut olla joku muu kuin mikä hän oli. Kun oppilaat käyttäytyivät kuin huomaisivat vain hänen ystävänsä, – ”Moi, Sirius”, vaikka Peterkin olisi ollut mukana – kun opettajat vertasivat häntä muihin – ”Yrittäisit edes olla kuin Lupin, hän on edistynyt jo paljon pidemmälle” – ja ennen kaikkea silloin, kun Lily Evansin kirkkaanvihreät silmät näkivät vain Jamesin, kun hän hyväili vain tämän hiuksia, suuteli vain tämän huulia… Peter toivoi, että Lily olisi joskus edes huomannut hänetkin tai katsonut häneen samalla tavalla kuin Jamesiin. Mutta hänhän oli vain ”se Piskuilanin poika”, ”Potterin ja Mustan kaveri”, pieni varjoissa viihtyvä rotta.
Niinpä niin. Jonkunhan oli oltava se, joka syö sen, mitä muilta jää tähteeksi.