Disclaimer: J.K Rowling omistaa Potter -versumin, Maya vain tuhlaa vapaa-aikaansa leikkimällä hänen ihanilla hahmoillaan ilman minkäänlaista rahallista korvausta.
Title: Mäkättäjälehdykkä
Author: Maya
Beta: Cattleya -rakas<3
Pairing: Neville/Hermione
Rating: Sallittu
Genre: fluff, ehkä pieni humour, raapalesarja
Summary: Professori Versolla on jännittäviä uutisia oppilailleen.
A/N: Spurttiraapale V, päivien teemoja en tällä kertaa käyttänyt. Osastohaasteessa Matami Puddifootin teehuone, Genrehaasteessa fluff.
Minä rakastuin aivan totaalisesti Neville/Hermioneen, vaikka paritus ilmaantuikin tekstiin aivan varkain. Täytyy joskus kokeilla tuota paritusta korkeammalla ikärajalla...
Tämä teksti karkasi kirjoitusvaiheessa käsistä aikamoisen lahjakkaasti. Aluperin sen piti olla korkeintaan kahden tuplan lyhyt juoni, mutta se levisikin viiden triplan tarinaksi. Teoriassa tämä siis on raapalesarja, käytännössä jo keskikokoinen one-shot. Itse pidän tekstistä oikein tosissani, vaikkei siitä tullutkaan sitä mitä piti. Ihanaa olla vaihteeksi oikein tosissaan rakastunut omiin sanoihinsa<3
Nauttikaahan;)
Mäkättäjälehdykkä
Kasvihuone kolmosessa tuoksuivat multa ja eksoottiset kukat professori Verson aloittaessa innostuneena uutta oppituntia. Hänellä oli oppilaille jännittäviä uutisia.
"No niin, rauhoittukaapas sitten. Minulla kävi valtaisa tuuri, ja sain hankittua teille mäkättäjälehdykän siemeniä. Osaisiko kukaan kertoa meille enemmän kyseisestä kasvista?"
Kaksi kättä nousi, toinen tosin hieman haparoiden. "Ole hyvä, herra Longbottom", Verso sanoi lämpimästi.
Neville nielaisi ja alkoi puhua hitusen epäröivästi. "Mäkättäjälehdykät ovat hyvin harvinaisia. Ne, hmm, muistattavat maanpäällisiltä osiltaan, tuota - kaalia, mutta eivät ole syötäviä. Harvinaista niissä on juurakko. Onnistunut viljelijä voi saada kasvin kasvattamaan juurtensa sekaan eräänlaisen... pavun. Oikeanlaisissa olosuhteissa pavun sisältä voi kuoriutua mäkättäjä. Se on eräänlainen keijun ja menninkäisen risteytys, ei kovin pitkäikäinen, mutta omistajalleen uskollisesta mäkättäjästä on paljon hyötyä."
"Oikein hyvä, viisitoista pistettä rohkelikolle. Nyt osaisiko joku kertoa minulle mainituista hyödyistä? Neiti Granger?"
"Mäkättäjän ja sen omistajan suhde on onnistuneessa kasvatuksessa hyvin läheinen. Mäkättäjä huomaa, mikäli omistaja laiminlyö kehoaan tai tunteitaan jollain lailla, ja saa yleensä muutettua ihmisen elämäntapoja. Huonosti kasvatettu mäkättäjä voi vastavuoroisesti saada omistajansa toimimaan täysin väärin."
"Toiset viisitoista pistettä rohkelikolle. Sitten ohjeistusta: jakaudutte pareiksi ja yritätte yhdessä kasvattaa mäkättäjän. Huomioikaa, että kyseisen kasvin kanssa onnistuminen on lähes mahdotonta: mäkättäjä vaatii valtaisia määriä vettä sekä hyvinkin erikoisia aineita, joista tarkempi luettelo kirjassanne. Jokainen mäkättäjälehdykkä on yksilö, joten aineiden määrät saattavat vaihdella paljonkin. Todennäköisten määrien laskemiseksi löydätte kaavion kirjanne sivulta 306, mutta kasvin onnistuneessa kasvatuksessa vaaditaan myös aimo määrä onnea. Yksi kasvi tuottaa elämänsä aikana vain yhden pavun, todennäköisemmin ei yhtäkään. Pavut taas jäävät yleensä aukeamatta. Toivotan siis jokaiselle teistä onnea. Nyt valitkaa pari ja lukekaa sitten yhdessä kirjanne kappale mäkättäjälehdyköistä."
Neville nielaisi hermostuneena, eikä huomannut ollenkaan miten yli puoli luokkaa vilkuili toivekkaana häntä kohti. Hän kääntyi hitaasti kohti takanaan seisovaa peikontukkaista tyttöä; hymy väreili hieman, mutta pysyi paikoillaan. "Hermione, olisitko minun parini?"
Tyttö katsoi häntä yllättyneenä ja hymyili sitten silmät sirrillään. "Oikein mielelläni."
*
Rohkelikkotorni tuntui sinä iltana tavallistakin ahtaammalta. Syynä olivat eräälle seinustalle ilmestyneet minikokoiset kasvihuoneet; mäkättäjälehdykkä vaati huomiota kellon ympäri, eikä yksikään professori oikein syttynyt ajatukselle oppilaista juoksentelemassa keskellä yötä kasvihuoneiden ja linnan välillä. Jotkut professorit olivat myös huolissaan siitä, miten oppilaat jaksaisivat opiskella muita aineita mäkättäjien viedessä heidän kaiken huomionsa, joten Verso oli oppilaiden kesken sopinut, että projektin sai keskeyttää, mikäli oma mielenterveys tuntui olevan vaakalaudalla.
Hermione ja Neville seisoivat omassa minikasvihuoneessaan ja sopivat vahtivuoroja, sekä kävivät läpi erilaisia loitsuja, joilla kasvamista voisi tukea.
Neville kirosi hiljaa mielessään omaa ujouttaan, muttei silti nostanut katsettaan oppikirjastaan ehdottaessaan hiljaisella äänellä, että kasvihuoneeseen voisi langettaa sademetsäloitsun.
Hermionen huulilta karkasi hassu äännähdys, ja ennen kuin Neville huomasikaan, olivat hänen silmänsä nousseet kirjan puuduttavasta präntistä ihmettelemään tytön rypistyneitä kulmia.
Melkein kiukkuisen näköisenä Hermione sanoi: ”En ole koskaan kuullutkaan sademetsäloitsusta.”
Neville sai tehdä tosissaan töitä estääkseen leukaansa tipahtamassa lattiaan. ”Ai”, hän sai lopulta vinkaistua, toivoen heti perään, että voisi iskeä kallonsa seinään ilman kiusallisia kysymyksiä.
Hermione nyrpisti nenäänsä ja pyysi sitten tasaisella äänellä: ”Voisitko selittää sen minulle?”
Nevillen täytyi nielaista kolmesti saadakseen äänihuulistaan irti muutakin kuin pihahduksen.
Lopulta aikamoisen punaiseksi muuttunut poika alkoi selittää loitsua koko ajan varmemmaksi muuttuvalla äänellä. ”Sademetsäloitsun idea on ilmankosteuden muokkaamisessa. Loitsu vaatii tietenkin tuekseen veden lähteen, koska kosteuden on tultava jostakin, mutta sangollinen vettä ei yleensä ole mahdottomuus toteuttaa. Lisäksi loitsun voi rajata tietylle alueelle, eli emme aiheuttaisi vahingossa kosteusvaurioita. Uskon, että mäkättäjä voisi saada tarvitsemansa kosteuden ilmasta, eikä meidän silloin tarvitsisi ravata kastelemassa sitä kerran parissa tunnissa.”
”Tuo on aivan loistava idea. Luulen kuitenkin, että sinun kannattaa hoitaa loitsimispuoli, kun näytät tietävän mitä teet. Täytyykö siinä ottaa huomioon jotain erityistä?”
Neville ei olisi voinut muuttua punaisemmaksi. ”Veden määrä täytyy laskea huoneen tilavuuden mukaan, ja lisäksi täytyy päättää, kuinka kosteaksi ilman haluaa, ettei vahingossa märännytä kasvejaan.”
Tyttö hymyili henkeäsalpaavasti. ”Sitten aletaan laskea.”
*
Muodonmuutostunti oli lopuillaan, ja ilmassa leijuvan kärsimättömyyden saattoi melkein maistaa. Eikä kyseessä ollut edes perjantain iltapäivätunti.
Minerva ei tiennyt hymyilisikö vai pyörittäisikö silmiään. Oppilaiden päähän ei tuntunut mahtuvan enää mitään muuta kuin mäkättäjiä. Joka päivä tuntien loputtua – ja hyvin monien tapauksessa myös tuntien välissä – jokainen Tylypahkan kuudesluokkalainen ryntäsi suorinta tietä tupaansa löytääkseen palvotun saviruukun edelleen itämättömänä. Omalla tavallaan se oli aika suloista, Minerva pohti katsellessaan kelloa maanisesti tuijottavia oppilaitaan.
Ilmapiiri ei estänyt noitaa määräämästä kymmenen jalan tutkielmaa hiusten laadun vaikutuksesta värinvaihdosloitsuun. Oppilaat eivät edes nurisseet, ryntäsivät vain vauhdilla luokasta heti kellon aloitettua pirisemiseen valmistautumisen.
Minervan oli pakko hymyillä.
Rohkelikkotornissa Neville ja Hermione juuttuivat Lihavan Leidin eteen valtaisaan ruuhkaan.
He päättivät turvallisuuden tähden odottaa, että kiireisimmät olisivat sulloutuneet muotokuva-aukosta, virnuilivat jopa hieman toisilleen. Pahoiteltuaan oppilaiden käytöstä nyreälle Leidille he pääsivät viimein itsekin ryntäämään omaan kasvihuoneeseensa.
Saviruukun multa oli edelleen tasaisen mustaa.
Hermionen kasvot vääntyivät sellaiseen pienen pieneen kurtistukseen, jonka Neville oli oppinut tarkoittavan pettymystä. Poika melkein hymyili itsekseen; hänen puolestaan kasvi saisi olla itämättä, jos hän näkisi edelleen suloisen ilmeen ihastuksensa kasvoilla. Tai ei sittenkään, omaa pientä iloaan enemmän hän halusi nähdä Hermionen ilon sitten kun kasvi alkaisi itää.
”Entä jos ei lähdekään kasvamaan?” Hermione kysyi hiljaisella äänellä.
Neville hymyili. ”Älä lannista sitä”, hän sanoi hellästi. Hermione tulkitsi hellyyden kasville osoitetuksi.
Neville rypisti keskittyneesti otsaansa ja heilautti sauvaansa ruukun yläpuolella. Tyytyväinen hymähdys karkasi huulilta pojan alkaessa kaivaa viittansa taskuja. Aikansa tongittuaan hän sai esille minikokoisen termospullon, jota Hermione tuijotti lähinnä hämmentyneenä.
Tajuttuaan toisen hämmennyksen Neville alkoi selittää avaten samalla pullon kierrekorkkia.
”Me käytämme hanavettä, ja sademetsäloitsu pitää sitä jatkuvassa liikkeessä, joten ajattelin että multa alkaa varmaan olla hiukan liian kalkkipitoista. Asiaa voisi auttaa myös hakemalla veden järvestä, mutta luulen että se menisi liioitteluksi.”
Hermione seurasi tarkkaavaisena, kuinka Neville kaatoi kahvia ruukkuun. Termospullon tyhjennyttyä poika katsoi Hermionea.
”Sitten vain annetaan sen kasvaa.”
*
Mustasta mullasta pilkisti pikkiriikkinen, vaaleanvihertävä kasvinalku.
Nevillen hymy uloittui kirjaimellisesti korvasta korvaan. "Mitä minä sanoin", hän sanoi melkein leuhkasti. Hermione tuijotti kasvinalkua silmiään räpyttämättä. Kun sitä oli kestänyt minuutin verran, alkoi Neville huolestua. Eikö tyttö ollut halunnutkaan, että kasvi itäisi?
Pieni pelko valtasi alaa, eikä Neville ehtinyt ollenkaan käsittää, mitä tapahtui, kun hänellä yhtäkkiä oli sylin täydeltä lämmintä olemusta käsivarsillaan.
Hermione halasi Nevilleä tiukasti, pakotti poika-rukan hyppämään kanssaan muutaman innostuneen loikan ja kimitti sitten korkealla äänellä: "Me tehtiin se!"
Seuraavaksi Neville huomasi tytön päästäneen irti ja seisovan hieman hämillisenä hänen vierellään. "Anteeksi", Hermione sanoi huomattavasti matalammalla äänellä. "Minä vain olen niin... iloinen." Sitten tyttö hymyili. "Se itää."
Neville tunsi muuttuvansa tasaisen retiisin väriseksi tytön hymyn syöpyessä rakkaimpien muistojen listalle. "Me todellakin teimme sen." Voitonriemu väreili pienessä tilassa, sitoi kaksi sielua harmoniseen yhteisymmärrykseen. 'Jestas, täältä tullaan harlekiiniura', Neville ajatteli ja punastui vielä vähän lisää. Hermione ei huomannut mitään, keskittyi vain tuijottamaan ihana, innostuneen rauhallinen ilme kasvoillaan pikkuriikkistä kasvia.
Hetken he seisoivat toverillisessa hiljaisuudessa ja tuijottivat pikkuistaan.
Hermione toipui ensimmäisenä. "Täytyykö meidän nyt muuttaa hoidossa jotain? Kirjassa tosin sanotaan, että kasvia täytyy kohdella tavallisena kasvina, kunnes se kasvaa täysikokoiseksi, mutta me emme ole juurikaan noudattaneet kirjan ohjeita tähänkään asti."
Neville alkoi olla niin tottunut tuon kaltaisiin kohteliaisuuksiin, ettei edes punastunut. "Ihan vielä emme voi tehdä mitään, mutta minusta olisi hyvä antaa sille pavun vaatimia aineita ihan pienestä pitäen. Lisäksi jonkinlainen ravinne olisi varmaan paikallaan; kasvi kasvaa kirjan mukaan vauhdilla, joten se saattaa tarvita apua jaksaakseen kasvattaa myös pavun kaiken muun ohella."
"Mutta eikös ravinteiden taikuus saata häiritä kasvin omaa taikuutta?"
"Onhan jästeilläkin ravinteita. Ja olet oikeassa, taikuuden kanssa kannattaa olla todella varovainen. Lopetetaan kahvin antaminen; papu tarvitsee kalkkia. Veden mukana se saa sen tasaisesti."
"Entäs sademetsäloitsu?"
"Se ei vaikuta itse kasviin, joten voimme varmaan antaa sen olla."
Päivät kuluivat ja kasvi kasvoi.
*
Mäkättäjälehdykkä kasvoi uskomatonta vauhtia. Aina Nevillen tai Hermionen käydessä katsomassa kasvia heistä tuntui, että siihen oli taas ilmestynyt uusia lehtiä. Nevillen arvelujen mukaan he olivat myös alkaneet antaa kasville pavun tarvitsemia aineita - fluoria, suolaa, hiiltä ja kymmeniä muita - pieninä määrinä kerrallaan. Tuloksesta oli mahdotonta sanoa vielä mitään.
Vaikka kasvin kasvaminen antoikin Nevillelle valtaisasti hyvänolon ja onnistumisen tunteita, pelkäsi hän hiljaa sismmässään päivää, jona projekti olisi ohi. Sitten hänellä ei olisi enää syytä mennä juttelemaan Hermionelle, eikä tyttökään enää jaksaisi jutella hänen kanssaan tuntikausia kasvunvauhditusloitsun hyvistä ja huonoista puolista. Hänen pitäisi suoristaa selkänsä, olla rohkelikko ja puhua tytölle suoraan, mutta...
Eräänä päivänä Neville oli astumassa sisään muotokuva-aukosta kun jotain suurta ja painavaa iskeytyi häntä vasten. Poika ei ehtinyt toipua iskusta sen jonkun raahatessa häntä kohti minikasvihuoneita.
"Neville, katso, katso, katso!" Hermione ei näyttänyt tietävän miten päin olla, hyppisikö vai pomppisiko. Neville ei ymmärtänyt edes punastua, vaikka koko rohkelikkotorni tuijottikin heitä kulmat koholla. Sen sijaan hän katsoi.
Mäkättäjän lehtien kärjet olivat muuttuneet hennon rusehtaviksi. Lehtien alla mustasta mullasta pilkisti vaalea nyppylä.
"Se kasvattaa papua!"
Tuon illan jälkeen parivaljakko keskittyi projektiinsa vielä innokkaammin kuin ennen. He laskivat, mittasivat, kinastelivat, lausuivat lämpöloitsuja, toivoivat ja pelkäsivät yhdessä.
Vähitellen papu kasvoi, muuttui tummemmaksi ja työntyi paremmin esiin mullasta. Eräänä iltana innostunut pariskunta irrotti sen muutaman tunnin panikoinnin jälkeen emäkasvista ja upotti sen lämmitettyyn, ravinteilla kyllästettyyn veteen.
Koko koulu - professori Verso etunenässä - tarkkaili projektia innostuneen odottavaisena.
Aiheutettuaan useita koko koulun käsittäneitä kohtauksia milloin vaihtamalla väriä, milloin halkemalla minimaalisen vähän, oli papu viimein valmis päästämään mäkättäjän maailmaan.
Olento oli yksinkertaisesti kaunis, tuijotti vanhempiaan haalean vihertävillä silmillä ja haukotteli pavunkuoressa istuen. Se oli hyvin siro, nukkemainen, eikä muistuttanut ollenkaan Ronin puutarhassa temmeltäviä menninkäisiä. Neville olisi halannut Hermione, muttei uskaltanut irrottaa katsettaan olennosta, ettei se katoaisi.
Olento alkoi lirkuttaa kimeällä äänellä. "Mitä jos vihdoin suutelisit häntä?"
