Kirjoittaja: Idabeth
Tyylilaji: one-shot, slash kysymysmerkkinä
Paritus: tulkinnanavarainen Sirius/Remus
Ikäraja: K-11
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, ne kuuluvat yksinoikeudella luojalleen Rowlingille.
A/N: Noniin. Kun nyt olen päässyt ficcailun makuun, niin sain tämän haasteen valmiiksi. Osallistuu siis Vitutus-haasteeseen tämä one-shottini. Olisin halunnut keksiä tähän jotain omaperäisempää, mutta mikä voisikaan vituttaa Siriusta enemmän kuin torjutuksi tuleminen? Voi Sirius-parka. Nauttikaa ja kommentoikaa!
___________________
"Anna olla, Musta. En lähtisi ulos kanssasi, vaikka toinen vaihtoehto olisi jättiläiskalmari. Lakkaa roikkumasta perässäni ja kasva aikuiseksi."
Nuo myrkylliset sanat kaikuivat Siriuksen mielessä tämän maatessa pylvässängyllään turhautuneena. Nuorukainen hautasi päänsä tyynyyn ja puristi käsillään lakanoita niin, että rystyset muuttuivat valkoisiksi. Vielä aamulla hän oli ollut täynnä tavanomaista tarmoa ja itseluottamusta. Sirius muisti, kuinka oli kerskaillen kertonut aamiaisella muille kelmeille, miten pian pyytäisi sievää Sandra Dervisiä lähtemään seuraavana viikonloppuna Tylyahoon kanssaan. Ja päivällä Sirius oli kuin olikin huomannut Sandran kiharoiden vaaleiden hiuksien peittämän takaraivon poukkoilevan väkijoukon seassa. Poika oli sipaissut hiussuortuvat silmiltään ja juossut tytön kiinni. Sandra kääntyi ympäri ja kohdisti kyllästyneen katseensa edessään seisovaan poikaan. Kuitenkin Siriuksen mielestä nuo sirot kasvot, rusottavat huulet ja vedenvihreät silmät olivat näyttäneet yhtä kauniilta kuin aina ennenkin tympääntyneestä ilmeestä huolimatta. Hän oli melkein seonnut sanoissaan, mutta hillinnyt viime hetkellä itsensä. Eihän Siriuksen naistenkaatajan imagoon sopisi näyttää, että joku tyttö saa hänet täysin sekoamaan. Kaiken oli mentävä suunnitelmien mukaan. Niin hän luuli.
Nyt maatessaan sängyllään Sirius tunsi itsensä perinjuurin nöyryytetyksi. Häntä hävetti ja vitutti. Sandran kylmät sanat ja katselemaan jääneiden oppilaiden ivanauru kaikuivat hänen päässään julmana kakofoniana. Sirius halusi itkeä, mutta kyyneleet kieltäytyivät tulemasta. Hän oli säälittävä.
Askeleet portaikossa havahduttivat Siriuksen virittämään kuuloaistinsa äärimmilleen. Kuka uskalsi häiritä häntä yksinäisessä ylhäisyydessään?
"Sirius? Oletko täällä?" kuului Remuksen rauhallinen ääni. Poika tuhahti ja veti peiton päälleen. Lohdutusta hän tässä vähiten kaipasi.
"Mene pois, Kuutamo. Haluan olla yksin."
"Kuule, minä näin mitä tapahtui eikä se ole niin paha, mitä luulet. Usko pois, elämä jatkuu."
Sirius ei vastannut. Mitä Remus muka tiesi hylätyksi tulemisesta?
"Sinulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, miltä minusta tuntuu. Se tyttö nolasi minut koko koulun edessä. Minua ei ole eläessäni nöyryytetty näin. Maineeni on pilalla."
Remus huokaisi ja tuli istumaan Siriuksen sängylle. Kun hänen ystävänsä oli tuolla tuulella, ei järkipuhe auttanut. Hän päätti silti yrittää.
"Sinuna en olisi kovinkaan huolissani maineestasi. Kaikki tietävät, että Sandra torjuu suunnilleen jokaisen häntä treffeille pyytävän. Ansaitset paljon parempaa."
Kummastuneena Sirius tuli pois peiton alta. Mitä Remus tuolla oikein tarkoitti?
Ennen kuin hän ehti kysyä mitään, Remus kumartui eteenpäin ja painoi huulensa Siriuksen huulille. Kummastuneena tämä vastasi suudelmaan, sillä yrittipä hän väittää itselleen mitä vain, niin oikeasti lohdutusta hän nyt kaipasi enemmän kuin mitään muuta. Suudelma jatkui ja jatkui. Kohta Sirius huomasi harovansa Remuksen hiuksia ja löysi tämän käden lantioltaan. Hetken päästä pojat irrottautuivat ja katsoivat toisiaan silmiin hämmentyneinä.
Sirius oli ensimmäinen, joka sai puhekykynsä takaisin.
"Sano minulle, että tuo oli vain kaverillista lohdutusta."
Remuksen katse harhaili hetken ja sitten hän nyökkäsi.
"Sitä juuri, Anturajalka. Sitä juuri."
___________________________
Siinä se. Kommentteja?
