// Alaotsikko: slash, oneshot/spinoff, K-11
Otsikko: Näytä mulle
Kirjoittaja: Emíly
Ikäraja: 'round K-11
Paritus: Matt/Troy
Tyylilaji: Slash, oneshot, pieni fluff - toimii myös spinoffina vielä julkaisemattomaan ideaani
Kuvaus: "Kuinka pahoillas sä oot?"
"Tosi, tosi pahoillani."
"Näytä mulle."
A/N: Hui, oikeasti olen tekemässä tätä.
Mielessäni on pyörinyt ja pyörinyt se, että miten vaikeaa se kirjoittaminen voi olla, vaikka saisin kirjoittaa juuri ja tasan mitä ihan itse haluan. Sitten aloin hahmotella paperille kaikkea sitä, mitä haluaisin tekstiltä, ja siihen ilmestyi muutamia yllättäviäkin kohtia.
Tämä teksti on ensimmäinen kokeiluni kirjoittaa jotain näillä hahmoilla. Alkuperäinen juttu kirjoitettiin vähän yli puolessa tunnissa Write or Die:n avulla, mutta tätä on nyt muokattu, väännelty ja käännelty sen jälkeen. Ette muuten arvaa, mikä tuska oli olla tunkematta joka väliin kaksoispistettä. Se on pakkomielle, ja onnistuin vähentämään niitä sieltä täältä - toivottavasti nyt kaikki on kunnossa.
Käpristelin vähän aikaa tuon ikärajan kanssa, koska tässä on se muutama kirosana ja pientä halipusia, mutta en kuitenkaan uskaltanut laskea alemmas. Mielipiteitä saa ja pitää laittaa rehellisesti.
Lukuhetkiä!
//: Kaikessa tohinassa jäänyt kaikenmoinen kuvaus/summary puolitiehen :'D Nyt siellä.
***
Troy näki hänen kääntyvän kulman taakse. Pitkän nahkatakin helmojen hulmahdus oli todella tuttu näky, ja hän kiihdytti vauhtiaan puolijuoksuun. Troyn oli pakko saada hänet kiinni ennen kuin hän ehtisi piilopaikkaan vanhan alikulkusillan huoltokäytäviin.
Oli pelkästään huonoa tuuria, että hän oli ollut myöhässä keikalta. Ensinnäkin, hänet oli pysäytetty matkalla, koska hän näytti alaikäiseltä ja poliisimiehen mukaan humalaiselta. Tottahan toki hän oli alaikäinen, seitsemäntoistavuotias, mutta papereissa hän oli Thomas Reims, kaksikymmentäyksi vuotta, Ohiosta. Paskat hän sieltä oli: Troy oli kasvanut ikänsä pikkukaupunkien kaduilla suurkaupunkien laidoilla, kiertänyt maata, mutta sen hän tiesi, että Ohiossa hän ei ollut koskaan käynytkään. Ja mitä siihen humalaiseen olotilaan tuli, hän ei ollut juonut mitään, mutta poliisi varmaan kiinnitti huomiota hänen aavistuksen rispaantuneeseen ulkonäköönsä. Ja hän oli kompuroinut vain, koska joku paskiainen oli antanut koiransa tehdä tarpeensa keskelle kävelytietä ja yrittäessään puhdistaa kengänpohjaansa oli vahingossa kävellyt päin lyhtypylvästä.
No, toista kohtaa hänellä ei vielä listassaan ollut, sillä Mattille ei ollut varaa sanoa, että hän oli yksinkertaisesti nukkunut pommiin.
Troy kääntyi samaisesta kulmasta, josta hän oli nähnyt Mattin kääntyvän oikealle, ja sai pian nahkatakkisen nuorukaisen näkyviinsä. Hän ei uskaltanut huutaa toista nimeltä, sillä paikalla oli paljon muitakin, vanhuksia toriostoksilla, aikuisia työasioissa ja lapsia leikkimässä. Matt ei ikinä antaisi anteeksi, jos hän nyt kiinnittäisi heihin ihmisten huomion.
Saakelin Matt, Troy ajatteli. Vaikka Troy oli Mattia pidempijalkaisempi, Matt käveli luonnostaan hyvin nopeasti ja Troyllä oli usein hankalaa pysyä vauhdissa. Nyt, kun hänen pitäisi saavuttaa toista, tehtävä alkoi tuntua hetki hetkeltä turhauttavammalta. Troy alkoi miettiä oikaisemista autotien yli, mutta se osoittautui turhaksi, sillä seuraavan kapeamman kujan päädyssä Matt hidasti vauhtiaan ja lopulta pysähtyi, jäi nojaamaan korkeaa tiiliseinää vasten.
Troy hidasti vauhtiaan samassa tahdissa ja kujalle saavuttuaan lopulta pysähtyi itsekin. Hän ei tiennyt, miksi toinen oli pysähtynyt, mutta hänellä oli aavistus.
"Mitä helvettiä sä täällä teet?" Kuului pidemmältä.
Tosiaan, hän oli ollut oikeassa. Ei ollut mikään yllätys, että Matt oli huomannut hänet - todennäköisesti hän oli johdattanut Troyn tänne, pois ihmisten keskeltä.
"Seurasin sua, kun joku ei suostunut pysähtymään."
"Joku ei ollut ajoissa paikalla."
"Joo, sori."
"Taitaa olla pikkasen myöhästä."
Troy kuuli Mattin äänestä, että selityksen olisi paras olla huippulaatua ja alkaa tulla juuri tällä sekunnilla. Hän avasikin suunsa, mutta samassa Matt keskeytti hänet.
"Ei kuule kiinnosta paskan vertaa. Mä voin vaan arvailla, mitä helvetin surkeita tekosyitä sulla on varastossa, mutta mua ei nyt vaan vois vähempää kiinnostaa."
Troy nielaisi sanansa takaisin: ilmeisesti kaikki sympatia poliisitapauksesta oli epätodennäköistä - ei, korjaus, sitä ei varmastikaan olisi tulossa. Hän oli huomaamattaan alkanut hipelöidä taskussaan olevaa avainketjuaan ja otti kätensä pois sieltä. Sen sijaan hän katseli Mattia. Matt oli selkä tiiliseinää vasten, toinen jalka rennosti ylhäällä jalkapohja seinään nojaten: poika katsoi suoraan eteensä, mutta kaikki muut aistit olivat keskittyneet Troyhin. Troy tunsi pienen värinän etenevän niskassaan.
Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka päätteeksi Troy päätti, että teeskenteleminen ei auttanut, ja hän aikoi saada Mattin heltymään, maksoi mitä maksoi.
"Matt, mä olen todella pahoillani. Sä varmaan arvasitkin jo, että mä nukuin pommiin, mutta mä en jaksanut herätä siihen saamarin Rissasen kissan moukumiseen puol kuus."
"Olis varmaan kannattanu."
"...niin näköjään olis."
Silloin Matt katsahti häneen ensimmäistä kertaa. Teräksenharmaat silmät pyyhkäisivät hänen ylitseen ja porautuivat sekunnin murto-osaksi hänen omiin, pähkinänruskeisiin silmiinsä, kunnes päätyivät taas tuijottamaan halkeillutta tiiliseinämää. Troy ei näyttänyt sitä ulospäin, mutta sinä hetkenä, kun Mattin ja hänen katseensa olivat kohdanneet, jokin oli hypähtänyt hänen sisällään ja kylmät väreet kiisivät pitkin hänen selkäänsä.
Matt oli kuitenkin tainnut huomata sen, sillä hän hymähti hiljaa ja lähti hitaasti kävelemään kohti Troyta. Heidän katseensa lukkiutuivat toisiinsa.
"Mun ei pitäis antaa sulle tätä anteeks."
Troy melkein hymyili helpotuksesta, sillä Mattin silmistä näki, ettei hän ollut oikeasti enää vihainen: hän kuitenkin piti ajatuksensa itsellään, sillä hän ei ollut niin tyhmä, että olisi antanut Mattin nähdä hänen voitonriemunsa.
"Mä tiedän. Mutta mä oon pahoillani."
Nyt Matt oli vain muutaman askeleen päässä. Hän pysähtyi siihen paikkaan ja kallisti päätään. Vaaleat, melkein hopeiset hiukset valahtivat aavistuksen verran peittämään hänen näkökenttäänsä, mutta Matt heilautti kärsimättömästi päätään ja ne siirtyivät syrjään. Troy tunsi tuon pään liikkeen liiankin hyvin.
"Kuinka pahoillas sä oot?"
"Tosi, tosi pahoillani."
"Näytä mulle."
Nyt Troy jäykistyi. Sanat olivat suorat, ne kertoivat hänelle selkeästi, mitä toinen ajatteli, mutta hän oli silti epävarma, sillä Matt ei koskaan sanonut ajatuksiaan suoraan. Ei koskaan, ei ikinä sinä aikana, jona hän oli tuntenut Mattin, hän ollut kertonut Troylle suoraan ajatuksiaan ja tunteitaan, vaan Troy joutui aina turvautumaan – yleensä pettämättömään - kykyynsä tulkita toisen ilmeitä ja sanoja.
Matt ilmeisesti huomasi toisen epäröinnin, sillä hän toisti sanansa.
"Näytä mulle, miten pahoillas sä oot."
Nyt Troy tiesi, että Matt oli varmasti sanojensa takana, ja otti askeleen eteenpäin, ensin epävarmasti, mutta kun Matt vain seisoi paikoillaan ja jatkoi hänen tuijottamistaan pienen virnistyksen kera, hän astui uudelleen varmemmin ja seisoi pian koko pituudessaan Mattin edessä.
Mattia aina ärsytti se, että hän oli kaksikosta lyhyempi: niimpä hän turvautui erilaisiin huijauskeinoihin, kuten paksupohjaisiin kenkiin, ja puhui usein Troylle niin, että tämä istui ja hän itse seisoi. Nytkin Mattilla oli päällään rakkaat maiharinsa, mutta se ei estänyt Troytä olemasta häntä muutaman sentin pidempi.
Troy tuijotti Mattia alaspäin hetken ajan ennen kuin alkoi toimia. Hän nosti kätensä Mattin poskelle, silitti valkeaa poskipäätä hetken, ja kumartui sitten alas niin, että heidän nenänsä koskettivat toisiaan. Molemmat tunsivat toistensa hengityksen kasvoillaan ja huulet vain senttien päässä toisistaan: Troy liikkui ensin.
Huulet koskettivat ensin hyvin pienesti, melkein hellästi; Troy asetti toisen kätensä Mattin kapean lantion ympärille ja veti tätä itseään vasten. Sitten, yllättäen, ennen kuin syvensi suudelmaa, Troy irrottautui siitä ja hamusi sen sijaan ensin Mattin leukaa, sitten kaulaa, ja eteni lopulta korvalehdelle. Mattilta pääsi vaistonomainen huokaus ennen kuin hän huomasi virheensä ja jäykistyi. Troy kuitenkin hymähti hänen ihoaan vasten ja nuolaisi pienesti toisen korvan ulkoreunaa. Matt värähti.
Troy leikitteli aikansa toisen korvalla, nuollen ja puhaltaen kevyesti, kunnes palasi samaa reittiä takaisin ja otti Mattin huulet uudelleen omikseen. Kevyt nuolaisu toisen huulille ja hetken odotuksen jälkeen Mattin huulet avautuivat. Troy tiesi, että se jääräpää olisi halunnut kiduttaa häntä vielä pidempään, mutta Troy ei jättänyt hänelle vaihtoehtoja: hänen kätensä vaelsivat laiskasti pitkin toisen kylkiä ja nostivat Mattin paitaa sen verran, että yksi viileä sormi mahtui piirtelemään pientä ympyrää tämän navan tienoilla. Sillä hetkellä Matt päästi henkäyksen, vain tukahdetun ja pienen, mutta se riitti Troylle. Hänen kielensä livahti sisään toisen suuhun ja hellästi hahmotti tutun alueen jälleen kerran.
Troy vetäytyi taaksepäin niin, että katsoi Mattia silmästä silmään, ja näki, että toinen ei ollut enää ollenkaan vihainen. Sen sijaan silmissä näkyi iloa, kaipuuta, ja vaikka kukaan muu kuin Troy ei olisi sitä voinut huomata, hitunen epävarmuutta. Oli hämmästyttävää, miten Mattin kasvot eivät ikinä paljastaneet hänen tunteitaan, mutta ne näkyivät silti niin selkeästi hänen silmistään.
Troy päätti, että oli aika lyödä viimeinen niitti pöytään.
"Saanko anteeksi?"
Matt tuhahti.
"Tämän kerran, paskiainen."
Sanoistaan huolimatta Matt kietoi nahkatakin peittämät kätensä Troyn niskan taakse ja nojautui kiinni tämän vartaloon. Matt hautasi kasvonsa Troyn kaulaan ja Troy hengitti sisään Mattin hiusten hentoa vaniljantuoksua. Pojat seisoivat toisiinsa kietoutuneina kauan, Troyn käsi hieroi raukeasti Mattin alaselkää ja Matt pyöritteli sormissaan Troyn hiuksia.
"Seuraavalla kerralla pistän sut kärsimään ihan helvetisti", kuului hiljainen mumina jostain Troyn leuan alta. Troy hymyili hieman ja puristi pojan vielä lähemmäs itseään.
"Niin varmasti."
