author: Nemi
genre: angst, deathfic, oneshot
rating: k-11
disclaimer: Rowling omistaa kaikki paikat ja hahmot, minä vain leikin niillä.
Warnings: hahmoja kuolee, itsetuhoisuus
Hän ei ollut koskaan kokenut mitään sellaista. Se repi hänet hajalle, teki elämästä
merkityksetöntä. Harry oli ehkä tuhonnut Voldemortin, mutta Hermione ei tuntenut minkäänlaista iloa. Pikemminkinkin surua.
"Niin, sitä se olikin, surua., Hermione ajatteli. "Hassua että olin unohtanut juuri sen sanan, joka kuvasi sitä ainoaa tunnetta jota minussa on jäljellä." Hän naurahti, mutta nauru oli ilotonta ja kolkkoa. Vähitellen hän tunsi koko ajan selvemmin, että Ron oli poissa, eikä tulisi takaisin. Enää ikinä. Hän tunsi, kuinka Harry laski kätensä hänen olalleen, ja sanoi jotain. Hermione ei kuullut mitä. Sillä ei ollut nyt merkitystä. Hän lysähti vaimattomana maahan, Ronin ruumiin viereen. Kaikki pimeni. Hän tunsi hämärästi, kuinka joku kantoi häntä linnaan, mutta ei jaksanut välitää. Kun hän avasi silmänsä, hän tajusi olevansa sairaalasiivessä. Kaikkialta kuului itkua ja valitusta. Monia oli kuollut. Hän näki hämärästi Harryn istumassa hänen sänkynsä vieressä, katsomassa häntä kirkaanvihreillä silmillän, jotka olivat täynnä surua. Hän näki mitä nuo silmät sanoivat. Hermione ai jaksanut enää kauan taistella saamiaan vammoja vastaan. Hän kuolisi kohta. Hitaasti, hyvin hitaasti hän vaipui ikuiseen uneen. Hermione kuuli vielä Harryn itkun jostain kaukaa, mutta ei voinut enää vastata. Kohta hän näkisi Ronin, ja kaikki olisi melkein hyvin.
Älkää sitten murhatko minua, tämä on eka ficcini. kommentit tervetulleita!
