Title: Sormien lomassa
Author: Charla
Genre: Hurt/comfort, angst, het
Pairing: Neville Longbottom / Charla
Rating: S
Summary: Miten jokin asia voi olla niin paha, että sen hyvyys täytyy opetella?FF100: 072. Korjattu
Disclaimer: Kunnia hahmoista + maailmasta Rowlingille.
A/N: Osallistuu
Sinun Potterisi -haasteeseen ja
Genrehaasteeseen hurt/comfortilla. Tyyli tuli jostain aivan omista maailmoistaan, ei kovin tyypillinen minulle (ainakaan tietääkseni). Kommentoikaa jooko, en yhtään tiedä miten tämä toimii.
Sormien lomassaTultuaan hiljaisuus oli tappanut kaikki ajatukset miehen päästä. Hän ei muistanut, milloin oli napittanut takkinsa kiinni tai pessyt veren käsistään, hän vain antoi jalkojensa kuljettaa häntä eteenpäin, uusiin maailmoihin, uusiin ajatuksiin, uusiin kasvoihin – eihän hän enää menneisyyteensäkään voinut tarrata, hampaansa ja kyntensä olivat lohkeilleet kaikesta yrityksen määrästä.
Kehykset hänen maailmansa ympäriltä olivat vihdoinkin lahonneet ja rapisseet pois päästäen hänen persoonansa, muistonsa sekä unelmansa vaeltelemaan saasteiseen ilmaan, jota hän hengitti syvään kuitenkaan saamatta otetta.
Miten jokin asia voi olla niin paha, että sen hyvyys täytyy opetella? Silmät sulkeutuivat kuitenkaan viemättä katkonaisia kuvia hänen verkkokalvoiltaan, henkinen kärsimys aiheutti fyysisen tarpeen oksentaa.
Silloin alkoi hänen takaansa kuulua pehmeitä, varovia askeleita. Ruoho rahisi ja tuuli suhisi korvissa; hän peitti korvansa äänien humistessa päässä kivuliaina ja jatkoi kävelemistään tahtia kiihdyttämättä. Vartaloa pisteli ylt'ympäriinsä väsymyksestä saaden pienen vaikerruksen karkaamaan hänen huuliltaan. Kädet vapisivat hallitsemattomasti, kun hän kietoi ne vartalonsa suojaksi. Silmien avautuessa näkökenttä musteni, ja hän horjahti, laskeutui tahtomattaan polvilleen.
”Oletko kunnossa?” huolestunut kuiskaus, hänen eteensä kyykistyvä siro hahmo. Mies yritti naurahtaa saaden aikaiseksi vain hiljaisen murahduksen. ”Minun pitäisi varmaankin viedä sinut jonnekkin, sairaalaan tai terveysasemalle...”
Kun nainen ojensi avuntarjoukseksi kätensä, hän tarttui niihin vastalauseitta kykenemättä muodostamaan sanaakaan.
Jästi.Seuraavan kerran Neville avasi silmänsä avarassa, valoisassa huoneessa, valokuva Venetsiasta seinällä. Kaapit vaaleata puuta ja leveä parisänky, jolla hän makasi, kaukaisesti tutut kasvot naisella, joka istui tuolilla hänen vieressään. Hetken he tuijottivat toisiaan, ja naisen vaaleansinisiin silmiin syttyi surullinen, mutta aito hymy –
kuka kykeni siihen tällaisella hetkellä?
”Mistä sinä tulet?”
Mies tuijotti vain, tahtoi jatkaa tyhjien, merkityksettömien ajatuksien linjaansa. ”Missä minä olen?”
”Minun asunnollani. Olit kuulemma riittävän hyvässä kunnossa kotihoitoon, enkä minä tiennyt mistä sinä tulet.”
”Mutta... Kuoliko hän?”
”Anteeksi, kuka kuoli?”
Neville sulki silmänsä henkäisten syvään, ja uudelleen he vaipuivat hiljaisuuteen.
Hetken kuluttua nainen palasi hänen luokseen höyryävä keittokuppi kädessään, mutta Neville pudisti päätään. Naisen lähtiessä asioille jäi keittokuppi hänen viereensä odottamaan. Eikä hän liikahtanutkaan, ei lainkaan niihin kahdeksaan tuntiin, jotka nainen vietti asioillaan.
”Mistä sinä oikeasti tulet?” kysyi nainen uudelleen, kun hän jälleen istuutui tuolille sängyn vieressä.
”Skotlannista...”
”Et kuulosta lainkaan skotilta.”
”Olen kotoisin Lontoosta.”
”Näköjään olemme sitten saman paikan kasvatteja.”
Jälleen nainen väänsi kasvoilleen hieman vaivautuneen hymyn, ja hiljaa mielessään Neville ajatteli, että heidän kasvuympäristönsä olivat varmastikin olleet kovin erilaiset.
”Minä tiedän, että tapasimme hieman erityisissä merkeissä, mutta minä toivon voivani auttaa sinua, sillä näen, ettet sinä voi hyvin. Tämä sota ei tehnyt kenellekään hyvää, minä vannon, se vaati uhrauksia ja menetyksiä meiltä kaikilta, valintoja, joita ehkäpä jälkeenpäin kadumme... Mutta me kaikki teimme parhaamme. Sinäkin teit parhaasi, etkö niin? Minä tiedän sen.”
Yrittäessään hymyillä kohteliaasti purskahti Neville huvittuneeseen nauruun, ei vähään aikaan osannut lainkaan lopettaa.
Mitä sinä sodasta tiedät? Nainen ei ollut nähnyt puoliakaan siitä kaikesta, ei lähellekään. Ei tajunnut mitään siitä, että hän oli tappanut yhden parhaimmista ystävistään, hän ei tiennyt siitä
yhtikäs mitään.
”Saanko kysyä kysymyksen?” Neville kysyi, kaivautui lakanoihin kynsillään, tuijotti kattoa tietäen ajatusten hiljalleen porautuvan hänen mieleensä yhä uudelleen ja uudelleen, aina vain uudelleen, eikä hän silloin enää pystyisi kokoamaan niitä kasaan. ”Mitä sinä menetit?”
Ehkä alitajunnassaan hän toivoi, että sieltä tulisi jotakin kamalampaa kuin hänen uhrauksensa, ettei hänen tarvitsisi tuntea oloaan niin pahaksi,
sietämättömäksi.
”Mieheni. Minä menetin mieheni.”
”Ja silti sinä hymyilet?”
Neville ihmetteli itsekin hyökkäävyyttään, kun nainen vain käänsi katseensa pois ja oli hetken aikaa hiljaa, räpelsi kesäisen mekkonsa helmaa. ”Anteeksi”, hän sai henkäistyä.
Kaikki tässä paikassa oli täysin kohdallaan, aurinko paistoi kirkkaana ulkona, naisen vaatteet olivat tahrattomat, huulensa meikatut, ainoastaan he kaksi kokemuksiaan nieleskelevät hahmot rikkoivat kuvan likaisuudellaan. Rauhattomuus alkoi hälvetä Nevillen mielestä palaten vain aikoina, jolloin nainen jälleen jätti hänet yksin yhä uuden keittokupin kera. Neljäntenä päivänä Neville jopa joi keittonsa hampaitaan kiristellen.
Viidentenä hän päätti jatkaa matkaansa, vaikka hänen vartalonsa yhä taistelikin vastaan, jalka pakotettiin toisen eteen kerta toisensa jälkeen. Hän avasi asunnon ulko-oven, laskeutui portaat yksi kerrallaan välittämättä vihlonnasta. Ulko-ilma haisi palaneelta ja saastuneelta, puut olivat korventuneet karrelle, katuojassa makasi kaksi ruumista sormet yhteen liitettyinä.
”Mihin sinä menet?” Nainen oli jälleen hänen edessään aikaista kirkkaampi hymy kasvoillaan, sylissään uikuttava koiranpentu.
”Kotiin”, vastasi Neville, vaikka jatkaisikin matkaansa mihin tahansa muualle.
”Älä mene vielä, kävellään hetki.” Naisen sormien kietoutuessa hänen omiensa ympärille Neville värähti mielessään välähtäen kuva kahdesta ruumiista katu-ojassa.
”Minä tapoin hänet”, hän lopulta älähti, kun he olivat päässeet puistoon, joka oli onnistunut säilyttämään osan vehreydestään.
”Me kaikki tapoimme jonkun.”
Joutuivatko he kaikki tappamaan yhden tärkeimmistä ystävistään, joka ei missään vaiheessa ollut tietoisesti satuttanut muita?
He katselivat toisiaan silmiin hetken, tilanne vei mukaansa, huulet hipaisivat toisiaan. Koskettivat tiiviimmin seuraavan kerran, sydän ryhtyi tykyttämään pitkästä aikaa.
”Nyt minun on mentävä.” Ja Neville jäi seisomaan yksin puistoon.
Miten jokin asia voi olla niin hyvä, että sen pahuus täytyy opetella?
