// Alaotsikko: slash, AU, angst
Title: Espiritu Aeternae
Author: Jazz*
Beta: 3mm1
Disclaimer: En saa tästä rahaa. Rowling omistaa kaiken Pottereihin liittyvän.
Rating: S
Pairing: Harry/Draco
Genre: slash, AU, angst
Warnings: -
Summary: Yö oli laskeutunut. Aamu värjäsi taivaanrantaa. Elämän ehtoollinen koitti. A/N Tämä on uusittu versio lähes ensimmäisestä ficistäni Last Gasp, ajoilta joina vielä pidin H/D:stä. En ole Last Gaspia tänne fini kolmanteen lisännyt, enkä varmaan tule lisäämäänkään, mutta jos teillä kiinnostusta sen lukemiseen on, lähettäkää yksäriä. Ficci ottaa osaa
Albumihaasteeseeni, lyriikoilla
James Bluntin Goodbye My Lover-kappaleesta. Toiseksi inspiraationlähteekseni voisin mainita myös Rhapsodyn Zaephyr Skies' Themen. 3mm1lle suurkiitos betauksesta!
Ja sitten lyhyt latina-suomi sanakirja: Veni, vidi, vici = Tulin, näin, voitin. Espiritu Aeternae = Ikuinen hengähdys/sielu (riippuu kuinka sanan haluaa tulkita). Nauttikaa ja kommentoikaa!
Espiritu AeternaeYö oli laskeutunut. Hiljaisuus soi puissa, taivaalla, tähdissä, varjoissa ja kuuntelevien korvissa kuin huilu. Pilvenrepaleet peittelivät ohuen kuunsirpin syleilyynsä. Tuuli huokaili.
’Kerranhan se vain kirpaisee.’Sinertävät huulet maiskahtivat, vaalea pää vajosi ylemmäs. Silmät olivat harmaat, lasittuneet, ne olivat jäässä. Sormet etsivät, tunnustelivat ja tärisivät, ensin rasvaisenkohmeisilta hiuksilta likaisenvihreän villapaidan kaulukselle.
’He kaikki olivat vahvoja.’Kyynel taisteli tiensä poskien lomitse, kiertäen nenän kalpean kaaren, laskeutuen hiljaisten huulien yli leualle. Paljaat varpaat kipristelivät, kuin vartoen viimeisiä hetkiään. Muistot olivat liian karvaita.
’Olenko minä heikoin?’Poika päästi lyhyen äänen, valittavan vinkaisun. Tuuli liittyi hänen suruunsa, ja poika tunsi hengähdykset kasvoillaan. Kasvot kääntyivät, mieleen nousi ajatus, käännä aina toinen poski.
Tähtitornin kylmät kivet tuntuivat kovilta.
“Veni.”
Yö oli laskeutunut. Hengenvetokaan ei lävistänyt seisovaa ilmaa, joka odotti. Ohut pöly koristi kaiken ja sai kaiken kimaltamaan. Poika kulki vaitonaisuuden vierellä.
’Missä hän on?’Katse jonka epätoivoisuus oli täyttänyt, haparoi seinillä, laskien jokaisen kiven kahdesti. Suu toisteli ajatuksia, maisteli niitä. Sormet olivat puristuneet kaunispuisen sauvan ympärille. Rystyset olivat valkoiset kuin ruumiilla.
’Toivottavasti mitään ei ole sattunut.’Seinä nousi vastaan, kivet oli muurattu toisensa vieritse. Yksi sana, muuri mureni, poika astui arkaillen yli menneiden aikojen. Hiljaisuus soi kuin puuhuilu, eikä yksikään vastannut. Kauhtuneen, punaisen villapaidan peittämät hartiat lysähtivät.
’Ei hän voi olla täällä.’Mustuus nousi pojan mieleen, kuin myrsky pohjoisesta. Painavat ripset värisivät, poika tunsi sydämensä lyövän. Jalat jännittyivät ja hän juoksi.
Luihuisen tupa kuiskaili, uhkasi, työnsi pois luotaan.
”Vidi.”
Aamu värjäsi taivaanrantaa. Poika nousi ylös, horjuen kuin heikoin kukan varsi. Hänen jalkansa pettivät alta, polvet hieroutuivat vasten kiviä. Huiluun ei enää puhallettu. Metsä humisi.
’Haluan kohdata täällä menneisyyteni, tulevaisuuteni ja nykyisyyteni.’Rakas koti. Poika tunsi muistojen sykähdykset rinnassaan. Hän katsoi vaitonaisena mustaa järveä, kiellettyä metsää, jylhää linnaa. Kyyneleet olivat jo kuivuneet aamun valaisemille poskille.
’Nyt minäkin näen thestralit.’Hyväksyminen oli vaikeaa. Hän näki silmissään ne kasvot ja ne silmät, joista kajo oli jo sammunut. Hänen ystävänsä, perheensä, vihollisensa. Kuolema oli korjannut heidät, päällään valeasu jota ihmiseksi kutsuttiin.
”Aeternae.”
Aamu värjäsi taivaanrantaa. Askeleet kuuluivat nyt, jalat pyyhkivät portaita altaan. Myös hengenvedot, raskaat ja pitkät, kaikuivat kapean käytävän seinillä. Poika, hiuksiltaan tumma, kasvoiltaan silmälasipäinen ja vakava, matkasi ylöspäin.
’He tappoivat jokaisen.’Kyynel nousi pojan vasempaan silmään, pullahti ulos suljetun luomen alta, valui poskelle. Tärisevä käsi pyyhkäisi sen pois raskaalla raapaisulla. Askeleiden ääni vaimeni, jalat pysähtyivät yhdelle sadoista portaista.
’Hän tiesi ettei minulle jäisi mitään.’Ajan ei saanut antaa pysähtyä, poika tiesi. Ja niin, jalat jatkoivat kulkuaan, vastentahtoisesti, ylemmäs ja ylemmäs. Hän vilkaisi ylös, kapeat portaat näyttivät jatkuvan loputtomiin. Mutta sitten, kiivettyään ja huoattuaan, hän näki valon.
”Espiritu.”
Elämän ehtoollinen koitti. Tummapäinen poika, väsyneine jalkoinensa tunsi viimein tasaisen maan jalkojensa alla. Vaaleapäinen poika sinisine huulinensa kääntyi. He katsoivat toisiaan.
”Harry.”
”Draco.”
Toisen nimi maistui makealta kuin mansikkaviini. Tummapäisen huulet venyivät helpottuneeseen hymyyn, vaaleapäisen kääntyivät alaspäin irveeseen.
”Minun täytyy mennä.”
Draco ei puhunut kevein mielin. Hänen silmänsä olivat yhä jäässä, mutta jään läpi kuulsi pohjaton suru, kuin pettymys lammen jota kevät ei suostunut sulattamaan.
”Olen väsynyt.”
Harry ei sanonut sanaakaan. Hymy oli sulanut hänen huuliltaan, jotka tunsivat kirpeän aamuyön ilman ja sinersivät.
”Sano jotain, Harry.”
Draco astui yhden askeleen, harkitun mutta kevyen, sillä hänen jalkojaan palelsi ja ne olivat kangistumassa. Hänen hiuksensa lennähtelivät ja pyörivät tuulenvireessä joka oli kiirinyt aina Tähtitornin pohjalta sen huipulle, Harryn edellä.
”Jätätkö sinä minut yksin?”
Harry hymyili, joku oli jäädyttänyt virneen takaisin hänen huulilleen. Silmät olivat tyhjät, ne loistivat elottoman vihreinä kuin metsän havisevat lehdet.
”Tule mukaani, lähdetään yhdessä.”
Draco oli jo lähellä, niin lähellä että kykeni ojentamaan kätensä kohti Harryn kättä. Kyynelten kaivamat urat pojan poskilla olivat jälleen märät.
”Älä tee sitä.”
Harry huokaisi ja Draco tunsi kevyen ilmavirran kasvoillaan. Hengähdys tuoksui kodille, rakkaudelle.
”Haluan päästä pois täältä.”
Draco laski kummatkin kätensä Harryn olkapäille ja nojautui sitten kömpelösti toisen kylmään syleilyyn. Mustat kiharat kutittelivat hänen kasvojaan.
”Rakastan sinua, Draco.”
Harryn ääni oli tukahtunut ja kyyneleet kutittelivat hänen silmäkulmiaan. Silmälasit heijastuivat vasten taivaankantta, paljastaen taivaan jokaisen tähden.
”Minäkin rakastan sinua, Harry.”
Draco tunsi Harryn käsien kohoavan vasten hänen selkäänsä, silittelemään villapaidan väsynyttä pintaa. Hän tiesi olevansa valmis.
”Rukoilen. Älä mene.”
Harryn teki mieli huutaa, maailma teki hänelle vääryyttä. Hän jäisi yksin, niin yksin. Tummapäinen poika yski surua kurkustaan.
”En halua enää elää pelossa.”
Draco nosti päätään, ja tunsi huuliaan kutittelevat otsakiehkurat. Hän puristi huulensa yhteen ja vapautti yhden ainokaisen suudelman Harryn otsalle, salamanmuotoisen arven oikealle puolelle.
”Tarvitsen sinua.”
Harry yritti kaikkensa, tiukensi otettaan toisen selkämyksessä. Mutta hän tunsi otsallaan suudelman, kuin itse kuolema olisi suudellut häntä. Draco astui hitaasti irti toisen sylistä.
”Hyvästi, Harry Potter.”
Draco käveli, suoraan Tähtitornin muurin reunalle. Pudotus oli pitkä, kiduttavan pitkä. Mutta hän kaipasi ystäviensä, perheensä, vihollisiensa luo. Hän halusi riisua valeasunsa ja olla vapaa.
”Vici.”
Harry näki sen nyt. Hän katsoi totuutta silmiin Dracon astuessa yli muurin, tyhjyyteen, kalman hyisiin käsiin. Ja kun hän näki, mitä totuus piilotteli silmissään Dracon vajotessa näkymättömiin, hän ymmärsi.
Ja taivas itki hänen kanssaan.
