Title: Viillellyt jalat
Author: Kapteeni (Mira)
Ikäraja: 11 (saa toki lukea nuoremmatkin jos uskaltaa)
Fandom:Hetalia
Paritus: Suomi x Ruotsi
Genre: Angsti
Warning:Viiltelyä, slashsiä, kirosanoja ja Ruåtsin kiältä
Summary: On aika jälkeen Suomen sisällissodan ja ennen suurta talouslamaa ja Ruotsi ja Suomi näkevät pitkästä aikaa...
A/N: Duuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuude.
Disclaimer: En omista ketään hahmoista, toivottavasti en loukannut ketään kun aihekaan ei ole mikään maailman kevyin.
---
Ruotsi katseli hiljaa ympärilleen autiossa konferenssitalon aulassa. Hän oli nähnyt monien valtioiden menevän ohi, mutta hän etsi katseellaan vain sitä yhtä tiettyä.
Pian hänen odotuksensa palkittiin. Suomi asteli portaita alas aulaan.
"Tino!" Ruotsi huudahti iloisesti ja harppoi häntä vastaan. "On ihanaa nähdä sinut taas!" Ruotsi painoi pienemmän valtion itseään vasten ja tämä vastasi halaukseen hiukan vaisusti.
"Siitähän on jo aikaa... En ole nähnyt sinua pariin vuoteen." Suomi mutisi. Hänen viileähkö äänensä kylmäsi Ruotsia vähän ja tämä astui pari askelta taaksepäin. Oli hetken vaivaantuneen hiljaista kun he molemmat katselivat toisiaan.
"Tuota noin..." Ruotsi aloitti. "Miten sinulla menee näinä päivinä?"
"Ei sen kummallisempaa. Kävin juomassa eilen Saksan kanssa.." Tino vastasi ja kohautti olkiaan. Ruotsin kasvot jähmettyivät niin pelottaviksi että Tino säpsähti hiukan. Hän ei ollutkaan säikähtänyt tämän katsetta moneen vuoteen.
"Saksa?" Ruotsi sanoi. "Miksi sinä hänen kanssaan..?"
"Enkö saisi?" Tino keskeytti. Berwald sulki suunsa hämmentyneenä.
"Olen ollut hänen kanssaan ihan hyvissä väleissä. Hän on sellainen..." Tino loi kylmän katseen Berwaldiin, joka ei pitänyt lainkaan siitä mihin keskustelu oli ajautumassa. "...johon voi luottaa hädän hetkellä."
"Hei, hei, Tino, ota ihan rauhassa." silmälasipäinen mies rauhoitteli toista. "Jos olet vihainen sisällissodan jutusta niin..."
"Niin mitä?" Tino tiuskaisi. Berwald vaikeni taas. Seurasi hetken hiljaisuus.
"No jos sinulla ei ollut muuta..." Suomi rikkoi hiljaisuuden ja kääntyi lähteäkseen. "...lähden kotiin." Hän ehti kävellä muutaman askeleen kun Ruotsi tarttui häntä kädestä.
"Odota. Minulla on asiaa." Tino kääntyi ja katsoi Berwaldin sinisiin silmiin. Tämä veti syvään henkeä ja sanoi:
"Palaa luokseni. Muuta takaisin talooni." Suomen silmät laajenivat kun hän kuuli kysymyksen.
"Minä tarvitsen sinua, Tino. Taloni on kylmä ja kolkko ilman sinua. Tule mukaani. Voisimme maalata taloni uudestaan. Voisimme käydä yhdessä saunassa niin kuin aina ennenkin." Puhuteltu väisti Berwaldin terävää katsetta. Puhuttelija kuljetti hitaasti kätensä tämän leualle ja käänsi tämän kasvot omiaan vasten.
"Me voimme aloittaa alusta, Tino." Ruotsi kuiskasi. "Voisimme elää yhdessä niin kuin silloin joskus kauan sitten teimme, mutta ilman välitöntä pelkoa siitä että joku vie sinut minulta. Minkään ei enää tarvitse erottaa meitä." Tino yritti välttää Ruotsin katsetta, mutta tämä itsepäisesti pakotti hänet katsomaan silmiinsä.
"Eikä sinun tarvitsisi olla valtio. Olisit turvassa minun luonani. Ja olethan huomannut että valtiona oleminen ei ole helppoa, eikö niin?" Tino sulki silmänsä. "Eikö niin?" Ruotsi otti Suomen pään hellästi käsiinsä ja ravisti lempeästi. Suomi huokaisi ja avasi silmänsä.
"Ruotsi, minä..." Tino työnsi pidemmän miehen pois luotaan. "En minä halua." Berwaldin sisällä kylmeni.
"En minä vain halua. Ja eikä se edes olisi mahdollista. Ajan myötä syttyy uusia sotia ja silloin Suur-Ruotsi, johon minäkin suunnitelmiesi mukaan kuuluisin, olisi muiden silmissä uhka. Silloin kävisi saman lailla kuin Suomen sodassa." Tino suoristi ryhtinsä. "Mutta ensisijaisesti en halua. En halua enää olla pelinappula tai piileskellä kenenkään takana." Hän katsoi uhmakkaasti Ruotsia silmiin. "Seison vihdoinkin omilla jaloillani ja vaikka olen itse niitä runnellut, en anna enää kenenkään kaataa minua! Ja sitä paitsi..."
Hiljaisuus.
"...vaikka valtiona oleminen ei ole helppoa, se mikä on vaikeaa, kasvattaa sisältä. Sisällissotani sai minut erottamaan menneen nykyisyydestä. Ja sen kehen voin luottaa ja kehen en." Suomi upotti surumielisen katseensa yhä syvemmälle Berwaldin pupilleihin.
"Ihmiset ja ajat muuttuvat, Berwald. Eikä menneeseen voi palata. Ehkä sinunkin olisi aika oppia se." Puhuteltu tunsi kuinka kyyneleet kostuttivat hänen silmiään. Suomi astui lähemmäs ja halasi hiljaa Ruotsia, joka puristi pienemmän valtion itseään vasten samalla kun kyynelkarpalot vierivät tämän hiuksiin.
"Näkemiin, Berwald." Tino sanoi itku kurkussa ja irrottautui Ruotsin tiukasta puristuksesta. "Hymyillään kun tavataan." Sitten hän kääntyi ja kipitti nopeasti ovelle. Juuri kun hän oli tarttunut kahvaan, Ruotsi puhui.
"Jag älskar dig." Lause jäi kaikumaan Tinon päähän.
"Jag älskar dig." Ruotsi sanoi uudestaan. "Olen aina rakastanut sinua. Rakastan sinua nyt ja tulen aina rakastamaan sinua aina, enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa." Tino ei kääntynyt. Berwald nyyhkäisi hihaansa.
"Min... Min kär fru." Tino painoi ovenkahvan alas, ryntäsi ulos lumisateeseen ja paiskasi oven kiinni perässään. Ruotsi nielaisi ja puristi paitaansa sydämen kohdalta. Siellä tuntui olevan vain enää tyhjä, musta, syvä monttu.
Jos hän olisi mennyt ulos, hän olisi nähnyt Tinon juoksevan pari korttelia, menneen sivukujalle ja lyyhistyvän sinne ulvomaan suruaan.
Ruotsikin itki, mutta paljon hillitymmin ja hän lopetti pian kuullessaan jonkun astelevan portaita alas. Saksa.
"Guten tag." isokokoinen mies tervehti häntä.
"Hejsan..." Ruotsi vastasi vaisusti. Kävellessään ohi Saksa kiinnitti huomionsa Ruotsin itkemisestä punaisiin silmiin ja pysähtyi.
"...Sinulla on riitaa Suomen kanssa, eikö vain?" Saksa kysyi varovaisesti. Berwald katsoi lattiaan ja vastasi:
"Ja...Det har jag." Saksa huokaisi.
"En kyllä yhtään ihmettele." Ruotsi nosti katseensa ja sanoi:
"Kerro minulle hänen sisällissodastaan. En tiedä siitä juuri mitään ja sen takia hän on vihainen minulle." Ludwig katseli häntä hetken ja alkoi sitten kertoa...
(Flashback)
Saksa käveli hiljaa Suomen talolle, jos sitä taloksi voisi kutsua. Hän oli tullut talolle puhumaan Tinon valkoisen puolen kanssa siitä, milloin hän lähettäisi jääkärit takaisin Suomeen. Punainen puoli voisi hänen puolestaan painua kuuseen, mutta siitä ei tulisi hetkeen mitään, sillä valkoinen puoli oli yhtä heikko kuin vastustajansa, ja Venäjä tuki punaisia.
Saavutettuaan päämääränsä, hän koputti oveen ja kurkisti ovesta. Talo oli edelleen kauheassa kunnossa punaisen ja valkoisen yhteenoton jäljiltä. Mutta Tino ei ollut siellä.
"Huhuu, Suomi? Missä sinä olet?" Ludwig kutsui. Ei vastausta.
"Scheisse...Toivottavasti hän ei ole tehnyt mitään vaarallista."
Saksa palasi takaisin ulos ja lähti etsimään Suomea. Pian hän löysi etsimänsä talon takaa hangesta istumasta verinen puukko kädessään jalat auki viilleltyinä edessään.
"♫Veri on punaista, punaista,
Hanki on valkoista, valkoista,
vaan kummat voittaa, kummat voittaa?
♪Jos hangelle tiputan pisaran verta
se pysyy siinä pitkään
kunnes hiutaleet peittävät
sen taas uudelleen.
♪Jos hangelle valutan ämpärin verta
lumi sulaa sen alla
vain punainen lammikko jää
aina kevääseen saakka.
Veri on punaista, punaista,
Hanki on valkoista, valkoista,
vaan kummat voittaa, kummat voittaa?♫"
Suomi lauleli itsekseen ja joka säkeessä veti viillon jalkaansa niin että verta roiskahti valkealle hangelle. Saksa ei kestänyt katsella moista ja hän harppoi Suomen luo ja otti puukon tämän kädestä.
"Eiköhän tämä jo riitä." hän sanoi. Suomi nosti katseensa hiljaa Saksaan.
"Mitä sinä täältä haet?!" hän tiuskaisi, mutta sanoi heti perään:
"Auttaa minua voittamaan sinut, kommari!"
"Haista paska. Ette te kummatkaan voita minua ja Venäjää!"
"Sinä ja sinun Venäjäsi. Saksa on parempi kuin Venäjä!"
"Venäjä on sentään parempi kuin Ruotsi!"
"Ei se idiootti ole tehnyt hyväkseni melkein yhtään mitään!" Suomi keskeytti pään sisäisen kiistansa äkisti kun puhe ajautui Ruotsiin. Sitten hän alkoi itkeä.
"M-miksi? Vaikka minä polvillani anoin se kusipää ei voinut auttaa enempää."
"Ei se perhanan hintti ole koskaan kuunnellut meitä kumpaakaan." Saksan hämmästykseksi punainenkin, joka ei ennen ollut ollut valkoisen kanssa samaa mieltä mistään, itki myös.
"Mokoma paskiainen saisi suksia hornan tuuttiin..." Suomi sanoi normaalilla äänellään, jota harvoin kuului ja hautasi kasvot polviinsa itkien surkeana ja pienenä olentona. Saksalla ei ollut sydäntä kertoa Tinolle, että oli itse käännyttänyt Ruotsin pois Ahvenanmaalla sanoen ettei Suomen ns. lasta saisi sekoittaa koko soppaan ja ettei Tino tarvitsisi Ruotsin vähäistä apua. Hän nosti raastavasti nyyhkyttävän Tinon verisille jaloilleen ja sanoi:
"Ota ihan rauhassa. Et sinä tarvitse häntä. Ja valkoinen, jutellaan siitä jääkäriasiasta, joohan? Ja sidotaan hieman haavojasi..." hän hyssytteli itkevää suomalaista ja talutti hänet sisälle pirttiin.
(Flashback ends)
Ruotsi tuijotti Saksaa. Hän oli todellakin ollut melkoisessa uutispimennossa.
"Hän... hän siis kaipasi perääni?" Berwald kysyi haudanvakavana. Saksa huokaisi taas.
"Hän itki. Parkui perääsi kuin pieni lapsi koko sen yön sen jälkeen kun kuuli ettet aio osallistua sotaan kunnolla. Ja silloin kun tuo tapaus mistä kerroin äsken tapahtui. Muuten hän harvoin edes mainitsi sinua." Ruotsi katsoi vaisusti puhekumppaniaan.
"Ja se oli paha taistelu?" hän esitti tyhmän kysymyksen.
"Ai oli?" Saksa tuhahti. "Verisin sisällissota tähänastisessa historiassa. 1% koko Suomen väestöstä menehtyi." Ruotsi painoi päänsä häpeästä. Jos hän olisi vain lähettänyt enemmän joukkoja ja antanut kunnon apua...
"Olisit iloinen edes siitä että Tino edes puhuu sinulle. Minulta kestäisi kauemmin antaa anteeksi edes tämän verran jos olisin Tinon saappaissa." Saksa sanoi, mutta tarttui sitten Ruotsia hartiasta ja jatkoi rohkaisevammin:
"Mutta tehty mikä tehty. Menneeseen ei voi palata ja muuttaa sitä."
"Älä sinäkin ala." sinipukuinen mies voihkaisi. Ludwig hymyili kannustavasti.
"Aika parantaa haavat, Schwedisch. Odota jonkin aikaa, niin Tino antaa sinulle anteeksi. Olen varma siitä. Kukaan ei jaksa kantaa kaunaa iän kaiken." hän sanoi, tervehti sotilaallisen ryhdikkäästi hyvästiksi ja alkoi kävelemään kohti ovea.
"...Oletko varma?" Ruotsi esitti kysymyksen Saksan perään. Tämä pysähtyi.
"Vaikutat vieläkin olevan vihainen Versaillesin tapauksesta ja sotakorvauksistasi." Saksa puristi käden nyrkkiin, mutta vain hetkeksi.
"Tiedän etten ole paras henkilö puhumaan tällaisia, mutta ajattelin vain sanoa ettei sinulla ole syytä huoleen. Toisin kuin minulla..." Saksa sanoi ja lisäsi viimeisen lauseen hiljaa itsekseen. Sitten hän avasi oven ja astui ulos lumisateeseen. Ovi paukahti jo toistamiseen kiinni Berwaldin nenän edessä tänä iltana. Hänenkin olisi jo parempi lähteä...
Hän kiersi pikapikaa huoneen kaikki lamput ja sammutti ne yksitellen, kaivoi sitten taskustaan kintaat ja lakin, puki ne päällensä ja käveli ovelle. Hän loi viimeisen katsahdukseen autioon, pimeään aulaan, joka vaikutti, kuten hänkin, kuolemanväsyneeltä. Su-san aukaisi oven hiljaa ja jäi katsomaan ulos lumipyryyn. Ulkona oli kaunista, mutta hän ei täysin pystynyt nauttimaan siitä, koska ei saanut jakaa sitä sen kanssa kenen kanssa olisi palavimmin halunnut.
Hän astui kunnolla ulos, sulki ja lukitsi oven ja astui murtunein mielin jäätävään tuuleen, vailla uskoa tulevaisuuteen ilman hänen rakasta vaimoaan.
Fin.
