Title: Time goes on
Author: jennimur
Beta: Word (maailman epäluotettavin beta)
Genre: angst, ihan todella lievä yhden kohtauksen wannaberomance
Pairing: Severus Kalkaros/Lily Evans, tämäkin vain suhteellisen lievästi.
Rating: S
Summary: Severuksen ajatuksia muotokuvaepisodin jälkeen.
Disclaimer: En omista hahmoja.
A/N: Väsäsimpä kerran tälläisenkin. Kursivoidut ovat siis muistoja ja lihavoidut laulun sanoja. Biisi on Lostprophetsin 4am forever. En nyt jaksaisi jaaritella, joten siis tässä tämä, olkaa hyvät.
* * *
Time goes on
"Voitko kertoa minulle Tylypahkasta?" kysyi punahiuksinen tyttö. Hän istui huovalla seuranaan mustahiuksinen ja kalpeakasvoinen poika.
"Tietysti. Mitä haluat tietää?" poika kysyi ja katsoi kiinteästi tyttöä, joka tuijotti takaisin vihrein silmin.
"Minkä näköinen se on?" tyttö kysyi innostuksen kuultaessa läpi hänen äänestään.
"Äiti kertoi että se on suuri ja vanha linna. Se on kuulemma sokkeloinen, mutta siihen tottuu nopeasti, niin hän sanoi. Siellä on suuret tilukset ja huispauskenttä -"
"Huispaus?" tyttö keskeytti pojan selostuksen ihmeissään.
"Niin, siinä lennetään luudilla ja yritetään saada kaatoa maaliin. Voin kertoa siitä sinulle myöhemmin", poika sanoi ja tyttö nyökkäsi.
"Niin siis piha on suuri ja järvessä, jota pitkin ensiluokkalaiset menevät linnaan, asuu jättiläiskalmari", poika tiesi kertoa. Tytön silmät levisivät. Innostuksen pystyi vaistoamaan hänestä.
"Sitten itse linnassa on tyrmät, jossa pidetään taikajuomatunnit. Siellä on Suuri sali, jossa syödään, liikkuvia portaita, eläviä tauluja, aaveita, ne ovat mukavia, eivätkä voi tehdä mitään", poika lisäsi kun tytön ilme oli levähtänyt hänen mainitessa aaveet, sitten hän jatkoi, "pöllölä ja tietysti tuvat."
"Mitkä ne tuvat ovat?" tyttö kysyi ja nojautui hieman lähemmäs poikaa, huomaamattomasti, itse sitä tiedostamatta.
"Luihuinen, Korpinkynsi, Puuskupuh ja Rohkelikko."
"Kuinka tupa valitaan?" tyttö jatkoi kyselyään entistäkin innostuneempana.
"Lajitteluhattu päättää sen kai. En muista tarkalleen", poika vastasi yrittäen miettiä samalla oliko se ollut lajitteluhattu, vaiko jokin muu.
"Lils, tule syömään!" kuului tytön sisaren, Petunian, ääni kauempaa.
"Minä tulen kohta!" tyttö huusi takaisin ja kääntyi poikaan päin. "Nähdään myöhemmin Sev."
"Nähdään Lily", poika vastasi ja heilautti kättään. Hän jäi katsomaan tytön loittonevaa selkää kädet syvällä takin taskussa.
* * *
Yesterday I lost my closest friend, yesterday I wanted time to end. I wonder if my heart will ever mend, I just let you slip away, 4 am forever.
Severus Kalkaros hakkasi päätään tähtitornin kylmään ja kiviseen seinään karkottaakseen katkeransuloiset muistot, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan. Hän oli juuri elänyt lapsuutensa uudestaan muistojen kautta. Hän oli mielessään käynyt läpi ajan, jolloin oli ollut puhdas. Pelkkä lapsi, jolla oli tasan nolla vakavasti rangaistavaa tekoa tilillään. Nyt kaikki oli toisin. Hän ei elänyt kivuliaissa muistoissa, hän ei saanut piiloutua niiden taakse. Hänen piti elää siinä hetkessä, olla vahva, kohdata todellisuus ja kantaa vastuu teoistaan. Se vain tuntui äärettömän vaikealta. Hän halusi palata aikaan, jolloin kaikki oli hyvin, aikaan, jolloin anteeksiantamatonta tekoa ei oltu tehty, syövyttävää ja kaiken tuhoavaa sanaa ei oltu sanottu.
Hän muisti tytön, Lilyn, ilmeiden vaihtelut, tutut piirteet, nauravat, eloisat, vangitsevat ja äärettömän syvät silmät, jotka heijastivat tunnetilan kuin tunnetilan. Hän muisti tytön punaiset hiukset, jotka tuntuivat hohkavan valoa ympärilleen, muistipa hän myös tytön punaiset ja kauniit huulet, jotka niin useasti olivat taipuneet lämpimään hymyyn. Severus tajusi, että Lily tuskin koskaan hymyilisi hänelle lämpimästi, katsoisi silmiin tai pitäisi ystävänään.
Hän tajusi ettei ollut koskaan edes ehtinyt kertoa Lilylle huispauksesta, sen oli tehnyt James Potter. Kalvava katkeruus kasvoi ja Severus ajatteli hämärästi että päivä oli vaihtunut jo tunteja sitten. Se kaikki oli eilistä, menneisyyttä. Hänellä ei ollut aavistustakaan kuinka kauan hän oli istunut tähtitornissa muistojensa riivaamana. Hän ei tiennyt, eikä se kiinnostanut häntä lainkaan. Ei nyt, kun hän oli menettänyt ystävänsä. Severuksella oli tunne, että kello oli lähellä neljää. Asia olisi ollut helppo tarkistaa rannekellosta, joka oli hänen vasemmassa ranteessaan, mutta hän ei halunnut miettiä turhanpäiväisiä. Ainut joka merkitsi oli Lily Evans.
Maybe I'll never see you smile again, maybe you thought that it was all pretend. All these words that I can never send, I just let them slip away, 4 am forever.
* * *
"Hei", kuului hiljainen ja aavistuksen ujo ääni Severuksen takaa. Hän kääntyi ympäri ja kohtasi vihreät silmät.
"Hei", hän vastasi ja hymyili tytölle. "Sääli ettei päästy samaan tupaan."
"Niin. Kai me voimme silti olla ystäviä?" Lily kysyi näyttäen toiveikkaalta ja samaan aikaan hieman hätääntyneeltä.
"Tietysti", Severus vastasi ja tunsi sydämensä hypähtävän hieman ilosta. Hän oli pelännyt että Lily ei enää halunnut olla hänen ystävänsä. He olivat tyrmissä odottamassa taikajuomatunnin alkua seuranaan muut ensimmäisen vuoden rohkelikot ja luihuiset.
"Loistavaa", Lily säteili ja kävi istumaan nojaten kiviseinään. Severus noudatti hänen esimerkkiään ja huomasi kuinka muutama luihuispoika osoitteli häntä ja Lilyä nauraen. Hän tiesi saavansa kuulla asiasta makuusalissa, mutta se ei haitannut. Lilyn ystävyys oli tärkeää hänelle. Tyttö oli tukenut häntä kun hänen kotonansa oli ollut vaikeaa, tämä oli saanut murheet katoamaan, hän oli lohduttanut ja auttanut parhaan kykynsä mukaan. Sitä Severus ei unohtaisi, se oli varmaa.
"No niin lapsukaiset, astukaahan luokkaan", Horatius Kuhnusarvio, liemienopettaja sanoi avatessaan tyrmän oven. Lily astui luokkaan Severus jäljessään.
"Voitko olla parini?" Lily kysyi Severukselta, joka nyökkäsi ilahtuneena vastaukseksi. Hän oli ajatellut Lilyn menevän jonkun tupalaisensa pariksi, mutta uusi järjestely sopi paremmin kuin hyvin. He istuivat luokan keskivaiheille ja ottivat kirjansa sekä muut tarvikkeet esille. Severus katsoi Lilyä vaivihkaa. Tytön punaiset ja pitkät hiukset verhosivat tämän kasvot kun hän kirjoitti jotain pergamentille sulkakynällään.
Pakollisen nimikierroksen jälkeen professori kyseli taikajuomien opiskelun perusteita. Severus tiesi kaiken aiheesta, olihan hänen äitinsä opettanut hänelle paljon eri aineista. Tämä oli luultavasti halunnut varmistaa Severuksen pärjäävän, aivan kuin tämä ei olisi sitä tehnyt jo muutenkin. Hänen yllätyksekseen Lilykin viittasi aivan yhtä ahkerasti kuin hän ja vastasi täysin oikein kysyttyihin kysymyksiin. Tytön oli varmasti pitänyt perehtyä oppikirjaan aikaisemmin.
"Loistava neiti Evans", professori kehui ja sai Lilyn kasvot säteilemään. Severus hymyili tytölle iloisena siitä, että tämä pärjäsi loistavasti. He olivat käyneet monta keskustelua siitä kuinka Lily pelkäsi epäonnistuvansa koska ei ollut velhosuvusta. Lilynkin huulet kaartuivat entistä säteilevämpään hymyyn.
* * *
Severus yritti olla ajattelematta Lilyn hymyä, mutta se tuntui kummittelevan koko ajan hänen mielessään, aivan kuin kuva hymyilevästä Lilystä olisi piirtynyt hänen mieleensä suloisena muistona. Heidän ystävyytensä oli ohi, lopullisesti ohi. Se oli saapunut päätepysäkilleen kolhuisella radalla. Se riita oli ollut heidän neljäs riitansa. Neljä kertaa Lily oli halannut Severusta. Neljä kokonaista vuotta he olivat käyneet Tylypahkaa ystävinä, nyt viidentenä välit olivat rikkoutuneet. Voi kuinka Severus vihasi numeroa neljä. Kelmejä oli neljä, neljästi he olivat nöyryyttäneet häntä julkisesti nostamalla hänet roikkumaan jaloistaan ilmaan, neljä kertaa hän oli nähnyt isänsä lyövän äitiään. Aikaisempiakin vielä katkerammat muistot ajatukset valtasivat Severuksen mielen vaikka hän vastustikin. Hän ei halunnut alistua muistojen edessä, hän ei halunnut toivoa paluuta takaisin, oli turhaa toivoa. Vain nykyhetki merkitsi, sattui se miten paljon hyvänsä.
Why don't you hear me when I'm calling out to you? Why don't you listen when I try to make it through? Goodbye, goodbye, goodbye, hold a little tighter, 4 am forever.
Lily ei ollut edes kuunnellut kun hän yritti selittää, mutta toisaalta tällä oli täysi oikeus olla vihainen. Miksi ihmeessä Lilyn pitäisi antaa anteeksi? Hän oli muuttunut, Lily oli muuttunut, ajat olivat muuttuneet. He eivät enää olleet lapsia, asiat olivatkin vakavampia ja laajalti vaikuttavampia. Hän oli pilannut kaiken. Se sana oli tullut hänen huuliltaan helposti ja vaivattomasti, ilman tunnontuskia. Hän oli niin tottunut käyttämään sitä Averyn ja Mulciberin seurassa, mutta koskaan, ei koskaan aikaisemmin hän ollut käyttänyt sitä sanaa Lilystä. Hän oli jo liian syvällä asioissa joilla oli vaarallista leikkiä. Hänen piti tietää mitä teki, jollei hän halunnut kuolla. Nyt Severus mietti vain minne hänen moraalinsa oli kadonnut. Hän oli haukkunut Lilyä, Lily Evansia, tyttöä, jota hän rakasti.
Severus vavahti omia ajatuksiaan. Hän? Rakastunut? Severus pyöritteli asiaa mielessään. Ei se käynyt järkeen, hänestä oli tuleva kuolonsyöjä, ei hän voinut olla rakastunut, ei kuolonsyöjä tuntenut rakkautta. Hänen piti olla kova, vahva ja kylmä eikä tunteellinen ja heikko. Jos Pimeyden lordi saisi tietää, hän olisi mennyttä. Severus mietti yhä edelleen voisiko hän todellakin rakastaa. Ei hän ollut koskaan vanhempiaankaan rakastanut kunnolla, eivätkä hekään häntä. Tunne, jonka Lily aiheutti, tunne jonka Lilyn muisteleminen aiheutti, se oli jotain uutta ja tuntematonta. Hänen sydämensä hakkasi ja kädet hikosivat aina Lilyn ollessa kymmenen metrin etäisyydellä. Oliko se rakkautta? Oliko se riipivä tuska ja polte rakkautta? Severus ei halunnut edes tietää.
* * *
"Hei Sev, odota!"
Severus kääntyi ja huomasi Lilyn juoksevan häntä kohti. Hän odotti että Lily sai hänet kiinni ja jatkoi sitten matkaansa Lily vierellään.
"Mitä se aikaisempi oli olevinaan?" Lily kysyi ja tämän äänensävy vaati Severusta katsomaan Lilyä silmiin. Severus pysähtyi ja samoin teki Lily.
"Mikä?" Severus kysyi vältellen Lilyn läpitunkevaa katsetta. Lily huomasi tämän ja otti Severusta leuasta kiinni pakottaen tämän siten kohtamaan katseen.
"Älä esitä tyhmää Sev. Se mitä sinä teit Kielletyssä metsässä Averyn ja Mulciberin kanssa ja tyly vastaus jonka minulle annoit. Mikä sinulla on?" Lily tivasi silmät salamoiden. Severus tunsi olonsa vaivautuneeksi. Hän ei todellakaan voinut kertoa Lilylle mitä he olivat tehneet, se oli jotain mistä Lily ei tulisi koskaan tietämään. Ei hän edes voisi kertoa langetetun taian vuoksi. Severuksen omatunto kolkutti ja vaati kertomaan Lilylle totuuden, mutta kuolemanpelko oli suurempi. Hän ei halunnut kuolla. Voldemort olisi epäröimättä tappanut hänet jos hän olisi edes vihjannut Lilylle jotain.
"Olen pahoillani Lils, minä vain... Se oli pelkkää esitystä. Sinä tiedät että Avery ja Mulciber halveksivat jästisyntyisiä, minun on pakko esittää mukana. Heillä on jotain mitä minä haluan", Severus selitti ja toivoi sen menevän läpi. Hän katsoi Lilyn silmiin ja pakotti itsensä olemaan kääntämättä katsetta pois vaikka hän olisi halunnut. Lilylle valehteleminen oli aina yhtä vaikeaa. Helpompaa oli valehdella jopa itselleen Voldemortille.
"Olkoon. Mutta tiedä se, etten sulata sitä toiste. Seuraavalla kerralla sinun pitää valita minun ja sen haluamasi asian väliltä, onko selvä?"
Severus nyökkäsi ja Lily päästi irti. He lähtivät kävelemään kohti kirjastoa vieretysten.
* * *
Severus upotti lyhyet kyntensä kämmenselkäänsä. Se ei auttanut mitään, fyysinen kipu ei syrjäyttänyt henkistä. Muistot olivat kuin raipaniskuja jo valmiiksi verestävälle ja runnellulle iholle. Severus sulki silmänsä ja hengitti syvään. Miksei hän voinut vain unohtaa?
Maybe one day when I can move along, maybe someday when you can hear this song, you won't let it slip away, 4 am forever.
Severuksen hengitys kaikui viileässä ilmassa. Vaikka kevät oli jo miltei vaihtunut kesäksi, oli tähtitornissa kylmä. Kylmyys alkoi turruttaa häntä, hän ei tuntenut enää sormiaan. Severus toivoi kylmyyden turruttavan vaikutuksen ylettyvän mieleen, mutta turhaan. Hänellä ei ollut pakokeinoa, hän ei voinut juosta itseään karkuun. Hän vain istui yrittäen taistella muistoja vastaan, varsinkin kaikista kivuliaimpia, niitä joissa Lily antoi anteeksi ja joissa hän halasi Severusta. Ne olivat yksinkertaisesti liikaa, aivan liikaa. Hänen oli tarkoitus unohtaa Lily, päästää hänestä irti, aivan kuten Lily oli jo päästänyt hänestä irti. Ystävyys oli katkennut, muistot haalistuisivat aikanaan. Turhautuneisuus ei päästänyt häntä pihdeistään, se häiritsi hänen keskittymistään. Hän ei halunnut muistaa sitä, ei ajatella sitä. Silti muisto joka oli kirkkaampi ja tärkeämpi kuin mikään muu tunkeutui hänen mieleensä.
* * *
"Mitä sinä täällä teet?" Severus kysyi tähtitornissa seisovalta Lilyltä, joka tuijotteli jonnekin kauas ennen kuin havahtui Severuksen tuloon.
"Hoidan valvojaoppilaan velvollisuuksia, entä sinä?" Lily kysyi kääntäen katseen Severukseen ensin yllättyneen näköisenä, sitten ilahtuneena.
"Mietin", Severus sanoi ja nojasi kaiteeseen katsellen eteensä levittäytyvää pihamaata.
"Lantti ajatuksistasi", Lily sanoi sulmu kädessään hymyillen ilkikurisesti ja tullen seisomaan Severuksen viereen.
"Äh ei se ole tärkeää", Severus tokaisi ja katsoi Lilyä, joka puolestaan katsoi Severusta takaisin pää hieman kallellaan.
"Sinä näytät uteliaalta koiranpennulta."
"Anteeksi kuinka?" Lily kysyi ja läppäsi Severusta kevyesti käteen. Severus toisti juuri sanomansa ja sai osakseen uuden läppäisyn, sillä kertaa vain hieman terävämmän.
"Söpö pieni koiranpentu", hän kiusoitteli ja pörrötti Lilyn hiuksia.
"Hei!" Lily protestoi ja alkoi läpsiä Severuksen käsiä leikinomaisesti. Severus otti Lilyä käsistä rauhoittaakseen tämän, yhtä lailla leikillään. Lily pysähtyi ja katsoi Severusta intensiivisesti silmiin. Severus katsoi takaisin hänen sydämensä riuhtoessaan itseään irti. Ennen kuin Severus ennätti tehdä mitään, oli Lily kurottautunut häntä kohti ja painanut pehmeät huulensa kiinni Severuksen huomattavasti kalpeampiin ja viileämpiin huuliin. Severus ei ehtinyt vastata suudelmaan ennen kuin Lily jo vetäytyi kauemmas, sopersi anteeksipyynnön ja lähti kiireen vilkkaa pois tähtitornista.
* * *
I wish the sun would never come, it's 4 am and you are gone. I hope you know, you're letting go, it's 4 am and I'm alone.
Severuksen kylmää poskea pitkin vieri yksinäinen kyynel, johon oli tiivistettynä kaikki ne lapsuuden vuodattamattomat kyyneleet, kaikki tuska, muistot, osa Severusta itseään. Kyynel merkitsi uuden ajankohdan alkamista, uutta sivua elämän kirjassa. Hän pystyi näkemään muiston sielunsa silmin, sen kuinka oli vain seisonut paikallaan Lilyn suudellessa. Muisto oli tuore, aivan liian tuore käsiteltäväksi. Ihana, katkera, raastava. Severus ei halunnut ajatella sitä, hän ei halunnut ajatella Lilyä, ei ylipäätänsäkään mitään. Lily oli mennyttä, eilistä. Severus istui ajattelematta mitään turtana niin fyysisesti että henkisesti. Hän joutuisi jatkamaan elämäänsä valitsemallaan tiellä, ilman Lilyä. Tie oli synkkä ja pimeä, ennen kaikkea yksinäinen. Hän nousi ylös ja teki viimeisen päätöksen. Ei millään ollut enää väliä.
"Hyvästi Lily. Anna anteeksi."
Kello löi neljä Severuksen lähtiessä.
* * *
A/N2: Kommentteja?
//EDIT: Biisin sanoissa oli virhe, korjasin sen
