Title: Sisyfos
Author: Contagion
Beta: Winga
Genre: Drama
Pairing: Harry/Draco
Rating: K-11
Disclaimer: "Yllättävää" kyllä, mutta en saa tästä rahallista vastinetta. Hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille, mutta minä vain leikin niillä.
Summary: Mitä saadaan, kun yhdistetään aamu, Harry ja Draco
A/N: Hmm. En oikein osaa sanoa tästä mitään. Tuon ikärajan suhteen en ollut aivan varma, että pitäisikö sen olla tuo, mutta ei kai siitä haittaa ole, jos se on hieman yläkantissa?
Sisyfos
Kävelin ohitsesi kahdeksannenkymmenen kerran sinä aamuna, josta olimme olleet hereillä vain muutamia tunteja - aina puoli seitsemästä alkaen. Ai, mitenkö minä ehdin moista laskemaan? Helposti. Sinä et kertaakaan huomannut minua, mutisit vain jotain mistä en saanut mitään selkoa ja käänsit kylkeäsi. Et suostunut nousemaan ylös, joten minä olin ryhtynyt kävelemään sänkysi ohi, jotta saisin sinuun sen verran vipinää, että nousisit ylös. Mietin jo ties kuinka monetta kertaa miksi suostuin tähän tahtojen taistoon taas jälleen. Kaipa aamun valjetessa toivoin sinun muuttuneen edes hieman. Naurahdin hiljaa, hivenen sarkastisesti. Ethän sinä ikinä muuttunut, et, vaikka rukoilisin polvillani. Olit välillä niin käsittämättömän itsekeskeinen.
"Joko sinä nyt voit nousta ylös?" tiuskahdin kellon lyödessä kaksi iltapäivällä. En kestänyt enää sekuntiakaan sitä, ettet piitannut minusta yhtään.
"Aivan kohta, mutta tuotko ensin kylpytakkini?" kysyit kurottaen platinanvaaleat hiuksesi pois peiton uumenista. "Paleltaa."
"Kyllä, Teidän Ylhäisyytenne", puuskahdin painellessani makuuhuoneen ovesta vihaisempana kuin takapuoleen ammuttu karhu. Sinä se et sitten ikinä tee itse mitään! Kävellessäni pitkin käytävää kohti kylpyhuonetta yritin sinnikkäästi estää kyynelten puskeutumisen vihreistä silmistäni. Nuo karvaat, kuumat, kristalliset helmet polttelivat silmieni takana raivaten tietään ulos. Kieltäydyin kuitenkin sinnikkäästi itkemästä vuoksesi - olin tehnyt niin jo aivan liian monia kertoja. Yksinäinen kyynel pääsi vierimään poskipäätäni pitkin mutta pyyhin sen vihaisesti pois astuessani kylpyhuoneeseen. Sekin muistutti sinusta, koska se piti sisustaa SINUN makusi ja mielesi mukaisesti. Vihreältä väriltä ei voinut välttyä. Kyllähän minä sinua rakastin, en minä sitä missään vaiheessa kieltänyt. Olisin kuitenkin halunnut, että edes kerran vielä asiat olisi voitu tehdä minun toiveeni mukaisesti. Aivan kuten silloin vuosi sitten, muistatko?
Olimme olleet toisistamme sekaisin, veri oli kiehunut ihojemme alla tehden jo ennestäänkin kuuman päivän tulikuumaksi. Olit katsonut minua nauraen, jäänharmaat silmät tuikkien. Minäkin nauroin juostessani edellä järven rantaan - olin elossa. Se päivä täytti kaikki toiveeni, sinä ja minä viettämässä normaalia kesäpäivää, vailla huolta huomisesta. Saavutettuasi minut hiljenit yllättäen. Nauru kupli yhä sisälläni, kun tartuin sinua hellästi kädestä. Kääntäessäni katseeni sinuun hiljenin minäkin, kunnioitin sanatonta toivettasi.
"Tiedätkö, mitä minä kaipasin viime vuonna eniten?" kysyit kuiskaten.
"En", vastasin täysin totuudenmukaisesti. Olisin voinut lyödä asian leikiksi, mutten halunnut.
"Sinua vierelläni", takeltelit ääni värähdellen. "Halusin aamuisin herätä siihen, kun sekaiset, mustat hiuksesi kutittavat kasvojani. Tuntea viimeisenä asiana illalla sinun kätesi omassani."
"Mutta me olemme nyt tässä - yhdessä", sain vaivoin sanotuksi ja painoin pääni olkapäätäsi vasten. Sinä olit hieman kalpea, vaikka aurinko sai kaikki muut ruskettumaan lämmöllään. Juuri se samainen aurinko laskeutui hiljalleen taivaanrannan taa, kohti tulevaa. Vilkaisin sinua sivusilmälläni hymyillen. Otsahiuksesi olivat kasvaneet pois mallistaan ja kehystivät nyt aristokraattisia kasvojasi suloisesti.
"Tiedäthän, etten haluaisi olla nyt missään muualla."
"Tiedän", naurahdit. "Tätähän sinä halusit jo useamman viikon. Oli korkea aika toteuttaa toiveesi."
"Kiitos."
"Mitä vain vuoksesi, rakkain."Kävelin laahustavin askelin takaisin makuuhuonetta kohti antaen katseen kierrellä vuosien kuluttamilla seinillä. Ennen nuo seinät olivat olleet täynnä kuvia suvustasi, jokaisesta urotyön tehneestä. Nykyisin niitä peittivät erilaiset maalaukset ja muutama suurennettu valokuva meistä - hyvistä päivistä, jotka olivat jo jääneet taakse. Nuuhkaisin varovaisesti kylpytakkiasi, ihan vain saadakseni tuulahduksen siitä miehestä, johon olin vuosien varrella rakastunut. Se oli ainoa muisto, mikä minulla oli jäljellä entisestä sinusta. Vai pitäisiköhän minun sanoa, todellisesta sinusta? Hyvä on, olithan sinä ollut jo kouluaikoina oikea riesa.
Jo silloin olit ajatellut itseäsi ja sitä, miten erilaiset kiusanteot, syyllistämiset sekä muut sellaiset antaisivat sinusta itsestäsi paremman kuvan - kunhan et vain jäisi kiinni. Me olimme useasti olleet napit vastakkain. Rooleistamme noissa kiistoissa olimme kuitenkin täysin eri mieltä. Mielestäsi sinä olit ollut se hyvä ja minä paha, minusta taas toisinpäin. Kuitenkin olimme yrittäneet saada toisemme uskomaan oman näkökantamme, turhaan. Monet jälki-istunnot kyllä keräsimme, sitä ei voinut kukaan kieltää, mutta kumpikaan ei onnistunut vakuuttamaan toista omasta kannastaan. Silti sinnikkäästi taistelimme sanallisesti toisiamme vastaan, vaikka teimme turhaa työtä.Naurahdin hiljaa astuessani sisään makuuhuoneeseen. Sinä makasit yhä peittojen uumenissa, kieltäytyen kohtaamasta tätä päivää. Viskasin vaaleanvihreän kylpytakin sängyllesi ja jäin seisomaan oven lähettyville. Katselin vaitonaisena heräämistäsi. Potkit peiton lattialle, nousit leveästi haukotellen ylös ja venyttelit uneliaita jäseniäsi. Näin, kuinka luusi hohtivat kuultavan ihon läpi sekä miten solisluun lähellä oleva painauma erottui entistäkin selvempänä. Avasit silmäsi katsellen uteliaasti ympärillesi, etsien jotain tiettyä. Viimein katseesi pysähtyi kohdalleni. Loukatut, vihreät silmät kohtasivat ylpeydestä hohtavan jäänharmaan silmäparin. Kumpikin katsoi toista silmiään räpäyttämättä.
"Kai laskit minulle samalla kylpyveden?" kysyit kohottaen toista kulmakarvaasi, huulien kaartuessa vinoon, sinulle ominaiseen, virneeseen.
"Etkö osaa ajatella mitään muuta kuin itseäsi!" huusin. Viimeinenkin sietokykyni murunen pyyhkiytyi ilmassa leijailevien, lähes painottomien pölyhiukkasten sekaan.
"Kun et sinä niin tee, niin pakkohan minun on!"
"Ai enkö?" sihahdin siristyneiden silmieni takaa. "Kuka sinusta oikein pitää huolta? Kuka antaa palkkansa sinun ylellisyyteesi? Kuka menettää viimeisetkin itsetunnon rippeensä, jotta sinä voisit kohottaa omaa egoasi? Kuka ajattelee sinun olevan yhtä aikaa niin käsittämättömän itsekeskeinen, mutta kuitenkin samalla aivan vastustamaton?"
"Öhh.."
"MINÄ!" karjuin kurkku suorana. "Minä pidän huolta. Minun palkkani kuluu sinuun. Minulta menee itsetunto kustannuksellasi. Minusta sinä olet KUVOTTAVA ja IHANA!"
"Tiedänhän minä sen", hymähdit ja nousit sängystä. Et edes pukenut kylpytakkia yllesi. Kävelit itsevarmoin askelin eteeni, tartuit käsistäni kiinni ja nostit ne meidän väliimme. Maistoin veren suussani ja yritin kiskaista käteni pois. Puristit niitä vain tiukemmin, kun jatkuvalla syötöllä halusin käteni irti sinusta. Hymyilit pientä hymyä sekä yritit katsoa suoraan silmiini. Ensin kieltäydyin katsomasta sinuun, mutta et luovuttanut. Viimein minäkin katsoin suoraan sinuun ja näin silmistäsi heijasteena, kuinka omani olivat yhtä aikaa sekä vetiset että liekehtivät. Käänsin pääni pois, minua hävetti. Irrotit otteesi toisesta kädestäni - nostaaksesi pääni takaisin pystyyn. Tartuit minua hellästi leuasta, hymyilit yhä pientä hymyäsi kallistaen päätäsi hieman.
"Sanohan, jos minä olen niin ärsyttävä, itsekeskeinen, itserakas, kuvottava ja ties mitä vielä, niin miksi sinä vielä olet täällä?" kysyit unesta käheällä äänellä.
"Olet minun Akilleen kantapääni."
"Kuka se Akillee oikein on?" murahdit.
"Akhilleus, haavoittumaton sotasankari. Kantapäätä lukuun ottamatta. Akilleen kantapää on vertaus heikolle kohdalle."
"Aa", ymmärrys levisi kasvoillesi, vaikka tuskinpa sinä sitä ymmärsit. Nyt oli minun vuoroni naurahtaa hiljaa. Sinulla oli ehkä sairaalloisia itserakkaus -kohtauksiasi etkä aina osannut ajatella muita, mutta minä rakastin sinua silti.
Kuudennen vuoden viimeisenä iltana, ennen paluuta takaisin jästimaailmaan, olin kaivanut Kelmien kartan esille vain etsiäkseni sinut. En oikein itse siinä vaiheessa vielä ollut varma, mitä sinusta oikein halusin, mutta jotain kuitenkin. Paikannettuani sinut Tylypahkan tiluksilta, Hermione sekä Ron koittivat estää minua lähtemästä ”pää edellä vaikeuksiin”. Sivuutin kuitenkin moiset varoitukset, olit pakkomielteeni. Välttelin opettajien katseita sekä mahdollisia keskusteluja kenenkään kanssa, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti sinne, missä sinäkin olit.
Saavuttuani noin viidentoista minuutin kuluttua pihalle, katselin kummissani ympärilleni, kun en nähnyt sinua missään. Kartankin olin jättänyt matka-arkkuun, sillä sehän ei varsinaisesti ollut mitenkään suvaittu esine Tylypahkassa. Yllättäen joku koputti minua olkapäähän ja käännyin rivakasti ympäri, valmiina selittelemään ties mitä tekosyitä sille, miksi olin ulkona. Silmäni levähtivät varmasti lautasen kokoisiksi, kun havaitsin sinut hymähtelemässä ilmeelleni.
”Taasko vaikeuksia hakemassa?” kysyit.
”En ole ikinä etsinyt vaikeuksia, vaan ne etsivät minut”, vastasin mahdollisimman neutraalisti.
”Silti olet aina ongelmissa ja tiedät niistä yllättävän paljon”, sanoit ja loit minuun hivenen ylimielisen katseen. ”Vai onko sinulla joku kuuma linja, jonne vastaanotat kaikki ongelmat? Sitten voisit leikkiä taas hengelläsi ja olla sankari, jolloin kaikki typerykset nuolisivat jälleen kenkäsi puhtaiksi.”
”Siitä ei ole kyse ja sinä tiedät sen!” ärähdin vaistomaisesti, jonka jälkeen olisin voinut lyödä itseäni ryhmyllä.
”Mistä sitten, Pyhä Potterin Pentu?”
”Siitä, että Voldemort haluaa tappaa minut ja minusta on tehty typerä pyhimys, Valittu, jonka odotetaan pelastavan koko maailman! En minä tätä roolia itselleni todellakaan pyytänyt, okei?!” Nyt aloin olla jo ihan tosissani vihainen eikä olisi tarvittu kuin yksi, pieni ilkeä sana ja olisin napsahtanut. Katselit minua arvioivasti päästä varpaisiin, siristetyin silmin. Tuntui siltä, että olisit nähnyt kaapuni läpi: katseesi pysähtyi hetkeksi jokaisen lihaksen kohdalla ja hymähdys karkasi huuliltasi lantioni kohdalla. Muuten pidit naamasi niin vakavana, etten kyennyt lukemaan sinusta mitään. Kaikki, mihin pystyin, oli seistä paikoillani täristen suuttumuksesta kädet nyrkeiksi puristettuina.
”Ehkäpä et, mutta se nyt on kuitenkin työsi. Onnea vain matkaan”, totesit kääntyessäsi kannoillasi ja painelit nopein askelin takaisin sisätiloja kohti, mutta pysähdyit kuitenkin vielä hetkeksi valtavien ovien luo. ”Sitä paitsi, Harry, kyllä sinussa on tarpeeksi munaa potkia yksi Pimeyden Lordi pois maapallon laidalta. Usko pois, sen näkee päältäpäin.” Niine hyvinesi poistuit näkökentästäni, jättäen minut hämilleni monestakin syystä. Eniten kuitenkin minua hämmästytti se, että olit kutsunut minua etunimelläni ja uskoit minussa olevan tarpeeksi miestä tuhoamaan Voldemortin. Jos olisit vielä hymyillyt, olisin voinut vaikka luulla, että sinusta oli tulossa minun ystäväni. Päätäni pudistellen kuljin niistä samoista ovista ja nauroin itsekseni. Malfoysta Potterin ystävä? Kaikkea kanssa. Ennemminkin Kalkaros tanssii ripaskaa pöydällä kuin vihamiehet solmivat rauhan.
Lähtöaamu olikin tavallista mielenkiintoisempi. Tavallinen kaaos vallitsi jokaisen koululaisen ympärillä, kun mietittiin kuumeisesti, oliko kaikki tavarat nyt mukana tai pitikö kesällä uhrata aikaa jollekin koulutehtävälle. Minä taas yritin etsiä sinua, sillä halusin kysyä eilisestä. Eikä sinun etsimisesi vaikeaa ollut, sillä aivottomat gorillasi paljastivat sijaintisi. Pansy pyöritteli hiussuortuvaasi sormensa ympärille ja kuiskaili ilmeestään päätellen erilaisia vihjailevia ehdotuksia. Käänsit kuitenkin katseesi minuun, sanoit Pansylle jotain ja tulit ylpein askelin eteeni. Katsoimme hetken ajan mittailevasti toisiamme - ihan kuin olisimme haastaneet riitaa.
”Oliko jotain asiaakin?”
”Kyllä oli”, tuhahdin. ”Mitä ihmettä se eilinen oli? Et edes yrittänyt heittää kirousta ylleni.”
”Miksi uhraisin aikaa moiseen?” kysyit ihmeissäsi etkä edes yrittänyt vastata esittämääni kysymykseen.
”Sano sinä se, sillä et ikinä ole jättänyt moista tilaisuutta väliin.”
”Ehkäpä olen aikuistunut”, vastasit. ”Suosittelisin samaa sinullekin. Hyvää kesää.”
”Hetkinen!” huudahdin napatessani käsivarrestasi tiukasti kiinni, ettet vain karkaisi mihinkään. Käänsit pääsi suuntaani, kohotit kysyvästi kulmakarvojasi ja pyöräytit silmiäsi.
”Anna olla jo, Potter. Minulla on suurempiakin ongelmia kuin miettiä, että miten saisin sinut loitsittua. Tapatat itsesi kuitenkin jossain vaiheessa.”
”Ongelmia, mitä ongelmia?”
”Senhän sinä haluaisit tietää”, totesit hymyillen pienesti. Se hymy ei ollut lähelläkään ivallista, vaan se oli ennemminkin veikeä ja lähes inhimillinen.
”Niin haluankin enkä jätä sinua rauhaan ennen kuin saan sen selville!”
”Sitä minäkin”, vastasit. Päästin sinusta irti, jääden katsomaan kummastuneena perääsi. Ikään kuin olisit nimenomaan halunnut, että roikun kimpussasi - mikä ärsytti suunnattomasti.”Vaikka käytkin minun hermoilleni useasti päivässä, niin en mene mihinkään. Olit jo koulussa arka aihe, en edes osannut olla erossa sinusta. Riitelimme, huusimme rivouksia, heittelimme herjoja ja loitsuja. Halusin kuitenkin vain olla luonasi, millä tahansa verukkeella. En koskaan halunnut sinun menevän pois enkä halunnut itsekään lähteä - ikinä.”
"Eli jos sinä olet se Akillee - tai mikä nyt olikaan - niin kuka minä sitten olen?" kysyit nauraen ja lähdit johdattamaan minua kohti keittiötä - aamiaisen toivossa, olettaisin.
"Sinä olisit ehdottomasti Narkissos, Adonis ja Sisyfos yhtä aikaa."
"Niin mikä?"
"Kerron sinulle aamiaisella", virnistin. Kerjäsin ehkä ikävyyksiä, kun vertasin sinua itserakkaaseen, miehisen kauneuden ja toivottoman työn perikuviin, mutta se olisi ehdottomasti sen arvoista. Tiesinhän minä sen, että olimme molemmat toistemme heikkoja kohtia.
A/N2: Jos tuon ikärajan suhteen ja muutenkin on jotain kommentoitavaa, niin otan risut sekä ruusut enemmän kuin mielelläni vastaan ^^
