Author: se jääköön salaisuudeksi
Title: Liian myöhäistä
Rating: S
Genre: angst
Beta: maisamiisa
Pairing: kertoja/Jake
Disclaimer: kirjoittaja joka ei halua tunnistautua omistaa itsensä eli kertojan ja jake itsensä poks.
A/N: vetäkää kätee
B/N: hän on hieman hmmm... mielenkiintoinen persoona hän kirjoittaja eikös tottaa <3
Mulla on kolme ongelmaa. Sä, sun valhees ja meidän yhteiset muistot.
Kyllä sä sen muistaisit, kun kävelit kolme vuotta sitten, yks kesäpäivä, mun ohi läpimärkänä kaatosateesta ja nostit kasvoille pienen hymyn jonka takia halusin nähä sut joka päivä uudestaan. Kyllä sä sen muistaisit, kun lähetin sulle tekstiviestin ja kun keksit kuka olin. Kyllä sä sen muistaisit, ellet ois niin itsekäs paska, joka ei välitä muiden tunteista. Sä et voi väittää, ettet tiennyt mun loukkaantuvan valheistas, etkä sä voi väittää puhunees totta. Sä et vaan voi väittää niin, ainakaan valehtelematta. Jos sä nyt tulisit vielä kolmannen kerran puhumaan mulle, mä sanoisin sulle...”Haista vittu.”
”Oikeesti, kuuntele mua!” Olin kuullut ton lauseen vaikka kuinka monta kertaa sinä samana päivänä, en vain jaksanut välittää susta. Jatkoin päiväkirjan raapustamista kiinnittämättä suhun pätkääkään huomiota. En aikonut puhua sinulle sanaakaan, puhu vain yksinäsi, ketä kiinnostaa?
Jos mä saisin valita, kelaisin ajan siihen kun lähetin sulle sen tekstiviestin ja jättäisin sen tekemättä. Tai ainakin olisin rakastumatta suhun, ja vielä mieluummin loukkaisin sun tunteita.”Anteeks.” Kuulin telttakankaan kahisevan ja istuuduit viereeni patjalle.
Olisin toivonut sillon, että meistä olisi tullut jotain. Nyt ymmärrän miten mahdotonta se olisi ollut tai olisi vieläkin. Olit ja olet mua monta vuotta vanhempi, olit koko leirin suosituin jätkä.
”Mä ymmärrän sua nyt”, sä jatkoit vaikken mä sua kuunnellutkaan, ”Mä.. No, Mia olikin ihan vitun kusipää. Se ei ollut sellanen ku kuvittelin. Sillä pyöri jätkiä ympärillä niinku ampiaisia hunajapurkin luona ja vaikka se väitti rakastavansa mua, ei sitä mistään huomannu. Ja pian huomasin ite et olin koittanu alkaa muuttaa sitä sunlaiseks. Mä taidan olla rakastunut suhun, taas.” Käänsin katseeni suhun päin. Silmistäni näit kaiken tuskan ja vihan joita olin kokenut ja mitä koin edelleen.
”Häivy”, kuiskasin sulle hampaita kiristellen. Et liikkunut mihinkään.
”Häivy, helvetti mä en haluu nähä sua!” huusin niin että varmasti ymmärtäisit nousta. No, sä nousit, avasit teltan vetoketjun ja lähdit. Painoin kasvoni tyynyyni ja puhkesin itkuun. Kaivoin kännykkäni esiin lökäreiden taskusta ja näpyttelin viestin:
”Jake, ei enää. Liian myöhäistä.”
