Title: Yönlapsi
Author: Socker Smulan
Beta: Ashtray
Raiting: S
Summary: Katkelma Tom Valedron lapsuutta. Hetki, josta tämä sai idean yhden hirnyrkkinsä kätkemiseen. Dumblerohan muistaakseni sanoi jotakuinkin, että:"Voldemort suojasi ne esteillä, joita hän itse pelkäsi".
Haaste: 10- haaste, sanalla: "Sininen".
Yönlapsi
Silmät avautuivat hämärään, korkeat puut erottuivat suurina hahmoina, ilmassa tuoksui suola. Pimeydestä astui siluetti iättömästä pojasta. Tämä näytti hyvin nuorelta, aivan lapselta lyhyen vartensa ja lapsekkaiden piirteidensä kanssa, mutta hänen kasvonsa vanhenivat arvioivasti siristyneiden silmien ja vakavasti taipuneiden kulmakarvojen voimasta. Poika kuunteli hetken tuulta, jossa kahahteli vain kaislat, hän oli yksin. Tom pyöritteli hopeista sormusta kädessään, metalli tuntui viileältä ihoa vasten. Se oli hänen porttinsa pois lastenkodista, porttiavain, jonka hän oli varastanut. Pujottamalla sormuksen sormeensa hän pääsi salaiseen pakopaikkaansa.
Poika käveli hitain, mutta varmoin askelin kohti rantaa. Paljaat varpaat tavoittivat kohdan, jossa multainen kylmä maa vaihtui kuumaan hiekkaan. Kun hän astui aukealle, tuuli tyyntyi ja pysähtyi kuin kohdatessaan järkkymättömän seinän. Mikään ei liikkunut. Vesi oli tyyntä ja mustaa, rikkumatonta. Sen pinnasta heijastuivat vain tähdet, jotka valaisivat heikosti taivasta, mutta riittivät tuomaan kelmeän hehkun vaalealle hiekalle. Ilman viileys antoi täydellisen ristiriidan yhä lämpimälle hiekalle.
Tom antoi katseensa kiertää ympäri autiota hiekkarantaa, kapeille huulille taipui hymy. Aito hymy, jollaista hänen kasvoillaan tuskin koskaan näki. Hän osasi olla kohtelias ihmisille, kun se koettiin tarpeelliseksi, mutta se ei ikinä ylettynyt pintaa syvemmälle. Nyt hän hymyili täysin harkitsematta. Hän piti tästä rannasta. Hän piti siitä öisin, kun sai olla yksin. Päivällä se oli varmasti kaiken vastakohta, täynnä kaikkea rietasta ja iljettävää. Täynnä jästejä, jotka kärvensivät itseään auringossa, metelöintiä, sokaisevaa kirkkautta ja paahtavaa kuumuutta. Ei, öisin ranta oli vain hänen.
Hieman nukkaantuneet kangashousut putosivat maahan huolettomasti, Tom kiskaisi paidan päänsä yli ja jätti sen housujen viereen. Taikasauvan hän otti mukaansa, sitä hän ei hylkäisi milloinkaan. Varpaat kohtasivat lämpimän veden. Sen tumma syvyys tuntui samaan aikaan kutsuvalta ja uhkaavalta. Se näytti odottavan häntä ansoineen, aivan kuin veden alla vaanisi jokin, joka tarttuisi häneen ja vetäisi pohjaan. Samaan aikaan lämpö ja keveys viekoittelivat hänet. Meri oli voimakas, ja voima kiehtoi häntä.
Tom astui veteen. Joka askeleella vesiraja ahmaisi hänestä enemmän, nilkat, polvet ja rintakehän. Poika työnsi taikasauvan hampaidensa lomaan ja lähti uimaan. Muutaman vedon jälkeen hänen sormiinsa osui jotain niljakasta, jonka hänen lapsenmielensä kuvitteli nopeasti jonkinlaiseksi pedoksi, mutta järkevämpi, se vahvempi puoli hänessä päätteli nopeasti kyseessä olleen kalan tai levää. Tom kauhoi hitain rauhallisin vedoin eteenpäin rauhoituttuaan uudelleen. Hän sulki silmänsä ja nautti leijuvasta tunteesta kelluessaan tyynessä tyhjyydessä. Aallot liplattivat hänen leukaansa vasten.
Tom siristeli silmiään, hän näki vesirajassa hahmon, mutta vedestä nouseva vesihöyry sumensi sen muodot. Vaistomaisesti hän yritti laskea jalkansa pohjaan nähdäkseen paremmin, mutta alla olikin äkkisyvää, ja hän melkein upposi veden alla, sauva pysyi vaivoin kuivana. Läheltä Tom näki, että hahmo oli pieni puinen vene, joka kellui ilman soutajaa. Hetken mielijohteesta poika tarttui sen karheaan laitaan ja ponnisti ylös veneen keinahtaessa, mutta pysyen pystyssä hörpäten vain vähän vettä laitansa yli. Tom istuutui penkille ja jäi hetkeksi ihmettelemään tyhjää venettä. Ehkä se oli karannut laiturista tai ehkä se oli kalastajan, joka oli hukkunut. Ehkä…
Pojan silmiin osui jotakin, hän oli näkevinään veden pinnassa välkähtävän jotakin vaaleaa. Tom nojautui vasten keinahtavan veneen laitaa ja kurkotti kasvonsa veden ylle. Mitään ei liikkunut, mitään ei näkynyt. Vain mustaa, paksua vettä. Poika rypisti ihmetellen kulmakarvojaan ja oli vetäytymässä pois, kun aivan veden pintaan ilmestyivät valkeat miehen kasvot. Miehen sinertävät huulet olivat auki, kuin jähmettyneet äänettömään huutoon, ja sumentuneet harmaat silmät katsoivat suoraan häneen omiinsa. Tom säikähti kauemmas laidasta. Hänen sydämensä takoi lailla rummunhakkaajan. Ja kun hän sai rohkeutta tarttua kaksin käsin taas laidasta ja kurkistaa sen yli, ei hän nähnyt vedessä enää mitään. Ehkä se oli vain kuvitelmaa. Yhtä kaikki, häntä ei innostanut enää lähteä uimaan takaisin rantaan. Airoja ei ollut, mutta onneksi hänellä oli taikasauva. Tomin kasvoille levisi omahyväinen hymy, hän tunsi jälleen ylivertaisuutta tavallisia ihmisiä kohtaan ratkaistessaan taialla mahdottomalta tuntuneen ongelman, vaikka itse ongelma juonsikin hänen omasta pelkuruudestaan.
Tom heilautti taikasauvaansa ääneti, ja vene lähti hiljakseen lipumaan kohti rantaa. Vasta kun veneen pohja otti kiinni santaan, oli hänen hypättävä vastahakoisesti veteen, joka ylettyi vielä polviin. Tom harppoi takaisin rantaan niin nopeasti kuin pystyi koettaen kuitenkin olla näyttämättä hätäiseltä. Kohdatessaan jälleen kuivan maan, veti hän pikaisesti päälleen kuivat vaatteet, jotka liimautuivat hänen vettävaluvaa ihoaan vasten. Kämmen tarkisti yhä housuntaskussa olevan sormuksen olemassaolon, ja jo rauhoittunein mielin hän lähti kävelemään rantaviivaa pitkin. Varpaat upposivat kosteaan hiekkaan, orpokotiin ei ollut palaaminen märin vaattein.
Aamu ryömi esiin piilostaan, salaisesta paikasta mäkien takaa. Se nousi hitaasti kuin peläten ja värjäsi meren sinen verenpunaiseksi. Ehkä se pelkäsi poikaa, joka kulki rannalla. Poikaa, jonka sielu oli jo lähes yhtä punainen. Siniset silmät tutkivat varuillaan liukkaita rantakiviä, pienet jalat tanssivat niillä välillä kuuman hiekan ja arvaamattoman meren.
