Nimi: Hedelmäkakkua
Kirjoittaja: Kupla
Genre: Draama
Paritukset: Mainintana Narcissa/Lucius
Päähenkilö: Narcissa Malfoy
Ikäraja: S
Vapausvastuu: En omista tässä tekstissä mainittuja henkilöitä, paikkoja tai muita asioita. Ne kuuluvat J. K. Rowlingille. En saa tästä rahallista korvausta.
Tiivistelmä: Merlin, mitä ajanhaaskausta. Minkä takia aineita ei voinut kaataa yhteen suureen kulhoon, veivata seosta pari kertaa ja työntää sitä sitten uuniin? Tai miksi en voinut vain käskeä kotitonttuja väkertämään yhtä pientä kakkua. Tai tarjota teen kanssa pikkuleipiä ja konvehteja. Ei, minun piti viettää aamupäiväni yksin pimeässä keittiössä suvun ikiaikaisia tapoja vaalien. Minulla ei ollut mitään perinteitä vastaan, jos ne olivat viihdyttäviä ja vaivattomia. Mutta naisen telkeäminen hellan eteen vuoden pimeimpänä aikana talon taatusti ankeimpaan huoneeseen ei ollut todellakaan viihdyttävää naisen kannalta.
A/N: FF100:an. Kaikkihan tietävät englantilaisen hedelmäkakun? Myönnän, itse en erityisesti pidä siitä. No, jotkut pitävät, jotkut eivät. Hyvää Tapania vain kaikille! Kohta on jo joulu taas. Alle vuosi jouluaattoon, ajatelkaa. Ja vaikka itse rakastan leipomista, en takaa tätä ohjetta. Tapahtumavuosi on 1979.
Sana: 081. Miten?
Minä en ollut ikinä aiemmin tehnyt hedelmäkakkua. Olin kyllä nauttinut siitä useampana jouluna, mutta aiemmin se oli aina ollut jonkun muun valmistama. Lapsuudessa ja nuoruudessa kotijoulujen aikaan sen oli hoitanut joku keittiömme kotitontuista. Naituani Luciuksen ja alettuani viettää jouluni hänen sukunsa kanssa (sen suhteen minulla ei ollut vaihtoehtoa – miniän tarkoitus oli perinteisesti istua sievästi takkatulen äärellä ja kuunnella, kuinka perheen korkea-arvoisemmat jäsenet keskustelivat siitä, mikä milloinkin kiinnosti) kakun leipoi Luciuksen äiti. Se oli ainoa kerta koko vuoden aikana, kun hän alentui keittiöpuuhiin. Normaalisti arvon matriarkka oli täysin tyytyväinen komennellessaan kotitonttuja ja minua, mutta perinteen mukaan kartanonrouva leipoi täydellisen englantilaisen hedelmäkakun.
Tämä oli ensimmäinen jouluni talon kiistattomana hallitsijana. Luciuksen äidin poismeno oli valitettavaa ja jätti perheeseen varmasti suuren aukon, mutta kiitin siitä silti Luojaani. Rehellisesti sanoen en enää olisi kestänyt kuukauttakaan sairasvuoteeseen langenneen talonrouvan juoksutettavana.
Nyt minä johdin joulujärjestelyjä. Eteishallin valtava kuusi koristeltiin minun mieleni mukaan, viimeisen sanan ruokavalinnoista sanoin minä, koristeet valitsin minä – ja minä leivoin joulukakun. Olin hätistänyt kotitontut pois jaloistani ja seisoin itsekseni siistin, mutta vanhanaikaisen keittiön työtason edessä. Kuluneella puupinnalla seisoivat rivissä kaikki tarvitsemani ainekset valmiina eri kulhoihin mitattuina.
Minua ei kiinnostanut, tekikö Luciuksen äiti kakun omin sievin kätösin vai käyttikö siihen peräti kotitonttujen hoitamia ryppyisiä varpaitaan. Minä en pitänyt leipomisesta. Se oli turhaa ajanhukkaa. Saman saattoi valmistuttaa kotitontuilla, ja leipomukset onnistuivat aina.
Likilaskuisuus, palanut pinta tai uunissa repeileminen ei ollut vaihtoehto, ja tontuntyperykset kyllä tiesivät sen.
Nyt kun itse joutuisin hoitamaan kahvipöydän hedelmäkakun, en aikonut liata käsiäni. Hajamielisenä vilkaisin käsinkirjoitettua isoisoisoisoäidin kummin kaiman serkun naapurilta saatua reseptilappua. Tosiasiassa en muistanut monenko sukupolven ja mutkan taakse ohje ulottui. Minua ei kiinnostanut. Luciuksen äiti oli kyllä muistanut jauhaa tarinaa joka ikinen vuosi, mutta olin jaksanut keskittyä siihen edes puolittaisesti ensimmäisen muistelukerran aikana. Sen jälkeen olin vain hymyillyt ja nyökytellyt joka kerta muiden mukana. Jopa Lucius oli tunnustanut minulle, että oli kyllästynyt tarinaan. Tosin se oli tapahtunut vuoteessa pitkällisen inttämisen, uhkailun ja kiristyksen jälkeen. Siihen mieheen ei hienovaraisuus tepsinyt kuin vähintään tykillä ammuttuna.
Taikasauvan heilautus kippasi fariinisokerin voin joukkoon. Yksitoikkoinen ranneliike sai voin ja sokerin vatkautumaan itsekseen. Haukottelin itsekseni. Sokerin ja voin piti näyttää yhdeltä kuohkealta massalta ennen seuraavan aineen lisäämistä. Merlin, mitä ajanhaaskausta. Minkä takia aineita ei voinut kaataa yhteen suureen kulhoon, veivata seosta pari kertaa ja työntää sitä sitten uuniin? Tai miksi en voinut vain käskeä kotitonttuja väkertämään yhtä pientä kakkua. Tai tarjota teen kanssa pikkuleipiä ja konvehteja. Ei, minun piti viettää aamupäiväni yksin pimeässä keittiössä suvun ikiaikaisia tapoja vaalien. Minulla ei ollut mitään perinteitä vastaan, jos ne olivat viihdyttäviä ja vaivattomia. Mutta naisen telkeäminen hellan eteen vuoden pimeimpänä aikana talon taatusti ankeimpaan huoneeseen ei ollut todellakaan viihdyttävää naisen kannalta. Tässä tilassakin vielä. Yritin jopa vedota kolmen ja puolen kuukauden ikäiseen suvun uuteen vesaan, joka kelluskeli jossain napani tienoilla, mutta Luciuksen isä vain nauroi ja sanoi, etteivät naiset ole ennenkään hajonneet yhden kakun valmistuksesta. Lucius näytti hieman huolestuneelta, mutta saattoi tietenkin olla, että hän kärsi vatsanväänteistä. Kuka tietää.
Mieleni olisi tehnyt laittaa lapsi kesken ihan vain näyttääkseni pitkää nenää Luciuksen isälle, mutta niin alas en sentään vajonnut.
Lisäillessäni yksitellen kananmunia taikinaan tosin toivoin, että olisin.
Onneksi kananmunien jälkeen taikinaan tarvitsi enää hedelmiä ja jauhoja. Kuivatut hedelmät piti tosin pilkkoa. Hetken minulla olikin oikeasti hauskaa räjäytellessäni ja silpoessani niitä palasiksi mitä mielenkiintoisimmilla kirouksilla, mutta hauskuus loppui kuin seinään tajutessani kadottaneeni loitsiessani sukureseptin. Vilkuilin lattiaa ympäriltäni ja pudistelin tummanvihreän satiinipukuni helmat perusteellisesti, mutta pergamenttipalaa ei löytynyt. Suunnittelin jo hakevani lisävalaistusta etsintäni avuksi, kun tajusin vilkaista taikinakulhoon. Siellähän se lillui – kauniisti hedelmänpalojen kanssa kakunalkuun sekoitettuna ja vielä valmiiksi paloiteltuna. Osasin sanoa heti, että en saisi taiottua ohjetta enää kasaan. Se oli pienenpienenä silppuna, raakaan kananmunaan ja sitkeään voi-sokeriseokseen tahriutunut ja osittain vieläpä tahmeisiin hedelmänpaloihin liiskaantunut.
Onneksi taikina oli jo lähes valmis. Pyöräytin kulhon sisällön pariin otteeseen ympäri loitsulla ja leijutin sitten jauhokupin sisällön sekaan. Samalla mietin mitä tehdä reseptin suhteen. Kenties voisin riittävällä vaivannäöllä puristaa kotitontuista ulos muistikuvat kokoamistaan ainemääristä, mutta helpommalla pääsisin kun vain etsisin hedelmäkakun reseptin jostakin keittokirjasta. Malfoyn suvun hedelmäkakussa ei ollut mitään erikoista, ja olin syönyt huomattavasti parempiakin joulukakkuja elämäni aikana. Ja kukaan tuskin huomaisi reseptin vaihtumista toiseen.
Minulla kuitenkin olisi tasan vuosi aikaa hankkia uusi kakkuohje.
Taikina alkoi näyttää mukavan tasaiselta, ja käännyin kumoamaan sen kotitonttujen valmiiksi jauhottamaan kakkuvuokaan. Minun osuuteni oli siinä – kotitontut siivoaisivat jäljet ja paistaisivat kakun. Ensi vuoteen, toivotin itsekseni kun marssin ulos keittiöstä. Valitettavasti. Ennemmin tai myöhemmin kyllä siirtäisin joulukakun valmistuksen kotitontuille. Jollakin piti niidenkin ansaita katto päänsä päälle.
Kun Luciuksen isä kehui hedelmäkakkua maistettuaan sen perinteikästä makua, vastasin sen olevan perinteellisempi kuin kukaan uskoisi.
