FF100 , S, (Severus/Lily), kuolonsyöjät rakastaa -haaste, albumihaaste
Title: Suojelunhalu
Author: Jennie
Rating: S
Pairing: (Severus/Lily)
Genre: Romance ja fluff, hieman angst
Disclaimer: Paikka ja hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille, en saa kirjoittamisesta mitään korvauksia. Biisi, josta sain inspiraation tämän kirjoittamiseen ei kuulu myöskään minulle.
Summary: Severus tihensi askeliaan. Hän halusi päästä perille mahdollisimman pian.Haasteet: FF100, aiheella Rohkelikon pojat, 061. Talvi.
Kuolonsyöjät rakastaa -haaste, jossa näytetään kuolonsyöjien herkkää puolta. Minun hahmoni on Severus Kalkaros.
Albumihaaste Michelle Branchin biisillä
I'll Always Be Right There, jonka sanat voi lukea
tästä.
A/N: En ole valehtelematta kirjoittanut mitään kahteen kuukauteen. Koulu ja kaikki muut asiat ovat pitäneet minut kiireisenä, mutta ei kirjoittaminen ole oikein kiinnostanutkaan. Loman myötä olen saanut uuden innostuksen ja päätin saada albumihaasteen alta pois. Joten senkin myötä syntyi tällainen romanttinen teksti, joka sijoittuu ensimmäisen kirjan aikoihin. Toivon, että luette ja kommentoitte!
SuojelunhaluTaivaalta tippui isoja lumihiutaleita. Ne peittivät nopeasti alleen jo ruskettuneen maan ja puiden tyhjät oksat. Ensilumi kiehtoo siksi, että se kuin puhdistaa maiseman täysin. Se saa kaiken näyttämään uudelta syntymältä. Uudelta elämältä.
Kun vanhemmat sulkivat aivoimet ikkunat, jottei kirpeää kylmää ilmaa päässyt liikaa sisälle, lapset juoksivat ulos ottamaan talven ensimmäisiä lumihiutaleita kiinni kieliensä päälle. Lapset tönivät leikkisästi toisiaan, jotta saisivat itse kiinni isoimmat hiutaleet.
”Minä otan sen!” huusi poika sinisessä takissaan ja syöksyi kaverinsa luokse niin nopeasti, että pipon tupsu vain viuhahti. Hän osui vahingossa kaveriinsa kovemmin kuin tämä osasi odottaa ja horjahti kaatuen ohi kävelleen miehen jalkoihin.
Poika kohotti katseensa ylös ja näki, että miehellä oli päällään tumma viitta, jonka hupun tämä oli vetäny päänsä yli. Poika nousi nopeasti ylös ja oli jo avaamassa suunsa anteeksi pyyntöön, kun mies murahti: ”Mene pois edestäni.”
Lapset väistivät nopeasti ja mies jatkoi hieman kumarassa matkaansa.
”Siinäpäs oli pelottavan näköinen ukko”, eräs joukosta sanoi.
”En nyt sanoisi pelottavan näköinen, mutta huomasitteko, että hänen viitassan ei ollut yhtään lumihiutaletta”, miehen jalkoihin kaatunut poika sanoi ja lapset seurasivat katsellaan tummaa hahmoa, joka oli jo ennättäny kauas heistä. Tosiaan. Miehen viitta oli täysin tumma, ilman pienintäkään lumihiutaletta.
**
Severus ei katsonut taakseen, vaikka kuuli, että pojat puhuivat hänestä edelleen. Oli ollut ehkä väärin tulla jästien asuinalueelle viitta päällä, mutta hän oli lähtenyt matkaan niin kiireessä, ettei ollut sen tarkemmin edes miettinyt asiaa.
Severus tihensi askeliaan. Hän halusi päästä perille mahdollisimman pian.
Maa oli peittynyt jo melkein kokonaan valkoisen peitteen alle. Severus käveli määrätietoisesti eteenpäin. Hän ei katsonut ympärilleen. Hän ei katsonut maahan. Hän tiesi täsmälleen mihin hän oli menossa ja mistä kautta hänen täytyi kävellä, jotta pääsi sinne. Hän olisi voinut kävellä paikkaan, vaikka unessa. Usein hän uneksikin siitä paikasta.
Äkisti Severus pysähtyi. Siinä se oli. Severuks tunsi miten hänen silmäkulmansa kostuivat. Hän vajosi polvilleen ja painoi päänsä alas. Hän käveli polvillaan hieman lähemmäksi ja ojensi kätensä. Hän tunsi kylmän kiven pinnan kätensä alla. Severus siveli etusormellaan nimeä, jota hän unissaan huusi. Jota hän kirjoitteli välillä pergamentteihin itse sitä tajuamatta. Nimeä, jota hän ei pystyisi koskaan unohtamaan.
Severus aukaisi suunsa. Hän halusi sanoa jotakin. Pyytää ehkä anteeksi, kun ei ollut käynyt pitkään aikaan tapaamassa häntä. Mutta Severus ei saanut sanaa suustaan. Ikävä oli kietoutunut hänen rintaansa ja rutistanut kaikki sanat yhdeksi palloksi hänen kurkkuunsa, jossa tuntui tukalalta.
Severus kävi etusormellaan läpi jokaisen kirjaimen ja antoi kätensä painua maahan, kuin se olisi painanut monta kiloa, eikä hän olisi jaksanut enää kannatella sitä.
”Poikasi saapui Tylypahkaan, Lily”, Severus sanoi kuiskaten istuen edelleen hautakiven edessä. ”Hän muistuttaa paljon miestäsi.”
Valitettavasti, Severus lisäsi mielessään.
”Pidän hänestä kyllä huolta”, Severus lisäsi nopeasti. Sillä hän tiesi, että Lily olisi ollut huolissaan pojastaan. ”Ei hätää.”
Severus istui vielä hetken polviensa päällä. Hän tunsi miten jalkojensa alla lumi alkoi sulaa ja viitta kastua. Hän ei välittänyt. Hän kuuli miten hänen takaansa kuului vielä jästipoikien leikkien ääniä. Hän ei välittänyt. Hän välitti vain siitä hetkestä. Hetkestä, jota hän oli odottanut miltein puoli vuotta.
”Kaipaan sinua, Lily”, Severus sanoi hiljaa. ”Olet aina ajatuksissani ja luonani.”
Äkisti mies kuitenkin nousi ylös. Hän oli istunut siinä jo liian kauan. Häntä alettaisiin kaipaamaan jo linnassa. Severus kaivoi kaapunsa taskusta taikasauvansa ja osoitti sillä viitan alaosaan. Lumen tuoma märkä kohta oli tipotiessään ja Severuksen valtasi lämmin olo. Hän ei tienny johtuiko se enemmän taiasta vai Lilyn haudan näkemisestä. Varmaan hiukan molemmista.
Severus katsoi vielä hetken hautakiveä. Ennen lähtöään, hän pyyhki kädellään sataneet lumet pois ja korjasi jonkun tuomia kukkia parempaan asentoon.
Kun mies oli ennättäny ottamaan muutaman askeleen, hän kääntyi vielä katsomaan tuota tuttua nimeä.
”Pojasta tuli muuten rohkelikko”, Severus sanoi ja hymy levisi hänen kasvoilleen. ”Mutta senhän sinä jo arvasitkin.”
Sen jälkeen Severus kääntyi ja samalla, kun hän käveli hautausmaalta pois päin, hän lupasi, ettei antaisi Harrylle koskaan tapahtua mitään. Hän oli luvannut asian Lilylle. Eikä hän voinut pettää parasta ja tärkeintä ystäväänsä.
