Nimi: Viulu
Kirjoittaja: Belsissa
Tyylilaji: Angstia varmaankin?
Ikäraja: S
Vastuuvapaus: Kuuluu minulle, kopiointi kielletty.
Muuta: Sisältää kasapäin (tosin helposti ymmärrettävää) symboliikkaa.
***
Kapinahenkeä ja risaisia farkkuja uhkuvalla musiikintunnilla meiltä kysyttiin, mikä olisi meille se kaikista mieluisin soitin. Oma vastaukseni oli selvääkin selvempi, mutta muiden suosikkisoittimet saatoin arvata ulkoa. Piano, piano, piano, kitara, kitara, kitara, rummut, rummut, rummut.
Nyrpistin huomaamattomasti nenääni, sillä huomasin jälleen joutuneeni keskelle sitä törkyläjää, jota voisin nimittää kaikenkirjavaksi massaksi. Keskelle uhittelevia tyylejä ja itseään täynnä olevia mitättömyyksiä, jotka kuvittelivat tietävänsä kaikesta kaiken, mutteivät tienneet mitään. Kuinka kestää se?
Oli parempia päiviä ja sitten oli niitä huonompia. Joinakin hetkinä tunsin ne ihmiset pelkästään vieraiksi, mutta sitten oli niitäkin, joina heitä ei tuntunut olevan olemassakaan tai joina heidän olemassaolonsa tuntui yhdentekevältä. Mitä tekisin saamattomien idioottien ystävyydellä, jotka eivät pysähtyneet ajattelemaan omilla aivoillaan, koska kaikki sen tuotos oli ”outoa” tai ”ajanhukkaa”.
”Miksi juuri se?” kuului musiikinopettajan epäuskoinen kysymys. Hänen silmistään paistoi huvittuneisuus kloonin virheohjelmoinnista.
”Se on se tunne”, vastasin ja tiesin, ettei mokoma ymmärtäisi mitään.
Opettaja kuitenkin jatkoi viulusta, typeristä käsityksistään sonaateista, kvartetoista, sinfonioista ja muista, mihin kyseistä soitinta oli käytetty. Mainitsipa hän Beethovenin Viulusonaatin nro 5, mainitsi sen elämänilo pursuavana teoksena, jossa viulu suorastaan pääsi oikeuksiinsa.
Ei viulu ole iloinen soitin, ei se osaa muuta kuin itkeä katkeria ja nostalgisenmelankolisia kyyneleitään kaivaten jotakin, mitä siltä ei oikeastaan edes puuttunut. Sen soittamista voisi melkeinpä kutsua lauluksi, sillä yhtä hyvin se sanomansa välittää. Yhtä lailla se ihmisen kanssa itkee, mutta homo sapiensista sen erottaa kyvyttömyys iloita ja nauraa aurinkoisesti. Kyllähän ne kloonit sitä kovasti yrittivät sovittaa maailmaansa, saada karkeloimaan iloisesti kaikenmaailman vekottimiensa seassa, mutta epäonnistuen. Mutta kuulematta mitään he siltikin nousivat egoisminsa vallassa, piraattituotteensa lumoissa paikoiltaan huutaen ”Trés bien!”, niin että se kirkui korvissani vielä monien päivien ajan konserttien jälkeenkin.
Mutta viulu ei ole siltikään sama kuin ne rummut, kitarat tai pianot. Viulu on traaginen mutaatio.
