Title: Ikävä ihollesi.
Author: LordPuhdemort
Beta: Kivikausi
Pairing: Sirius/Hermione
Rating: S
Genre: Fluff, hippusen angstia löytyy myös, oneshot
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja paikat, minä vain lainaan niitä.
Summary: Päivisin Sirius katsoi salaa Hermionea, joka tuskin edes osasi aavistaa, mitä hänen päässään liikkui, vaikka aina välillä loikin ystävällisiä katseita miehen suuntaan. Yöllä yksin ollessaan Sirius palautti ne kuvat ja hetket mieleensä, kuin muistuttaen siitä, mitä hän ei koskaan tulisi saamaan, vaikka mielellään olisi tulkinnut jokaisen sanan ja katseen toisella tavalla kuin Hermione oli ne tarkoittanut.A/N: Pitkästä aikaa tuli kirjoitettua fluffia. Ideahan lähti Happoradion Ikävä ihollesi-kappaleesta, josta myös otsikko jöllitty
Mutta songfic tämä ei kuitenkaan ole.
Sirius kuunteli Kalmanhanaukion vesiputkien kolinaa ja satunnaisten autojen ääniä, jotka kuuluivat avonaisen ikkunan kautta. Lämmin kesätuuli liehutti vaaleanvihreitä verhoja. Vaikka oli jo yö, tuntui päivän lämpö vielä huoneessa.
Istuessaan nuhjaantuneella nojatuolilla, kuten Sirius juuri teki, harhailivat hänen ajatuksensa asiasta toiseen. Yöaika oli aina parasta aikaa miehelle, jolloin koko talo oli täysin hiljainen. Silti hän olisi voinut vannoa, että kuuli Harryn ja Ronin kuorsaukset vastapäisestä huoneesta ja Hermionen kevyet huokaukset seinän toisella puolella olevasta huoneesta.
Sirius tiesi, että sillä kertaa hänen valvomiseensa löytyivät aivan muut syyt kuin useimpina öitä, jolloin hän mietti vain surkeaa elämäänsä, joka rajoittui Kalmanhanaukioon. Mutta nyt miehen ajatuksissa pyöri vain ruskea silmäpari, joka ei jättänyt häntä rauhaan, kuten ei muulloinkaan. Silmät vain olivat niin lämpimät ja loistivat minne vain niiden omistaja katsoikin. Myös silloin, kun Hermione katsoi Siriusta itseään, saaden miehen sydämen jyskyttämään aina vain kiivaammin.
Aina kun Sirius puhui tytölle, hän sekosi sanoissaan, yrittäen peittää sen vaikka yskänpuuskaan. Kun Hermione puhui hänelle, oli miehellä täysi työ keskittyä siihen, mitä tyttö sanoi, sillä hänen katseensa yleensä jumittui Hermionen huuliin, jolloin mies ei voinut olla miettimättä, miltä ne tuntuisivat hänen omiaan vasten.
Kuinka typeräksi Sirius useimmiten olonsa tunsikaan kiusatessaan itseään ajatuksillaan. Hän teki paljon hallaa itselleen, kun vain miettikin niitä tunteita täynnä olevia hymyjä, joita Hermione loi Ronille. Pieni pikkupoika nosti silloin päätään miehen sisällä, vaatien kiukutellen ne samat hymyt itselleen, vain ja ainoastaan itselleen. Mustasukkaisuus oli kavala, sen Sirius oli huomannut. Se iski juuri silloin kuin ei olisi pitänyt.
Ylipäänsä Sirius käyttäytyi kuin rakastunut teinipoika, joka oli vastaan hänen normaalia käyttäytymistään. Mutta hän ei voinut mitään itselleen. Hermionella sattui vain olemaan paljon valtaa siihen, miten mies käyttäytyi. Joten Sirius heitti yleensä hyvästit sille vastuutuntoiselle aikuiselle ollessaan tytön seurassa.
Nyt yöaikaan se aikuinen mies oli jälleen vallassa ja se sai Siriuksen huokaisemaan surumielisesti. Hän tiesi, että oli aivan turhaa toivoa tai odottaa mitään. Se nyt oli sanomattakin selvää, että Hermionea kiinnosti enemmän pitkänhuiskea ja hauska Ron kuin vuosien kuluttama vanha mies, vaikka mitään konkreettista todistetta Siriuksella ei vielä ollut. Mutta joka hetki hän pelkäsi kuulevansa sen uutisen, tietäen, että se olisi väistämätöntä. Mutta niin kauan kuin sitä ei tullut, oli miehellä vielä pikkiriikkisen verran toivoa.
Sirius ei muistanut edes kuinka monta kertaa hän olikaan halunnut kaapata Hermione tiukkaan syleilyyn. Katsellessaan tyttöä vaivihkaa, mies oli tuntenut suunnatonta hellyydenkaipuuta, jota Hermione olisi voinut antaa. Sirius ei ollut koskaan kunnolla saanut sellaista läheisyyttä kuin olisi kaivannut ja siitä vähästäkin oli aikaa jo paljon.
Mutta niin vääriksi kuin hän tunsikin ajatuksensa, ei mies voinut niille mitään. Sirius vain kaipasi toisen kehon lämpöä omaansa vasten, tavallaan tuomaan todisteen siitä, että Siriuskin ansaitsi hippusen onnea, jota hänen elämässään ei ollut koskaan pahemmin ollut.
Välillä Sirius oli manannut ääneti mielessään illalla, kun hän ja nuoret olivat istuskelleet olohuoneessa kuluttaen aikaansa, miksi kohteen piti olla juuri Hermione - hänen kummipoikansa hyvä ystävä ja tyttö, joka tuskin ajatteli Siriusta muuna kuin ystävänään tai toisena isänään.
Se sai miehen tuntemaan syyllisyyttä ajatuksistaan, tunteistaan ja toiveistaan. Mutta kai hänelläkin oli oikeus haaveisiin tai onneen, joka tuntui enemmänkin ylellisyydeltä, kuin itsestäänselvyydeltä. Ei niissä ajatuksissa voinut olla mitään väärää. Eivät ne voineet satuttaa ketään muuta kuin Siriusta itseään.
Oli vaikeaa olla sellaisen ihmisen seurassa, joka oli saanut sellaiset tunteet herätettyä, jotka Sirius oli vuosien varrella itsepintaisesti yrittänyt peittää. Tunteet, jotka olivat vain odottaneet oikeaa ihmistä kohteekseen. Ja siinä vaiheessa mies oli saanut huomata, ettei tiettyjä asioita voinut kieltää.
Päivisin Sirius katsoi salaa Hermionea, joka tuskin edes osasi aavistaa, mitä hänen päässään liikkui, vaikka aina välillä loikin ystävällisiä katseita miehen suuntaan. Yöllä yksin ollessaan Sirius palautti ne kuvat ja hetket mieleensä, kuin muistuttaen siitä, mitä hän ei koskaan tulisi saamaan, vaikka mielellään olisi tulkinnut jokaisen sanan ja katseen toisella tavalla kuin Hermione oli ne tarkoittanut.
Useimmiten Sirius tunsi pistoksen jossakin sisimmässään kaipuusta ja välillä hänestä tuntui, että voisi räjähtää kappaleiksi kaikesta siitä hellyydestä, jota kantoi sisällään. Mies ei edes tiennyt, että ihminen pystyi varastoimaan sitä sellaisen määrän. Se joka tulisi joskus saamaan Siriukselta sen kaiken, tulisi olemaan hyvin onnellinen. Mutta Sirius halusi antaa sen kaiken Hermionelle, ei kenellekään muulle.
Sirius kuuli kevyen koputuksen ovelta, joka oli hieman raollaan. Se avautui hiljaa ja Hermionen pörröinen pää pisti sisään. Tytön kasvoilla oli pahoitteleva ilme ja hän katsoi hieman nolon näköisenä miestä, jonka pulssi oli saman tien voimistunut. Vain vaivoin Sirius sai pidettyä mielessään jylläävät ajatukset pois kasvoiltaan.
– En kai vain häirinnyt? Hermione kysyi hiljaisella äänellä, työntäen ovea hieman enemmän auki, kietoen samalla aamutakkiaan tiukemmin ympärilleen.
– Et toki, Sirius vastasi. – Luulin vain, että kaikki nukkuvat jo.
– En saanut unta, kun eräs ajatus vaivaa mieltäni, Hermione sanoi punastuen. – Ajattelin, että ehkä voisit auttaa.
– Tietenkin. Tule istumaan tänne vain. Kuuntelen kyllä ja autan parhaani mukaan, Sirius kehotti nauttien siitä, että saisi edes pienen hetken nauttia tytön seurasta ihan kahdestaan.
Hermione käveli nopeasti miehen luokse ja istuutui tuolille, joka oli hieman kauempana miehestä. Hänen katseensa kiersi huoneessa ja tyttö näytti siltä, kuin yrittäisi miettiä, miten aloittaa. Sirius odotti kärsivällisesti, sillä hänellä ei ollut kiirettä.
– Tämä on hiukan noloa, Hermione sanoi punastuen. – Mutta asiani koskee erästä ihmistä, joka on tärkeä minulle, mutta en tiedä, mitä tehdä hänen kanssaan.
Sirius tunsi, kuinka raskas kivi painoi hänen sydäntään. Nyt se siis tapahtuisi. Tyttö tulisi pyytämään neuvoja, miten edetä Ronin kanssa. Miehen suuta alkoi kuivata ja hän yritti peittää sen pettymyksen, joka jylläsi hänen sisällään. Nyt piti vain olla, kuin mikään ei vaivaisi.
– Miksi et keskustele Harryn tai Ronin kanssa? Sirius kysyi huolettomasti. – Kyllä hekin varmasti osaisivat auttaa.
Mies olisi voinut lyödä itseään. Hermione halusi juuri nimenomaisesti hänen apuaan, ei Harryn tai Ronin. Sitä paitsi, tuskin tyttö keskustelisi Ronin kanssa, kun asia kerran poikaakin koski.
– Eivät he ymmärtäisi, Hermione vastasi nolona. – En usko, että heillä välttämättä on kokemusta ihmissuhteista paljoakaan.
Sekin saattoi Siriuksesta olla paljon mahdollista. Mieluummin nuori nainen pyysi apua mieheltä, jolla mahdollisesti luuli olevan kokemusta. Tosin Siriuksen ihmissuhteet olivat olleet sitä luokkaa, ettei niistä kannattanut edes puhua. Lähinnä sen takia, ettei olisi ollut mitään, mistä keskustella.
– En vain tiedä, mitä teen tämän ihmisen kanssa, Hermione sanoi huokaisten ja vilkaisten nopeasti Siriusta, siirtäen jälleen katseensa jalkoihinsa. – Olemme niin erilaiset, että en edes tiedä, voisiko välillämme olla jotakin. Tai oikeastaan, en tiedä, mitä hän ajattelee minusta. Olenko aina vain se ystävä vai pitäisikö ne monet katseet tulkita eri tavalla.
Siinä oli Siriukselle pohtimista, sillä eikö hän miettinyt juuri samalla tavalla tytöstä itsestään. Mies olisi voinut nauraa tilanteen ironisuudelle. Hän neuvomassa Hermionea rakkausasioissa, vaikka oli itse korviaan myöten kiinnostunut hänestä. Mutta nyt Siriuksen piti vain pitää omat tunteensa erossa tästä asiasta, ettei antaisi vääriä neuvoja. Neuvoja, joista hän itse hyötyisi.
– Niin, asia on aika vaikea, Sirius sanoi pitäen pienen tauon. – En oikeastaan osaa sanoa mitään tuohon. En tiedä, onko mitään muuta luotettavaa keinoa, kuin kysyä vain suoraan.
Mies tiesi, että tuon neuvon jälkeen Hermione luultavasti menisi suoraan Ronin luokse kysyäkseen asiasta. Eikä miehellä ollut epäilystäkään vastauksesta. Hän oli kyllä tarkkasilmäisenä ja mustasukkaisena laittanut merkille, miten nuori Weasley loi aina välillä kaihoisia katseita tytön suuntaan.
– Minusta on vain äärettömän kiusallista tehdä se, Hermione sanoi purren huultaan. – Jos kuitenkin saan juuri toisenlaisen vastauksen kuin haluaisin. Tai entäs jos pilaan sillä hyvät välit?
Se oli jälleen niitä pelkoja, joita Sirius itsekin oli pyöritellyt mielessään yöllä. Ainahan hän olisi voinut kysyä tytöltä suoraan, mutta pelkäsi tekevänsä itsensä naurunalaiseksi. Hän, neljääkymmentä käyvä mies, yrittäisi iskeä 18-vuotiasta nuorta naista. Se nöyryytys olisi jo aivan liikaa ja kaiken lisäksi pilaisi hyvät välit, jos se epäonnistuisi, mikä oli kaikkein todennäköisin vaihtoehto.
– Välillä on otettava riskejä, Sirius totesi. – Jos oikeasti pidät siitä ihmisestä, pitää se sanoa hänelle, ennen kuin on liian myöhäistä.
Ehkä hänen itsensäkin pitäisi tehdä samalla tavalla? Mutta katsoessaan Hermionea, joka selkeästi yritti päättää, mitä tehdä, ei mies halunnut hämmentää häntä enempää. Riitti, että Sirius aiheutti itselleen tukalan olon. Tukalan, kiusallisen ja kaikkea siltä väliltä.
– Taidat olla oikeassa, Hermione lopulta sanoi nousten ylös tuolista ja luoden pienen hymyn Siriukselle, joka sai lämmön jälleen syttymään miehen sydämessä. – Ehkä kuitenkin mietin asiaa yön yli. Tuskin niin pieni viivytys haittaa.
Sirius katsoi tyttöä, joka käveli ovelle päin. Hän tunsi sen saman surumielisyyden ja pettymyksen, jotka olivat olleet hyvinkin tuttuja hänelle erilaisista asioista johtuen. Tosin viimeisten kuukausien aikana, ne olivat johtuneet täysin Hermionesta, tytön siitä edes tietämättä. Mutta Sirius oli jo oppinut, että onni ei tainnut olla häntä varten.
Ovella Hermione pysähtyi ja kääntyi katsomaan miestä epäröivästi. Sirius odotti kärsivällisesti, halusiko tyttö kenties vääntää lisää veistä haavassa, joka oli jo liian kipeä. Kuitenkin mies katui saman tien ajatuksiaan. Ei se ollut Hermionen vika, jos hän kärsi sydänsuruja.
– Sirius, on äärettömän noloa kysyä tätä, mutta…, Hermione aloitti pitäen muutaman sekunnin tauon, kuin keräten rohkeutta. - …mutta pidätkö sinä minusta?
– Tietenkin, Mies vastasi pienesti hymyillen. – Olen aina pitänyt, kuten tiedät.
Sirius hämmästeli tytön kysymystä. Totta kai Hermionen olisi pitänyt tietää se, että mies välitti hänestä, vaikkakaan ei sitä, missä mittakaavassa. Silti Siriukselle tuli hassu tunne siitä, että tyttö ajoi jotakin muuta takaa. Olisiko mahdollista, että Hermione oli koko ajan puhunut Siriuksesta itsestään? Mies kuitenkin sulki moisen vaihtoehdon pois, sillä kuten oli hän oli moneen kertaan todennut, oli hänellä yhtä paljon mahdollisuuksia tyttöön, kuin Vorolla Miss Maailmaan.
– Et kai vain ole kuvitellut, etten pitäisi sinusta? Pidän sinusta samalla tavalla kuin Harrysta ja Ronistakin, Sirius sanoi hieman epäilevästi, sillä jos asia oli niin, piti väärinkäsitys korjata. Olihan tietysti aina mahdollista, että mies oli antanut ulospäin näyttää aivan jotakin muuta, peittääkseen ne vahvimmat tunteet.
– Ei, minä vain…äh, antaa olla, Hermione sanoi huitaisten kädellään ilmaan. – Ei se ole tärkeää.
– Sano nyt vain, Sirius patisti, sillä hän halusi kuulla, mitä tytön päässä liikkui.
Jälleen kerran mies yllätti itsensä ihailemasta sitä, kuinka söpöltä Hermione näyttikään hämmentyneenä. Ruskea silmäpari katseli kaikkialle muualle, paitsi Siriukseen itseensä, mistä mies oli pettynyt. Hän halusi kohdata ne enemmän kuin mitään muuta.
– Kysyin sitä, koska se ihminen, josta puhuin…olet sinä, Hermione sanoi nopeasti ja punastuen sen jälkeen rajusti. Hän näytti aivan siltä, kuin olisi voinut juosta karkuun tunnustuksen jälkeen tai ainakin vetää sanansa takaisin. Mutta Hermione ei kuitenkaan tehnyt sitä, vaan katsoi Siriusta, joka näytti aivan siltä, kuin joku olisi juuri lahjoittanut hänelle tuhat kaljuunaa: yhtä pökertyneeltä ja yllättyneeltä.
– En tiedä, mitä sanoa, Sirius viimein sanoi saatuaan puhekykynsä takaisin. Hän katsoi tyttöä yllättävän vakavana, vaikka olisi voinut ilmoittaa koko maailmalle, kuinka onnellinen hän oli.
– Ymmärrän kyllä, Hermione sanoi hivenen pettyneellä äänellä. – Ymmärrän sen, että olet varmasti yllättynyt ja olen pahoillani, kun kerroin. Toivon, ettei se vaikuta meidän väleihimme. Voimme olla, kuin tätä keskustelua ei olisi koskaan käyty.
Pian kuitenkin tyttö jatkoi nopeasti, ennen kuin Sirius ehti sanoa mitään.
– Niin on parasta. Mutta anteeksi, että vaivasin. Halusin vain saada tietää, etten vain pyörittelisi ajatusta päässäni.
Sirius nousi hitaasti ylös nojatuolista, jossa oli istunut koko ajan. Mistä hän itse asiassa oli hyvin tyytyväinen, sillä siinä vaiheessa, kun mies sai tietää Hermionen tunteista, olisivat Siriuksen jalat varmasti pettäneet.
– Odota. Älä mene vielä, Mies sanoi kiireesti, sillä hän ei hukkaisi enää hetkeäkään.
Nyt Siriuksella oli oikea hetki paljastaa, mitä itse tunsi. Mitäs niitä enää panttaamaan, kun kerran vastakaikuakin saisi, ilman pelkoa nolostumisesta. Tosin sen osan oli nyt saanut Hermione, ei Sirius.
– Minusta meidän pitää puhua asia läpi kunnolla, Sirius sanoi kävellen tytön luokse.
Hermionen kasvoille nousi kiusaantunut ilme.
– Onko aivan pakko? Siis tunnen oloni juuri nyt hyvin typeräksi.
Mies seisahtui aivan tytön eteen ja olisi katsonut häntä silmiin, jos Hermione ei olisi laskenut katsettaan maahan. Päättäväisesti Sirius kohotti tytön pään leuasta hellästi nostaen ja ennen kuin Hermione ehti tehdä mitään, painoi hän hellän suudelman tytön huulille. Luoja, kuinka pehmeiltä ne tuntuivat. Paljon pehmeämmiltä, kuin mies oli koskaan kuvitellutkaan.
Hermione äännähti yllättyneenä ja Sirius vetäytyi kauemmaksi, irrottaen otteensa leuasta. Hän katsoi tyttöä ensin totisena, mutta pian hänen silmiinsä nousi se ilkikurinen pilke, joka kertoi siitä teinipojasta, joka asui hänen sisällään.
– Kuinka kauan olenkaan halunnut tehdä tuon.
Hermionen kasvoilla oli se sama hämmästys, joka oli ollut hetkeä aikaisemmin Siriuksen kasvoilla. Pian se kuitenkin väistyi ja tilalle nousi juuri sellainen hymy, jonka mies oli jo kauan halunnut saada osakseen. Se oli kuin pieni auringonsäde hänen maailmaansa, jonka värit olivat jo aikaa sitten haalistuneet.
Sirius ei oikein tiennyt, mitä olisi sanonut. Mutta tarvittiinko välttämättä sanoja enää, kun muutamalla lauseella ja teolla oli jo ilmaistu, mitä he ajattelivat toisistaan. Ehkä hänen piti vain tehdä niin, mikä tuntui parhaimmalta idealta sillä hetkellä.
Joten Sirius vetäisi hänet hellästi, mutta päättäväisesti itseensä kiinni, painaen kasvonsa tytön hiuksiin. Hän pystyi aistimaan niiden miedon vaniljan tuoksun ja tuntemaan, kuinka Hermione huokaisi tyytyväisesti kietoessaan kätensä Siriuksen ympärille. Sillä hetkellä miehestä tuntui, että se pieni auringonsäde, joka oli alkanut paistaa tytön hymystä, oli vaihtunut kunnon säteilyyn. Ehkä se todisti todeksi vanhan sananlaskun, että paistoi se päivä risukasaankin, asui siellä sitten kuka tahansa.