Kirjoittaja: neniainas
Ikäraja: Sallittu
Paritus: -
Genre: angst
Yhteenveto: Yöllä oma huonekin näyttää erilaiselta.
A/N: Tämä on pari kuukautta vanha lyhyt one-shot, johon sain idean (yllätys, yllätys) yöllä. Näpersin sen sitten puoliunessa paperille ja aamulla muokkailin tällaiseksi. Näin jälkeen päin olen itse asiassa todella tyytyväinen, koska en yleensä kirjoita angstia,mutta tämä onnistui. Betalla ei ole käytetty, joten virheistä otan itse vastuun.
Kaikenluontoiset kommentit otetaan tyytyväisenä vastaan, rakentavien kirjoittajille jakelen virtuaalipullaa.
VarjotKatselen kun varjot liukuvat, kääntyillen, lipuen uusiksi kuvioiksi ja sekoittuen jälleen. Koko ajan liikkeessä.
Pohdin, mistä tämä johtuu. Kuviot muistuttavat minua jostain, mutta en saa mieleeni mistä. Muistikuva tanssii tajuntani reunoilla kuin ohikiitävä uni. Melkein nauran, käheä äännähdys pakenee huulieni välistä. Uneni ovat kaikkea muuta kuin ohikiitäviä.
Varjot pysähtyvät ja tunnen pistoksen sydämessäni. Millä nyt täytän yön tyhjät tunnit? Taitaa kertoa jotain minusta itsestäni, mietin, tämä suru liikkuvien varjojen menetyksestä. Muutama kyynel eksyy silmistäni, läimäisen ne pois vihaisesti ja painan kämmeniäni silmieni päälle niin kauan että alan nähdä tähtiä.
Minulle tuntemattomasta syystä haluaisin raivota, heitellä esineitä, kirjani, taskulamppuni, sen hirveän herätyskellon, jonka sain lahjaksi viime vuonna ja jota en ole kertaakaan tarvinnut. Säästöpossun, jonka tiedän virnuilevan minulle inhottavasti pääni yläpuolelta. Jos se pystyisi liikkumaan, tiedän, että se olisi kauan sitten hypännyt päälleni, uhrannut henkensä vain aiheuttaakseen minulle kivuliaan kuhmun.
Avatessani jälleen silmäni, näen huoneeni tutut siniset seinät. Vihaan niitä, ne pilkkaavat minua rauhallisella värillään, järkähtämättömyydellään. On kuin ne olisivat imeneet sisäänsä jokaisen yksinäisen epätoivon hetken ja sylkisivät ne nyt kaksin verroin pahempina niskaani. Hautaan kasvoni tyynyyn jottei minun tarvitse enää nähdä niitä, niin syvälle etten voi enää hengittää. Toivon että ne katoaisivat piinaamasta minua.
Nyt päälleni hyökkäävät tutut hajut, äänet, se sama kuoppa patjassa. Tyyny haisee shampoolleni, kellon tuttu
tik, tak, tik, tak kuuluu hädin tuskin korvissani pauhaavien aaltojen ylitse. Samat tuntemukset hyökkäävät kimppuuni joka yö ja yleensä pystyn odottamaan kunnes ne menevät ohi, mutta yhtäkkiä en enää kestä niitä. Huudan tyynyyn ja peittoni lentää jonnekin lattian suuntaan. Käperryn sänkyni jalkopäähän, tunnen uuden kyyneleen seuraavan vanhaa suolaista polkua silmäkulmastani alas ohimon hiuksille.
Katselen kun varjot aloittavat jälleen hiljaisen tanssinsa.
