Kirjoittaja Aihe: Kun näen auringon, me lennämme (H/D, K-11, angst, romance)  (Luettu 2017 kertaa)

Ashtray

  • Lady Stardust
  • ***
  • Viestejä: 450
  • i will battle for the sun
    • LJ
Title: Kun näen auringon, me lennämme
Author: Ashtray
Beta: Socker Smulan
Pairing: Harry/Draco
Raiting: K-11
Genre: angst, romance, slash
A/N: Joskus vajaa vuosi sitten kirjoitettu ficci. Inspis lähti Stellan Viimeisen kerran -biisistä, ja myös nuo sanat tuolla lopussa on siitä.
Kommentteja otan edelleen mielelläni vastaan.

Kun näen auringon, me lennämme[/b]

Aamuyön minuutit matelivat eteenpäin. En tiedä milloin heräsin, eikä sillä ole väliäkään. Ei enää.

Tuhiset suloisena vierelläni. Huulesi ovat hieman raollaan ja hiuksesi valuvat pörröisinä silmiesi eteen. Niiden silmien, joihin rakastuin. Jotka saivat minut tekemään mitä vain. Ihan mitä vain.

Sälekaihtimien raosta tunkevat auringonsäteet luovat pieniä täpliä kasvoillesi. En näe aurinkoa vielä, vain sen aikaiset säteet tervehtivät minua. Päätän, että nyt on aika.

Painan huuleni poskellesi ja kuiskaan:
"On aika."
Avaat silmäsi hitaasti ja hymyilet. Hymy ei ylety aivan silmiisi, ne ovat surulliset, mutteivät kuitenkaan kylmät. Sitä ne eivät ole ikinä olleet, toisin kuin minun silmäni olivat joskus. Kiedot kätesi ympärilleni ja vedät minua lähemmäs itseäsi.
"Pelottaako sinua?" kysyn hiljaa.
"Ei. Kunhan sinä olet vierelläni, olen turvassa", kuiskaat luottavaisesti ja vedät meidät sitten hitaasti ylös.

"Minä olen..." mutisen, kun nouset sängystä ja kävelet vaatekaapille. Palaat hetken kuluttua kahdet farkut ja kaksi t-paitaa mukanasi. Ojennat vihreän paidan ja vaaleat farkut minulle ja alat itse pujottaa mustia farkkuja jalkaasi. Minä jään vain tuijottamaan sinua, olet niin mielettömän kaunis. Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni sinut?

Alan hitaasti pujottaa farkkuja jalkaani tarkkaillen samalla, kuinka puet punaisen paidan päällesi. Tiedän tarkalleen, miten teet sen, olenhan nähnyt sinun tekevän sen niin monta kertaa aikaisemminkin. Pujotat ensin paidan pääsi yli, vasemman käden, sitten oikean. Sen jälkeen nykäiset paidan helman alas ja oiot rypyt. Sitten nostat kasteesi minuun.
"Etkö ole saanut vielä edes housuja jalkaan?" kysyt naurahtaen. Vasta silloin tajuan, että olen taas unohtunut katselemaan sinua ja unohtanut pukemisen kokonaan. Napitan housuni nopeasti ja vedän vihreän t-paidan päälleni. Sitten kävelen luoksesi ja otan kädestäsi kiinni.

Johdatan meidän olohuoneen kautta eteiseen, jossa pujotamme kengät jalkoihimme. Sitten käännyn takaisin huoneistoomme päin. Se ei ole suuri, mutta koti se on. Huomaan sinun tekevän vierelläni samoin.
"Toivottavasti kaikki kauniit muistomme jäävät elämään kotimme hengessä sittenkin, kun jotkut muut pitävät tätä kotinaan", kuiskaan ja puristan kevyesti viileää kättäsi.
"Varmasti jäävät", kuiskaat vastaukseksi ja käännyt niin, että saat kiedottua kätesi ympärilleni. Katson silmiisi ja huomaan ripsissäsi muutaman kyyneleen. Hymyilen ja painan pienen suudelman nenänpäähäsi. Sitten vedän sinut ovesta ulos ja suljen sen perässämme.

Pihapolulla on kuolleita lehtiä. Ne talloutuvat jalkojemme alle, kun kävelemme pois pienen talomme pihasta. Kun astumme portista ulos, suuri vaahtera tiputtaa viimeisen verenpunaisen lehden hiuksiisi. Et huomaa sitä, enkä jaksa huomauttaa. Se on sitä paitsi kaunis hiuksissasi.

Kävelemme käsi kädessä läheiseen metsään. Asfaltti muuttuu hiekkatieksi, joka ratisee kenkiemme alla. Valoa tulee kokoajan lisää, mutta aurinko ei vieläkään uskaltaudu näyttäytymään. Ehkä se odottaa oikeaa hetkeä. Ehkä se odottaa meitä.

Metsä loppuu äkkiä ja tulemme jyrkänteelle, josta on suora tiputus alla kuohuvaan mereen. Olemme seisoneet tässä samassa paikassa niin monta kertaa aikaisemminkin. Tämä on vain äärettömän kaunis ja rauhallinen paikka. Metsä takana, meri alla ja taivas yllä. Tässä me suutelimmekin ensimmäisen kerran. Silloin joskus. Silloin, kun kaikki oli vielä hyvin.

Tunnen kuinka kiedot kätesi ympärilleni. Katson silmiisi, jotka tuijottavat minua rauhoittavasti.
"Minä rakastan sinua", kuiskaat ja pujotat kätesi takataskuuni. Painan pääni olkapäällesi ja vastaan:
"Tiedän sen. Minäkin rakastan sinua."

Silloin näen auringon. Se nousee metsän takaa, kirkkaana ja iloisena. Suutelen sinua hellästi ja tartun käteesi. Hymyilet minulle vielä kerran ja nyökkäät samalla hitaasti. Sitten astumme kohti reunaa ja hyppäämme. Näen sinivihreän meren ja rantakivien lähestyvän ja tunnen pehmeän kätesi omassani. Näen auringon.

Me lennämme.

Ota minut mukaan sun kanssasi
Junan alle mahtuu kaksinkin
Kädet ratista irti

Ja nyt mennään, rakastellaan matkalla viimeisen kerran
Ja nyt mennään, vierekkäiset paikat taivaasta
« Viimeksi muokattu: 20.02.2015 04:09:06 kirjoittanut Kaapo »
I'll pretend that my heart and my head are well.

Sierra

  • ***
  • Viestejä: 322
Vau! Hienosti kirjoitettu, kuvailu oli hyvää. Todella mielenkiintosesti kirjotettu, piti loppuun asti otteessaan, välillä raapaleissakin tekee mieli hypätä pari lausetta yli, tässä ei tullut sellasta fiilistä ollenkaan. Tänks.<3
“Aha! What villains are these, that trespass upon my private lands! Come to scorn at my fall, perchance? Draw, you knaves, you dogs!” -Sir Cadogan

Carmilla

  • ***
  • Viestejä: 545
Kiva, ettet ollut suoraan nimennyt poikia, mutta kuitenkin johdattelit oikeaan suuntaan. Juuri nuo t-paitojen värit ja silmien kylmyys, joka sekin olisi riittänyt ihan itsekseen ainakin minulle. Värit olivat vähän turhankin itsestään selviä.
Hmm, mikä ajoi pojat hyppäämään? En tiedä todellakaan, mikä kausi minulla on menossa, mutta janoan suurimmasta osasta lukemiani ficcejä kaikenmaailman taustafaktoja :D Tässäkin olisi pieni täydennyt kelvannut minulle, vaikka takaumana. Tuota hyppäämistä ihmettelen siksikin, että pojat ainakin alussa vaikuttavat ihan tyytyväisiltä. Mutta onko siinä sitten helpotusta siitä, että kohta lennetään.
Lainaus
Kun näen auringon, me lennämme[/b]
Otsikkoon on jäänyt koodinpuolikas.
Lainaus
"Toivottavasti kaikki kauniit muistomme jäävät elämään kotimme hengessä sittenkin, kun jotkut muut pitävät tätä kotinaan"
Tämän kohdalla kulmakarvat hieman kohosivat. Yhtäkkiä pomppasi silmilleni moinen lause ja todella yllätti. Ei jotenkin tuntunut sopivan muuhun tekstiin, ehkä siinä on joku kliseisyys tai liika pehmoilu tai jotain.
Lopetus oli hieno, tykkäsin.
If inconvenient, come anyway.