Poika ja aurinkohattu (S, taidehaaste, L/N, A/M, J/L, 3/3)

[Elfalas]

Nimi: Poika ja aurinkohattu
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: Drama
Paritukset: Lucius/Narcissa, Arthur/Molly, James/Lily
Ikäraja: Sallittu

Yhteenveto: Kolme pientä poikaa, joista jokaisella on huono päivä. Kaksi äitiä, joita kumpaakin se ärsyttää suunnattomasti. Mutta mitä ajattelee äiti, joka taistelee nähdäkseen edes vilauksen lapsestaan kuoleman läpitunkemattoman verhon läpi?

A/N: Vastaukseni taidehaasteeseen. Inspiraation lähteenä oli Claude Monet'n Nainen ja päivänvarjo. Tämä on kirjoitettu kolmeen 'näytökseen', ja siksi näen parhaaksi julkaista tämän osissa. Pitkä se ei kuitenkaan ole, joten osat tulevat siinä mukavasti parin päivän välein. Enkä tiennyt, mille osastolle tämän laittaa.
Yleistä lässytystä, kontrastia, taidetermejä ja niin voimakkaita värisanoja että menee jo hiukan abstraktiksi. Keskityin oikeastaan symboliikkaan ja kielenkäyttöön enemmän kuin juoneen. Toivottavasti edes joku jaksaa tämän lukea.

POIKA JA AURINKOHATTU

1
Impressio

"Olisikohan mitenkään mahdollista lisätä hieman kierroksia? Me myöhästymme." Lucius vain pyörähti makuuhuoneen ovella, sanoi sanottavansa siihen viileään sävyyn, jota hän aina käytti puhutellessaan vaimoaan, ja porhalsi sitten tiehensä - kenties loiskuttamaan kasvoilleen vielä hiukan Madame Rimppakintun Yksicharmis-partavettä. Narcissa antoi pienen huokauksen purkautua etuhampaidensa lomitse. Lucius jaksoi nostaa valtavan mylläkän joka kerta, kun heidät vain kutsuttiin päiväksi jonnekin. Hänen vaimonsa oli jo alkanut pohtia, että hänen kenties pitäisi päästää miehensä useammin ulos. Tämä alkoi vaikuttaa erakoituneelta.
Tällä hetkellä Narcissan päätä vaivasivat lähinnä kampauksesta karkailevat hiussuortuvat sekä Draco, joka toistuvista pukeutumiskehotuksista huolimatta lekotteli yhä lattialla alusvaatteisillaan ja pyöritteli pienoisluudanvarttaan kädestä toiseen. Narcissa rypisti kulmiaan ja komensi poikaansa - viimeisen kerran, kuten hän oli jo useaan otteeseen vannonut.
"Draco, kuulit mitä isä sanoi. Nyt on kiire. Ole hyvä ja nouse ylös."

Poika rutisti naamansa kurttuun ja näytti kieltään. "Miksi meidän edes pitää mennä niihin tyhmiin juhliin? Ei kukaan siellä kuitenkaan tykkää meistä!"
"Sinä olet liian pieni ymmärtämään sellaisesta mitään", Narcissa sanoi terävästi. Olihan totuus, että Malfoyn perheen suhteet muihin velhosukuihin olivat viime vuosina heikentyneet, sillä Luciuksen oli ollut pakko pitää matalaa profiilia vaimonsa ja poikansa takia. Mutta sen verran selkärankaa Narcissallakin oli jäljellä, ettei hän antanut poikansa kiekua heidän ongelmiaan pitkin maita ja mantuja. Hän pyyhkäisi turhautuneena viimeisetkin hangoittelevat hiukset korviensa taakse ja marssi sitten suoraan Dracon luo. Persialaisesta lasimaalausikkunasta siivilöityvä valo muutti Dracon kasvot sinisiksi ja helmenvalkoisen tukan sitruunankeltaiseksi ja vihreäksi. Lapsi hyräili pahaa-aavistamattomana jotakin turhanpäiväistä lastenlorua, kun Narcissa äkkiarvaamatta tarrasi häntä kainaloista ja nosti yhdellä liikkeellä sängylle.
Dracolta kesti noin kaksi sekuntia käsittää, mitä tapahtui. Sen jälkeen hänen sisäinen puolustusmekanisminsa käynnistyi koko voimallaan: hän kirkaisi, yritti potkaista äitiään rintaan, ja kun se ei auttanut, tarrasi sängynlaitaan molemmin käsin. Narcissa väänsi hänen sormensa yksitellen irti.

Ainahan lapsilla oli huonot päivänsä - koko ajatus 'perheestä' perustui sille, että sen jäsenet toisinaan sietivät toistensa oikkuja, vaikka sitten hammasta purren. Narcissa oli kuitenkin hienosta suvusta ja nainut hyvään perheeseen, eikä siksi ollut hänen arvolleen soveliasta kantaa päivittäin huolta pikku pojastaan. Ei sillä, ettei Narcissa olisi Dracoa rakastanut. Poika alkoi juuri olla siinä kaikkein parhaimmassa iässä; pahin uhmavaihe oli kokonaan ohi, kyselyikä loppumassa eikä murrosikä vielä alkanut. Hyvinä päivinään Draco osasi olla varsinainen pieni hurmuri, joka vei kuusine vuosineen jalat lapsenpiiankin alta. Narcissa vain ei käsittänyt, minkä takia ne huonoimmat päivät osuivat kohdalle juuri silloin kun hänen itsensä oli määrä saapua miehensä tuttavien puutarhajuhlaan filmaattisesti poikansa kanssa. Lapsentyttö vietti ansaittua vapaapäivää perheensä luona, ja lähinnä siksi lyhyt matka Malfoyn kartanolta juhlapaikalle tuntui Narcissasta ylitsepääsemättömältä esteeltä.

Puhtaanvalkoinen merimiespusero, sähkönsininen solmuhuivi ja samanväriset polvihousut. Ne toivat sentään hieman väriä pojan muuten niin yksitoikkoiseen olemukseen. Narcissa inhosi Dracon harmaita silmiä. Ne olivat niin… talviset. Hän ei voinut sanoa erityisesti nauttivansa elävästä jääpuikosta päivällispöydässä.
"Tämä huivi on ihan älytön", Draco kommentoi kipakasti.
"Sepä murheellista", Narcissa sanoi rauhallisesti, "jos pidät yllä tuota tahtia, kuten näytät tekevän, emme ehdi enää vaihtaa sitä. Nyt kipin kapin kengät jalkaan ja ulos." Draco näytti taas kieltään. Narcissa ei osannut sanoa, punoittivatko hänen kasvonsa kiukusta vai ikkunan punaisen lasiruudun vaikutuksesta. Hän huokaisi helpotuksesta, kun poika kiepahti kannoillaan ja juoksi alakertaan paljaat jalkapohjat vilkkuen. Narcissa käsitti liian myöhään, että oli unohtanut pukea sukat tämän jalkoihin.

Seuraava konflikti syntyi eteisessä, kun Draco ryhtyi pontevasti vastustamaan aurinkohattua, johon äiti yritti survoa hänen päätään. Hän kiemurteli kerran toisensa jälkeen irti Narcissan otteesta ja ryntäsi ovelle. Kun Narcissa sitten tyynen rauhallisesti irrotti hänen kätensä ovenkahvasta, Draco alkoi kirkua ja paukuttaa ovea molemmin nyrkein.
"Mitä täällä meuhkataan?" Se oli Lucius. Hän näytti yhtä tylsän harmaalta kuin poikansakin, säntilliseltä, sääntöjen mukaan tehdyltä. "Narcissa, vaienna lapsi. Hän kuulostaa aivan marakatilta. Ja mikset sinä ole kammannut hiuksiasi?"
Narcissa ei ehtinyt vastata miehensä huomautukseen hiuksista, joiden parissa hän sentään oli viettänyt valtaosan niistä kahdesta tunnista jotka hän oli laittautumiseen käyttänyt. Draco nimittäin rääkäisi väliin: "Minä en ole hiljaa jos isi ei hiljennä minua!"
Luciuksen silmät kylmenivät. "Draco, nyt." Kaksi hieman normaalia kovemmalla äänellä lausuttua sanaa riittivät säikyttämään Dracon lähes suunniltaan. Narcissa mulkaisi miestään, kumartui pojan puoleen ja pyyhki tämän kasvot räästä ja kyynelistä. Kun hän jälleen kerran yritti painaa olkihattua tämän päähän, Draco alkoi taas pyristellä vastaan.
"Etkö mitenkään viitsisi käskeä hänen olla ihmisiksi?" Narcissa lausahti lopulta ärtyneenä.
"Minä en halua hattua! Vain tytöt pitää tuollaisia!" Draco vinkui yrittäen vedota isäänsä.
"Onko hänen aivan välttämättä pidettävä sitä?" Lucius lausahti kyllästyneenä ja vilkaisi ohimennen kelloaan. Hattu ei miellyttänyt häntäkään - sen Narcissa saattoi nähdä.
Miehet.
"Hänen kasvonsa palavat tuossa paahteessa", hän huomautti kulmiaan kohottaen. Hän yritti hetken aikaa kuvitella Dracon kasvoja pysyvästi vaaleanpunaisina, täynnä kesivän ihon synnyttämiä ruskeita maastokuvioita. Se ei olisi ollut kovinkaan kaunista, vaikkakin kieltämättä mielenkiintoisempaa kuin nykyinen asiaintila.
Lucius näytti olevan kahden vaiheilla, aloittaako riita vaimon kanssa vai lähteäkö liikenteeseen. Lopulta hän näytti kuitenkin päätyvään siihen tulokseen, että juhliin ennättäminen painoi vaa'assa enemmän kuin viimeisen sanan saaminen. Hän otti mitään puhumatta hatun Narcissalta ja pisti sen poikansa päähän. Draco ei yrittänyt ottaa sitä pois. Jälleen yksi taistelu voitettu - kahdentoista vuoden verran samanlaisia edessäpäin.

Niin Malfoyt nousivat vaunuihinsa kuin mikä tahansa hyväosainen velhoperhe. Narcissa oli jo useamman vuoden ajan nalkuttanut Luciukselle auton hankkimisesta, mutta mies ei ollut missään vaiheessa ollut suopea. Eipä tietenkään - jästien mielipiteethän merkitsivät Luciukselle yhtä paljon kuin kärpästen mielipiteet. Kärryt tärisivät, hevoset lemusivat hirvittäviltä ja Draco pyrki koko ajan valumaan penkiltä likaiselle lattialle. Turvavöillä sekin olisi vältetty. Niin - ehkäpä Narcissa ylipuhuisi miehensä hankkimaan edes turvavyöt vaunuihin.
Narcissa painoi poskensa ikkunaa vasten varoen litistämästä kampaustaan. Hänen hampaansa kalisivat vienosti vastatusten, ja silmäluomet alkoivat hiljalleen painua toisiaan kohti. Jospa vaunuissa olisi voinut nukkua! Narcissa olisi niin mielellään levännyt kymmenisen minuuttia, unohtanut kokonaan kirosanat joita ajuri huuteli hevosille ja ollut hyvällä syyllä piittaamatta pojastaan.
"Äiti, minua pissattaa!"
Narcissa havahtui haaveistaan, kun Draco kiskaisi häntä hihasta niin kipakasti, että hän miltei kaatui pojan päälle. Hän kurtisti paheksuvasti kulmiaan. "Odota, Draco, että päästään perille."
"En minä jaksa pidätellä niin pitkään!" Poika näytti kärsivältä. Hänen kätensä eksyivät sanojen vakuudeksi haaroväliin, jolloin Narcissa näpsäytti ne kiukkuisesti pois. Siitäkös Draco sydämistyi entisestään.
"Minä pissin nyt housuun!" hän ilmoitti tomerasti.
"Draco", sanoivat Narcissa ja Lucius yhteen ääneen. Narcissa pyöräytti silmiään kattoa kohti.
"Sano ajurille, että pysäyttää. Käyköön Draco metsässä asiallaan", hän komensi.
"Joo! Jänskää!" Draco innostui.
Lucius oli kuitenkin eri mieltä. "Minun poikani ei ole mikään orava!" hän tokaisi. "Odottakoon. Ei matka kestä enää kymmentä minuuttia enempää."
"Ei-kä!" Draco protestoi. "Minä haluan pissata metsään!"
"Lucius", Narcissa sihahti suupielestään, "meillä ei ole hänelle vaihtovaatteita."
"Luuletko tosiaan että hän kastelisi housunsa?" Lucius naurahti. Sitten hän tuli katsoneeksi Dracoon, joka oli kietonut jalkansa ainakin kolminkertaisesti ristiin ja puri verenpuutteesta valkoiseksi muuttunutta huultaan. "Hyvä on", hän sanoi kiireesti ja antoi ajurille merkin. Vaunut pysähtyivät vaappuen puolelta toiselle. Narcissa avasi arvokkaasti oven ja astui pientareelle, kun Draco taas hihkaisi ja luikahti hänen käsivartensa alitse kuin uskomattoman innostunut pieni näätä.

Päivä oli hiostavan kuuma ja aurinko helotti pahaenteisen oranssina paahtaen käppyrärunkoisten tammien sammaleenvihreitä runkoja. Narcissa kietoi huivia tiukemmin hartioidensa ympärilleen, jotteivät hänen norsunluunvalkea ihonsa kärventyisi. Hän tarkkaili sivusilmällä Dracoa, joka kamppaili kauempana housunnappiensa kanssa. Poika tuntui unohtaneen kokonaan känkkäränkkäpäivänsä - kun Narcissa varoitti häntä myrkkysumakkipensaasta, hän totteli äitiään mukisematta ja siirtyi sivummalle rallatellen mennessään.
"Kiireesti nyt, Draco", Narcissa muistutti yrittäen pitää äänenpainonsa tasaisena.
"Joo", Draco heläytti kirkkaasti, vilkaisi äitiään ja hymyili kuin pikku aurinko. Narcissa risti kätensä ja huoahti. Ehkäpä tarina lopultakin päättyisi onnellisesti. Jospa lastenhoitajan puheet vapauksien antamisesta todella kätkivät järjenmurusen - ehkä Draco käyttäytyisi siivosti, jos vanhemmat vain olisivat häntä kohtaan kärsivällisiä ja antaisivat hänelle liikkumatilaa…
Narcissa katsahti takaisin metsänreunaan. Dracosta erottui enää kaukana aluskasvillisuuden seassa pomppiva aurinkohattu.

Narcissa seurasi poikaansa syvänsinisen metsän läpi, kompasteli juuriin ja väisteli valonsäteiden hopeisia neuloja jotka muuttivat pohjasammaleen iloisenvihreäksi. Dracon perässä pysyminen ei ollut vaikeakaan tehtävä; hirvikin olisi pitänyt pienempää meteliä. Sen sijaan ongelmia aiheutti Narcissan oma juhlapuku, joka pyrki vähän väliä takertumaan oksiin, jolloin hänen oli pakko pysähtyä irrottamaan se varovaisesti. Juhliin ei sopinut saapua repeytyneissä vaatteissa, ei ainakaan arvokkaan ja tyylitellyn hurmaavan rouva Malfoyn. Poika oli eri asia - lapsen käytös ymmärrettäisiin. Vaikkakaan Narcissa ei mielellään olisi esittäytynyt seurapiireissä mutainen pikkupoika vierellään.
"Draco, heti tänne!" Narcissa huusi kimakasti. "Äiti on nyt sinulle hyvin vihainen. Me lähdemme kotiin saman tien!"
Sen sanoessaan hän tiesi valehtelevansa. Lucius ei lähettäisi heitä kotiin, vaikka pojan nenä vuotaisi verta. Puutarhajuhlat olivat tärkeä seurapiiritapahtuma, hyvänen aika sentään! He eivät palaisi kotiin ennen kuin illansuussa, kun seurueen miehet haluaisivat vetäytyä huvimajaan hörppäämään muutaman ylimääräisen viinilasillisen.
Dracon hattu oli vihdoin kadonnut näkyvistä, eikä Narcissa enää osannut sanoa, rymistelikö edellä sarvikuono vai pikkupoika. Silkan äidinvaiston varassa hän seurasi ääntä, kunnes ryske vaimeni hiljaiseksi kahinaksi. Narcissa pysähtyi tuntiessaan kasvoillaan lämpimän tuulenhenkäyksen. Hän nojautui toisen kätensä varassa puunrunkoon. Sen pinta oli kuuma, ja hän suoristautui kummissaan astuen parin askeleen verran eteenpäin.

Maisema muuttui kuin taikaiskusta, kun Narcissa jätti puiden katveen. Äänetön, sekava tummien varjojen metsä katosi, ja kun hän katsoi taakseen, puunrungot olivat kirkkaanoransseja ja niiden varjot sinisiä. Hän seisoi suuren, kumpuilevan niityn laidalla. Sitruunankeltaisen auringon paahde muutti ruohon ja heinikon värin - ei vihreästä keltaiseksi, vaan suunnattomaksi sateenkaarenväriseksi kentäksi, joka hehkui kaikissa spektrin väreissä, sinisenä, punaisena, oranssina! Siinä missä päivänsäteet hipoivat maata hehkui smaragdinvihreitä ruohomättäitä. Kellanvihreät lehtipuunvesat huojuivat tuulessa, joka oli samalla sekä navakka että lämmin. Ja kaiken päälle oli siroteltu runsaalla kädellä kaikenvärisiä kukkasia, jotka heijastelivat keltaistaan takaisin aurinkoon ja tummanvioletteja varjoja nurmikolle. Tätä jatkui miltei silmänkantamattomiin - kunnes viimein taivaanrannassa niitty kohtasi kesäistä lämpöä hehkuvan metsänreunan. Taivas tummeni hempeästä vauvansinisestä kunnes aivan taivaankannen korkeimmalla kohdalla pilvet leikkivät puhtaan ultramariininsinisellä taustalla. Pilvien valkoinen oli puhtainta mitä Narcissa oli milloinkaan nähnyt, ja tuuli oli piirtänyt ne vapaalla, huolettomalla kädellä pyörteilemään raikkaassa tuulessa, tuulessa, joka kiskoi nyt myös Narcissaa itseään pakottaen hänet kulkemaan lähemmäs niityn keskustaa. Kaikki tämä värien paljous salpasi hänen henkensä. Kaikki näytti niin kirkkaalta, niin puhtaalta, niin elävältä! Kuin olisi elänyt koko ikänsä paikalleen jähmettyneessä maalauksessa ja astunut yhtäkkiä todelliseen maailmaan. Tällaista taikuutta Narcissa ei ollut ennen kokenut. Hän tunsi itsekin muuttuvansa valovoimaisemmaksi, tulevansa osaksi tätä säteilevää maisemaa.

Tuuli tarttui Narcissan hattuun ja lennätti sen kauas hänen edelleen, ja nainen tarttui helmoihinsa ja juoksi sen perään. Kun hän lopulta löysi sen takertuneena nuoren puuntaimen ylimpiin oksiin ja kumartui poimimaan sen ylös, hänen silmäkulmaansa sattui välähdys laivastonsinistä. Hän suoristautui. Draco seisoi kummun huipulla kädet voimattomina sivuilla ja tyhjä ilme kasvoillaan. Toisessa nyrkissään hän puristi aurinkohatun lieriä. Narcissa kiersi huivinsa tiukemmin olkapäilleen ja asteli pojan luo. Hän otti Dracon hatun, pudisteli irti siihen tarttuneet heinänkorret ja painoi sen tiukasti poikansa korville. Sitten hän tarttui tätä kädestä.
"Alahan tulla, Draco", hän sanoi terävästi, "isä odottaa."

[Elfalas]

2
Analyysi

Ronald oli suttuinen pieni poika, jolla oli väritön iho ja väsyttävän terävät, hailakansiniset silmät. Hän ei halunnut, että hänen hiuksiaan leikattiin, ja niinpä ne kaartuivat hänen harteilleen hajanaisina purppurakutreina. Kaukaa katsoen häntä olisi saattanut pitää pikkutyttönä, ellei hän alvariinsa olisi ollut poikamaisen sotkeutunut jos jonkinlaiseen soppaan. Se saattoi näkyä - tai sitten ei. Useimmiten Ronald, tai Ron, kuten koko muu perhe häntä itsepäisesti kutsui, oli kauttaaltaan mudan, pölyn tai jauhon peitossa eikä näyttänyt edes välittävän siitä. Hänen kynsinauhansa olivat tummat ja tuhruiset, olivat vaikka hän pesi tottelevaisesti kätensä aina, kun äiti käski. Porkkanaisine, pisamien peittämine kasvoineen ja resuisine vaatteineen hän antoi hyvin erilaisen vaikutelman kuin kukaan muu Weasleyn lapsista; huolimattoman ja tuhruisen vaikutelman.

Molly Weasley oli seitsemän lapsen äiti, ja hän oli vakaasti sitä mieltä, että se sai riittää. Jollei joku katraasta kerrankaan pannut kapuloita rattaisiin hänen suunnitelmilleen, joku toinen oli takuuvarmasti sillä päällä. Bill ja Charlie alkoivat sentään olla siinä iässä, että kykenivät huolehtimaan itse itsestään - itse asiassa he alkoivat olla siinä iässä, että vaappuivat isänsä perässä kuin kaksi punatöyhtöistä pingviiniä ja kaakattivat taukoamatta. Se väsytti Arthuria silminnähden, ja olikin hänen onnensa, että hänellä oli sallivampi luonne kuin vaimollaan. Tästä tuntuvasta helpotuksesta huolimatta Mollyn harteille jäi vielä viisi mukulaa, jotka tuskin kykenivät kävelemään irrottamatta otettaan äitinsä esiliinannauhoista. Percy oli kokopäiväisesti itserakas pieni tärkeilijä, vaikkei Molly sitä hennonut hänelle sanoa. Hän nyrpisteli nenäänsä ja oikoi uusia silmälasejaan niin usein, että hän toi mieleen Mollyn oman loitsujen professorin Tylypahkan ajoilta. Hän eli hautautuneena kirjoihin, ja jos hänet sattumoisin jollakin keinolla sai revittyä niistä irti, hän surffasi tietoutensa valtavalla aallolla ja koki olevansa kaikkien muiden yläpuolella. Mutta Percy oli jo yli kymmenen. Hän alkoi jo käsittää, että maailmassa oli muitakin kuin hän itse.

Sen sijaan kaksoset, Fred ja George, olivat viimeistä pisamaa myöten toistensa kopioita, ja jollei Molly olisi itse heitä synnyttänyt, hän olisi voinut vannoa että heitä oli vähintään neljä. Heidän ruohotahraisten pikku jalkojensa perässä ei vanhempi olisi pysynyt vaikka olisi yrittänytkin. Molly ei enää viitsinyt yrittää. Jos jompikumpi oli vaarassa pudota kattolampusta tai taittaa niskansa, hän kävi yleensä korjaamassa heidät talteen, mutta muuten he saivat leikkiä miten halusivat - niin kauan kuin eivät aiheuttaneet ongelmia. Ongelmien aiheuttaminen oli kuitenkin yksi kaksosten mieliharrastuksista. Hälytyskellot alkoivat soida siinä vaiheessa, kun he kumartuivat toistensa puoleen ja alkoivat supatella keskenään omaa, salaista kaksoskieltään, sitä jonka Molly oli huonolla menestyksellä yrittänyt kitkeä pois jo vuosien ajan.
Mollyn oli vaikea uskoa, että kurjimmallakaan kasvatuksella oli mahdollista saada lapsistaan moisia villipetoja. Pelissä oli pakko olla suurempia voimia.

Sitten oli Ron. Hän ei riehunut eikä mellastanut, mutta hän oli kuusivuotias poika, ja kuusivuotiaat pojat yleensä tapaavat olla enemmän tai vähemmän hirviömäisiä. Osasihan hän olla kuin enkeliprinsessa kun sille päälle sattui - varsinkin silloin kun pelissä oli jäätelöä - mutta pahat päivät olisivat voineet yhä olla harvinaisempia.
Ginny oli katraan hännänhuippu ja hädin tuskin selvinnyt uhmaiästään. Ainoana tyttönä hän joutui alituiseen tappelemaan vanhempia vastaan, ja vaikka Molly kuinka yritti pelastaa hänet kiperistä tilanteista, hän pani aina kipakasti hanttiin veljilleen. "Pienten tyttöjen ei sovi tapella", Molly oli yrittänyt hänelle muistuttaa kerran toisensa jälkeen, mutta lapsi sylki maahan ja väitti ettei ollut enää pieni eikä edes halunnut olla tyttö. Eikä Arthurista ollut kurittamaan pientä prinsessaansa - sikäli kuin hänestä oli kurittamaan ketään muutakaan. Tottahan Molly rakasti miestään, mutta toisinaan tuntui että tämä oli aivan liian lempeä.
Kyllä. Molly oli ajoittain hyvin väsynyt. Ja silloin kun hän oli väsynyt, hän ei ollut kovinkaan taipuvainen puhumaan armaasta perheestään erityisen helläkätisin sanankääntein.

Tämä taas oli ehdottomasti niitä päiviä. Arthur seisoksi ovensuussa, nojaili karmiin ja pureksi kynsiään kun Molly yritti parhaansa mukaan paimentaa lapsilaumaansa yhteen paikkaan. Lattialla oli ohut kerros sahanpuruja, pöytälamppu oli pudonnut lattialle ja lipaston päällä oleva liina riippui vinossa. Yhdellä lapsella oli toinen kenkä jalassa, toisella molemmat muttei housuja lainkaan. Perheen kanssa ulos lähteminen oli aina useamman tunnin ruljanssi. Kun kaikki sitten viimein olivat pukeissa, oli aika korjata lähtömetakan jäljet lattialta, jottei kaaos kotiin palatessa olisi aivan kestämätön. Molly tunki kuusi vekaraa eteiseen Arthurin seuraksi, kaappasi yhden lanteelleen ja sulki oven. Sitten hän ryhtyi rivakasti viuhtomaan taikasauvallaan. Luuta nurkassa heräsi eloon ja alkoi kaapia lattiaa puhtaaksi, pöytäliina suoristui itsestään ja pöytälamppu kiepsahti takaisin paikoilleen. Sen kylki oli haljennut - mutta korjaaminen saisi odottaa, mikäli he aikoivat ehtiä perille ennen pimeää.
"Mamma mennään jo", sanoi Ginny ja rimpuili Mollyn otteessa.
"Aivan heti, kultaseni", Molly sanoi poissaolevasti. Hän kallisti päätään ja tarkasteli olohuonettaan. Sitä ei voinut sanoa siistiksi. Arthurin mielestä se oli mukavasti eletyn näköinen, mutta Molly piti sitä ikuisesti sekaisena. Hänen ruukkukasveistaan puuttui lehtiä, matto oli rullalla ja sen reunassa oli leveä jäätelörantu. Huoneen nurkka oli aidattu taioin ja pyhitetty kauttaaltaan pölylle - siinä nurkassa Arthur ahkeroi yläkerran portaiden parissa. Oli korkea aika saada Kotikoloon laajennus. Ginny oli jo viiden ja aivan liian vanha nukkumaan pinnasängyssä vanhempiensa huoneessa. Puhumattakaan siitä, että tyttö heräsi pienimpäänkin hälyyn. Molly ei ollut varma, oliko hän valmis päästämään pikku tyttöään käsistään, mutta kieltämättä siinä oli puutteensa.
"Mamma päästä alas, minä en ole mikään vauva", Ginny kivahti sillä seurauksella, että Molly tiukensi otettaan entisestään.
"Mennäänpä sitten, nuppuseni", hän sanoi leppoisasti. Ginny yritti purra häntä olkapäähän, ja Molly käänsi hänet tyynesti nurinpäin niin että hänen hiuksensa hipoivat äkkiä lattiaa. Lapsi kikatti.

He toikkaroivat yhdessä portaat ylös ja raahustivat eteiseen. Siellä heitä odotti hävityksen kauhistus: Arthur oli kyllästynyt odottamiseen ja päästänyt pojat ulos. "He leikkivät kiltisti luudanvarrellaan", hän selitteli käsiään väännellen.
Molly tyrkkäsi Ginnyn hänen syliinsä ja juoksi pihalle. Siellä Fred ja George olivat nostaneet huutavan Percy-paran käsivarsilleen ja käyttivät häntä tunkkina murtaakseen luutavajan oven. Naulat natisivat hatarassa puuovessa, ja oli silkkaa onnenkauppaa että se yleensä oli kestänyt tarpeeksi pitkään. Molly tarrasi molempia kaksosia korvista ja retuutti heidät sanaakaan sanomatta isänsä luokse. Percy seurasi perässä itkua tihrustaen. Lohdutukseksi sai kuitenkin riittää pikainen säntillisen tukan pörrötys, sillä samassa Bill ja Charlie koikkelehtivat paikalle vasikkamaisen pitkine koipineen heilutellen isänsä autonavaimia.
Mutta missä oli Ronald?
"Mihin te pikkuveljenne jätitte?" Molly kysyi napakasti.
"En minä ole veljeni vartija", sanoi Bill.
"Suu poikki", tokaisi Molly.
"Johonkin se jäi vikisemään", lausahti Charlie.
"Pojat, minä odotan teiltä jonkinlaista vastuuta!" Molly komensi tiukasti. Saarnaamiseen ei vain ollut aikaa. "Arthur, lohduta Percyä. Bill, anna avaimet takaisin isälle. Fred ja George, lopettakaa tuo."
Viime ohjeet annettuaan Molly viipotti etsimään nuorinta poikaansa.

Ron ei ollut kovinkaan kaukana. Molly löysi hänet kiertämästä kehää leluluudanvarrellaan vajan takana. Lapsi kurotteli taivasta kohti ja vinkui ja valitti, kun luudanvarsi ei noussut korkeammalle. Mollya kiinnosti kuitenkin lähinnä se, että pojalla ei ollut laisinkaan vaatteita päällään. Syystä tuntemattomasta kaikki kohtalaisen kunniallisen näköiset kesävaatteet, jotka Molly hetkeä aiemmin oli miltei väkivalloin kiskonut poikansa ylle, riippuivat nyt mikä minkin puun oksasta.
"Ronald!" Molly tokaisi. "Hölmö poika. Pue heti päällesi."
"Entäs sitten?" Ron rallatteli ja näytti pitkää nenää äidilleen.
"Mistä sinä tuollaista olet oppinut?" Molly kysyi kiukkuisesti.
"Entäs sitten?"
Molly huokasi syvään, kaappasi pojan kainaloonsa ja sysäsi leluluudanvarren vajan seinää vasten. Yhdellä taikasauvanheilautuksella hän kokosi syliinsä sekalaisen pinon turhankin multaisia vaatteita, ja vaikka Ron vastusteli pontevasti, hän veti jok'ikisen vaatekappaleen lapsensa niskaan. Lopulta etupihalle, missä Arthur ja muut lapset odottelivat auton tuntumassa, saapui huohottava, punakka Molly mukanaan melko lailla keskeneräisen oloinen pikkupoika. Äidin ilmettä katsoessaan kukaan ei kuitenkaan uskaltanut huomauttaa hänen olotilastaan. Koko lapsilauma järjestyi somasti jonoon ja ahtautui isä Weasleyn ruosteläikkäiseen autonrämään.

Weasleyn perhe ei milloinkaan päässyt yksimielisyyteen istumapaikoista. Iänikuisen riitelyn takia Molly ei voinut istua pelkääjänpaikalla Arthurin vieressä. Sen sijaan siinä istui Bill, joka oli sentään vanhin. Molly istui keskimmäisen istuimen keskipaikalla kaksosten välissä, ja loput olivat ahtautuneet kuka mitenkin takapenkille. Ron, joka ei ollut suostunut kiinnitettäväksi turvaistuimeen, oli vänkäytynyt äitinsä syliin. Ginny inisi kurjuuttaan, kun hänet oli hylätty takapenkille isoveljien seuraan. Arthur oli tyyni kuin hänen kasvonsa olisi maalattu paikoilleen, mutta Molly joutui alvariinsa kieppumaan ympäri ämpäri ojentamassa lapsiaan. Järjestystä hän olisi toivonut, tiukkaa, säntillistä asetelmaa, mutta lapset nyt eivät yksinkertaisesti olleet sellaisia. He olivat kuin abstrakti maalaus, jonka viivat epäilemättä noudattivat omaa salattua suunnitelmaansa ja jotka eivät suostuneet paljastamaan aivoituksiaan katsojalle. Ja jos Molly jotakin inhosi, niin sitä ettei hän enää ollut perillä kuvioista. Ei ollut ihmekään, että matka tuntui loputtomalta.
"Äiti katso! Tuolla menee juna!"
"Niinpä näkyy menevän, kultaseni."
"Et sinä edes katsonut! Etkö näe? Tuolla alhaalla se menee. Kylläpä se näyttää pieneltä."
"Miksei siitä tule savua, mamma?"
"Lapset, olen varma että mamma on elämänsä aikana nähnyt melkoisen monta junaa. Eikö pelattaisi jotakin?"
"Joo! Ollaan laiva on lastattu!"
"Ei kun lauletaan Ryhmyt pois, pojat, ja vaato kanteeseen!"
"Kaato vanteeseen!"
Niin pojat ja Ginny lauloivat kurkku suorana - kaikki paitsi Ron, joka oli valunut puolittain auton lattialle ja yritti irrottaa turvavyötä paidanhelmastaan. Molly oikaisi poissaolevasti hänen asentonsa, mihin hän sai vastaukseksi kimakan 'entäs sitten' -älähdyksen. Molly tuhahti puolittain väsyneesti, puolittain hyväntahtoisesti. Arthur kai kuuli sen, sillä kun pojat olivat vihdoin hiljenneet, hän lausahti leppoisasti:
"Kuulkaas, minä luulen että mammalla olisi käyttöä vapaalle iltapäivälle. Mitäs sanotte jos mennään kaikki yhdessä pelaamaan huispausta ja annetaan mamman ottaa aurinkoa?"
Molly hymyili. Mikä ihana mies.
"Mutta Ron on vielä ihan liian pieni lentämään!" Percy kimitti tärkeänä.
Arthur käänsi letkeästi rattia. "Eipä tuossa mitään", hän lausahti, "Ron saa lentää leluluudanvarrella. Eihän me korkealle lennetä."
"Entäs sitten?" Ronald sanoi toiveikkaana ja räpisteli siteissään.
"Niin juuri", Arthur helkäytti. Molly painautui kiitollisena selkänojaa vasten sillä seurauksella, että Ron onnistui vääntäytymään jaloilleen ja kompuroimaan ikkunalle. Hän löi nenänsä kipeästi lasiin jättäen siihen ruman tahran, ja lopun matkaa Weasleyn perhe yrittikin kilvan keksiä keinoa lohduttaa kivulloista pojanvekaraa.

Perhe saapui määränpäähänsä kovalla rytinällä, kun Arthur laskeutuessaan silpaisi parilta viattomalta puuparalta latvat poikki. Usean hukkakierroksen jälkeen auto kuitenkin päätyi turvallisesti niityn reunamille, ja perhe vääntäytyi ulos, pikku Ron etunenässään. Molly nosti eväskorin toiselle käsivarrelleen ja Ginnyn toiselle, ja sitten he kaikki suuntasivat kohti niityn keskusta. Heinänkorret hipoivat Mollyn paljaita sääriä ja pienet lemmikinkukat murskautuivat hänen jalkateriensä alle. Ginny haroi niskatukkaansa toisella kädellään, niin kuin hänellä oli tapana, niin että se nousi takaraivolta pystyyn kuin tupeerattuna. Tyttö tuoksui sokeriruo'olta, hunajalta ja kapaloliinoilta. Hänen sormissaan oli tahmaa. Epäilemättä Arthur oli ehtinyt lahjoa hänet hiljaiseksi sokeripalalla tai parilla.
"Mamma", sanoi Ron, "miksi Ginny saa olla sylissä?" Hän hyppeli aivan äitinsä rinnalla, potkiskeli puunvesoja ja heilutti toisessa kädessään kokonaista timoteinvartta.
"Siksi että Ginny on pieni tyttö, toisin kuin sinä", Molly sanoi tyynesti. "Menehän papan perään."
"En minä ole mikään pieni tyttö!" Ginny väitti ja taipui Mollyn sylissä niin pitkälle taakse, että tämän oli lopulta päästää hänet alas. Sitten hän olikin tiessään nopeammin kuin silmä ehti nähdä, hukkunut punaisine päineen suttuisten unikkomättäiden sekaan.
"Ginny, tule sinäkin pelaamaan", huusi Percy.
"Ei me sitä oteta, se itkee aina kun häviää", väittivät Fred ja George kuorossa.
"Enkä itke!" kuului jostakin. Arthurin ja lasten äänet loittonivat pian metsänreunaan päin. Molly pysähtyi mukavan, aurinkoisen läikän kohdalle, lakaisi hameenhelmallaan pois pahimmat ötökät ja multakokkareet ja levitti sitten ruudullisen pöytäliinan ruohikolle. Ron istahti sen kulmalle, kumartui eteenpäin lähes littanaksi, niin kuin vain pienet lapset osaavat, ja alkoi siirrellä ruohonkorsia syrjään puhellen itsekseen leppäkertuista ja kastemadoista.
"Mamma, minä en löydä yhtään kastematoa", Molly kuuli hänen valittavan.
"Kastematoja löytyy vain sateella, kultaseni", nainen itse vastasi raukeasti.
"Miksi?"
"Kysy papalta."
Iltapäivän aurinko teki Mollyn uneliaaksi. Hän katseli velttona, kuinka pieni, vihertävänkeltainen mittarimato ryömi pitkin ruohonkortta hänen mekkonsa rintamukselle, hänen leukansa tuntumaan ja siitä näkymättömiin. Hän ei enää jaksanut kohottaa kättään pyyhkäistäkseen sen pois. Hänen silmäluomensa painuivat umpeen.

Ehkä aurinko paahtoi liiaksi, tai ehkä se johtui vain siitä, ettei Mollylla ollut hattua päässään, mutta hän näki kerrassaan kummallista unta. Hetken ajan hän oli tuo pikkuinen mittarimato, joka kiipeili hänen oman pukunsa laskoksissa, jotka itse asiassa olivatkin kukkuloita, yhtä suuria kuin kummut niityllä hänen ympärillään. Kultainen valo, jonka lähdettä hän ei erottanut, lämmitti hänen selkäänsä ja sai hänen pikkuriikkiset ulokkeensa kiemurtelemaan mukavasti. Lähellä kohosi suunnaton, vihreä seinämä joka huojahteli edestakaisin suunnatonta vauhtia. Se olisi voinut olla pelottavaa, mutta toukka-Mollylle sellainen oli arkipäivää. Hän kiskoi itsensä kerran toisensa jälkeen kukkulan ylitse, tarrautui paksuihin kansiköysiin jotka sen muodostivat, venyi pitkäksi ja kaartui sitten sillaksi. Hän heilahteli huolettomana eteenpäin. Oli lämmintä ja rauhallista eikä vaaroista ollut tietoakaan.
Sitten äkkiä häneen tartuttiin joka puolelta. Kaksi kuumaa, oranssia möhkälettä kietoutui hänen ympärilleen ja peitti häneltä näköalan. Hän tunsi valtavan paineen molemmissa kyljissään ja kuinka voima hiljalleen alkoi kiskoa häntä ylös. Hän takertui kaikkine jalkoineen kukkulan pintaan, mutta edes köysien karheat kuidut eivät riittäneet pitämään häntä paikallaan. Ne irtosivat äänekkäästi risahtaen, ja Molly nousi vasten tahtoaan ilmaan. Hän rimpuili pakokauhuissaan, tietämättä mitä olisi tehnyt. Hän, joka oli luullut olevansa haavoittumaton, oli äkkiä suuremman voiman käsissä, ei enää omilla ehdoillaan.

"Mamma. Nukutko sinä?"
Molly havahtui. Hänen sydämensä takoi kuin mielipuoli. Aurinko muutti kaiken hänen silmiensä edessä kipsinvalkoiseksi usvaksi, esti häntä näkemästä. Sitten, kun hän siristeli silmiään, Ronin kasvot alkoivat hahmottua. Poika oli tuhrinut nenänvarteensa multaa ja hänen hiuksissaan oli heinänkorsia. Pureskeltua timoteinvartta hän piti hampaissaan. Hänen hengityksensä oli kuuma ja tuoksui soralta ja märältä ruoholta.
"Oletko sinä syönyt multaa, Ronald?" Molly kysyi topakasti ja nousi seisomaan.
"En tietenkään", poika väitti viattomana.
Sitten Molly hoksasi jotakin lapsensa kädellä. Poika piteli sitä hellästi, kuin se olisi ollut yhtä hauras kuin höyhen - eikä Molly olisi yllättynytkään vaikka se olisi murtunut kun sitä kosketti. Lapsi seurasi äitinsä katseen suuntaa. Hänen kasvonsa valaistuivat.
"Eikö minun mittarimatoni olekin hieno? Annoin sille nimeksi Ginny."
"Miksi sinä sille sellaisen nimen annoit?" Molly kysyi huvittuneena.
"Koska se on pieni ja menee hukkaan jos sen päästää kävelemään yksin", Ron selosti ylpeänä, "ihan niin kuin meidän Ginny."
Molly pörrötti poikansa tukkaa ja nyppäisi siitä vaivihkaa muutaman mustikanvarvun.
"Eiköhän kuitenkin päästetä Ginny takaisin ruohikkoon."

[Elfalas]

3
Tulkinta

Toisten mielestä kuolemaa voi kuvata kiviholvina, toisten mielestä käytävänä. Toiset vertaavat sitä verhoon, joka erottaa elävät kuolleista. Ja Lily Potter jos kuka tiesi tämän vertauksen ironisen todellisuuden. Verho todella oli olemassa. Se ei ollut musta vaan hailakanharmaa. Se oli kuin paksu, laskostettu sumu joka imi itseensä todellisen maailman valot ja värit muuttaen ne merkityksettömiksi valonväläyksiksi. Mutta Lilylle se ei ollut tärkeää. Kun hän oli tullut verhon läpi ensimmäistä ja viimeistä kertaa, hänestä oli tullut aivan yhtä merkityksetön kuin kaikki siellä toisella puolen. Hän ei ollut edes aave, vaan jotakin vielä vähemmän. Varjo odottamassa haalistumistaan päivänvalossa, joka ei ollut aikeissa palata.

Mutta Lily oli erilainen. Toiset olivat jo aikoja sitten luovuttaneet, unohtaneet siteensä ja haipuneet hämärään. Jopa James, mies jolle Lily oli antanut sydämensä, oli irrottanut otteensa ja mennyt menojaan. Mutta ei Lily Potter. Sillä jokin osa hänestä oli jäänyt toiselle puolelle - osa hänestä ja hänen miehestään. Viiden merkityksettömän pitkän vuoden aikana Lily oli kanavoinut kaiken voimansa verhoon, jotta olisi kyennyt edes hetken ajan näkemään sen lävitse. Hän oli onnistunut paremmin kuin oli aavistanutkaan. Hän ei ollut nähnyt ainoastaan oman rakkautensa kohdetta - hän oli voinut liikkua ympäriinsä, seurata niiden elämää, joiden tiesi vielä olevan tärkeitä hänen sydämensä kantajalle. Hän oli nauranut Narcissa Malfoyn ahdingolle ja eläytynyt Molly Weasleyn painajaiseen ja silmänräpäyksen kerrallaan tuntenut olevansa elossa. Sillä vaikka Lily ei sitä aloittaessaan ollut tiennyt, hänellä oli ulkopuolelle side, jota ei voinut mikään mahti maailmassa rikkoa.
Lilyn sydän kuului pienelle Harry Potterille.

Harry oli kaunis poika. Sanottiin, että hän oli isänsä näköinen - mutta Lily näki hänessä paljon muuta. Sillä kun häntä katseli tarpeeksi kaukaa, korpinmustat hiukset eivät olleetkaan mustat vaan kiiltävänsiniset, ja ne rönsyilivät kuin murattipensas pojan kalpeille ohimoille. Hänen silmänsä olivat kaksi hehkuvaa poimulehteä kastepisara keskustassaan, ja jopa pienet, pyöreälinssiset silmälasit heijastivat kirkkaina niiden vihreää. Purppurainen salama-arpi hänen otsassaan ei rumentanut häntä, niin kuin Petunia valitti - punainen oli vihreän vastaväri, ja Lily näki että värien suhde Harryssa oli juuri oikea. Harry oli vielä pieni, pikkutarkka luonnos, mutta kun hän kasvaisi, hänestä tulisi suurempi, elävämpi, silmän itsensä tulkittava.
Lily ei koskaan jättänyt poikaansa. Hänen ei tarvinnut nukkua eikä hänen tarvinnut syödä. Hän ei tarvinnut voimaa siitä yksikertaisesta syystä, että hän oli kuollut. Se saattoi olla hyväkin asia. Eläessään Lily ei milloinkaan olisi voinut uhrata Harrylle tällaista määrää ajastaan.

Dursleyn perhe oli tavallinen, täsmällinen, tiukkojen sääntöjen alainen. Sommitelmat ja ääriviivat merkitsivät heille kaikkea. Pikku Dudley oli pyöreine lapsenkasvoineen kuin paraskin sfumato; hänen pikkiriikkiset kaksoisleukansa yhtyivät toisiinsa pehmeästi ja saumattomasti. Petunian kukkamaisessa herkkyydessä oli rokokoon hilpeää kauneutta, sitä jota Lily ei ollut nähnyt eläessään. Vernon taas oli runsaudessaan ja tummuudessaan ilmiselvä barokki. Mutta kaikkein kaunein ja huolettomin heistä oli Harry. Häntä ei turha työstäminen ollut ehtinyt turmella. Hänen omat vanhempansa eivät olleet maalanneet hänen muotokuvansa varjoja kohdalleen, eivätkä kasvattivanhemmat olleet pistäneet tikkua ristiin sen suhteen - he olivat keskittyneet omaan, pikkutarkkaan luomukseensa.
Kenties se kuulosti julmalta, Lily nauroi, mutta Harry oli täydellisimmillään orpopoikana. Vaikka kukapa Lilyä olisi kuullut! Kalmiston surullisenharmaasta kansasta ei ollut taidekriitikoiksi.

Nyt Dursleyn tavallinen, täsmällinen, tiukkojen sääntöjen alainen perhe istui kokonaisuudessaan ahtaassa autossaan. Heidän kaikkien otsat kiilsivät; vaikka Lily ei tuntenut kuumuutta, hän tiesi heidän hikoilevan. Vernon nojasi rattiin ja kiroili. Petunia luki karttaa. Dudley tökki lyijykynällä Harrya, joka pelasi serkkunsa antamaa mustavalkoista videopeliä. Poika ei antanut tuuppimisen häiritä itseään, mikä tietysti kismitti Dudleyta.
"Äiti!" tämä lopulta valitti. "Harry vei minun pelini!" Lily ei kuullut ääntä, mutta hän oli jo oppinut lukemaan huulilta.
"Enkä vienyt", sanoi Harry, "Dudley antoi sen minulle että voisi häiritä pelaamistani."
Petunia käski Harryn antaa videopelin takaisin serkulleen. Vernon kirosi ja iski kojelautaa. Auto tärähteli, korisi ja lopulta pysähtyi. Vernon kirosi taas.
"Minä soitan hinaajan", sanoi Petunia.
"Et hitossa", tuhahti Vernon.
"Minä haluan ulos", sanoi Dudley.
"Vai niin. Ja sinä, Potterin poika, varmaankin haluat jäätelöä kermavaahdolla ja kaviaarilla?"
"En minä mitään halua, Vernon-setä", Harry väitti sukkelaan.
"Etpä tietenkään", Vernon röhähti.
Tässä vaiheessa Harry katsoi asialliseksi luikahtaa ulos autosta. Dursleyt riitelivät keskenään, eikä kukaan heistä osannut kaivata häntä - ei edes Dudley, joka oli niin uppoutunut mankumaan jäätelöä kermavaahdon ja kaviaarin kera ettei muistanut kiusata serkkuaan.

Harry taapersi maantienojan yli pitkin kullankeltaista heinikkoa, sukelsi preussinsiniseen metsään ja samoili tiensä sen läpi. Lily seurasi häntä etäältä. Hän ei tuntenut auringon lämpöä tai metsän viileyttä, mutta sen hän vaistosi, että hänen poikansa lähestyi jotakin poikkeuksellisen maagista paikkaa. Ja kun he sitten äkkiä syöksyivät metsänreunasta valoisalle niitylle, Lily ymmärsi; sama keto, juuri se sama, sijaitsi yhtä aikaa kolmessa paikassa. Kenties useammassakin. Skotlannin maaseudulla lähellä Malfoyn kartanoa, metsäaukiolla Kotikolon tuntumassa sekä pikkuisessa Surreyn maakunnassa. Lily ymmärsi sen, koska hetket jotka hän oli tällä samalla kedolla viettänyt rouva Weasleyn ja rouva Malfoyn kanssa olivat piirtyneet pienintä yksityiskohtaa myöten hänen mieleensä. Tämä aurinkoinen maisema oli hänelle tuttu. Pienen hetken ajan hän sai jälleen tuntea päivänpaisteen ihollaan, jota ei ollut, hetken hän tunsi olevansa elävä olento poikansa rinnalla. Kuin hän olisi astunut taas verhon toiselle puolelle. Mutta hän oli hiljaa, pysytteli metsänreunassa ja veti olemattomiin keuhkoihinsa kesäistä ilmaa. Se oli tunkkaista, mutta Lilylle, joka ei ollut hengittänyt viiteen vuoteen, se vastasi raikkainta tuulenvirettä. Hän pysyi aloillaan, katseli ja kuunteli, varoi tekemästä läsnäoloaan tiettäväksi pojalleen, sillä hän ei halunnut piirtää poikansa kasvoihin enää ainuttakaan uurretta.

Keto kukkineen ja kaikissa mahdollisissa värisävyissä läikkyvine heinämättäineen olivat toki ihmeen kauniit, ihan kuin Narcissa Malfoy oli todennut. Pikkuiset olennot, jotka ryömivät ruohonkorsien seassa, olivat suloisia ja virheettömiä luomuksia - kuten Molly Weasley oli saanut huomata. Mutta kaikista säteilevin oli Harry. Poika pyöri paikallaan, hengitti keuhkonsa täyteen, yritti kaivertaa mieleensä koko kesäisen päivän ja harvinaislaatuisen vapaudentunteen. Pian hänen pitäisi palata Dursleyiden luo - muttei aivan vielä. Hän heittäytyi selälleen nurmikolle, ja ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen Lily kuuli hänen nauravan. Päivänvalo leikki lämpimänoranssina hänen kasvoillaan ja sai hänen hiustensa kiillon näyttämään entistä sinisemmältä. Poika sulki silmäluomensa, ja Lily leijaili lähemmäksi hentoinen hymy olemattomassa sydämessään. Hän laskeutui maahan ja paneutui siihen poikansa viereen sellaisena, kuin olisi paneutunut ellei olisi ollut kuollut. Sen hetken tunnelma oli mahdoton kuvata. Sen yhden silmänräpäyksen ajan äiti ja poika lepäsivät maassa rinnatusten - toinen olemattomana, melkein kuin kuvitelman kutsumana, ja toinen niin säteilevän, täydellisen todellisena, läsnä siinä hetkessä, sinipunaisten varjojen heittyessä hänen kasvoilleen ja keltaiselle heinikolle.
Sen yhden silmänräpäyksen ajaksi Harry kuvitteli äitinsä vierelleen, ja sen yhden silmänräpäyksen ajan hänen toiveensa oli totta.

Sitten hetki oli ohi. Maailma oli jälleen hivenen harmaampi ja pikkuisen merkityksettömämpi, mutta lämmin tunne Lilyn ympärillä ei ollut haihtunut. Hän nousi poikansa luota; hän tunsi vastustamattoman kutsun vetävän häntä jälleen omaan maailmaansa, siihen johon hän todellisuudessa kuului. Jos hän olisi voinut, hän olisi suudellut Harrya otsalle.
Sen sijaan Lily tyytyi vain naulitsemaan katseensa häneen samalla kun nousi kieppuen korkeammalle varman käden siveltämien pilvien joukkoon. Harmaalla taivaallakin Lily tunsi olevansa värillistä valoa, osa sitä hehkua joka hänen ainoasta maallisesta jäänteestään, sydämensä kantajasta säteili, kun tämä sädehti omalla, oikealla paikallaan sateenkaarenväristä ruohikkoa vasten. Hän ei tulisi koskaan tietämään, ettei se pieni hetki ollutkaan kuvitelmaa. Hän ei ehkä milloinkaan tulisi löytämään tietään takaisin tuolle niitylle. Hänellä oli kuitenkin ikuinen, tuhoutumaton varasto muistoja, joka odottaisi häntä rajan toisella puolen siihen saakka, että hänen olisi aika saapua ottamaan ne vastaan. Lily pitäisi siitä huolen.
Molly oli katsonut liian läheltä, Narcissa taas ei ollut katsonut ollenkaan. Mutta Lily katsoi kaukaa, ja siinä missä muut näkivät vain kokoelman suttuisia siveltimenvetoja, Lily näki mestariteoksen.

[Fiorella]

Tätä Ellen äärimmäisen ihanaa ficciä olen jo aiemmassa Finissä kommentoinut ja suurten kehujen kanssa. Tämän tarinan näkee valona, väreinä ja siveltimenvetoina, ja tykkään tästä kovasti. Ansaitsisi useampiakin kommentteja, ollakseen oivaltava ja hyvin kirjoitettu tarina, joka lisäksi täyttää hyvin haasteen johon se on tehty.

(Alkukuvauksen latistus ennen koko tekstin alkua on kyllä täysin turha, ja voi pahimmillaan aiheuttaa sen, että joku päättääkin jättää lukematta, mikä olisi sääli.

jotteivät hänen norsunluunvalkea ihonsa kärventyisi - Tässä muuten on turha monikko, jos haluat korjata. )

// No niin. Vähän täsmällisempi kommentti seuraavaksi.

Tämä oli ihana lukea uudelleen, se on väriterapiaa harmaaksi käyvään myöhäissyksyyn. Kirjoitat aidosti ja ilmeikkäästi, tavalla joka jää miellyttävästi kihisemään mieleen. Monet ilmaisut ja yksityiskohdat ihastuttivat ja naurattivat.
Madame Rimppakintun Yksicharmis-partavettä käyttävä Lucius, Ron, jonka kynsinauhat olivat tummat ja tuhruiset, olivat vaikka hän pesi tottelevaisesti kätensä aina, kun äiti käski, tai unohtumaton visio kaksosista, jotka olivat nostaneet huutavan Percy-paran käsivarsilleen ja käyttivät häntä tunkkina murtaakseen luutavajan oven.   En voi mitään, mutta tämä lause saa minut joka kerta nauramaan.
Kalmiston surullisenharmaasta kansasta ei ollut taidekriitikoiksi. Tämä taas on muuten vain kylmiä väreitä herättävän hieno lause.

Lapset (joiden persoonat olet saanut hienosti esille) esiintyvät kautta linjan lapsenomaisina ja varsinaisina riesoina kasvattajilleen. Sinänsä olisi kiintoisaa nähdä, miten erilainen Lilyn suhtautuminen olisi ollut, mikäli hänkin olisi ollut elämässä normaaliarkea paikan päällä.

Se saattoi olla hyväkin asia. Eläessään Lily ei milloinkaan olisi voinut uhrata Harrylle tällaista määrää ajastaan.

Surullisen kaunis ajatus, hyvin lohdullinen Lilyn elämäntilanteessa.

Ginny haroi niskatukkaansa toisella kädellään, niin kuin hänellä oli tapana, niin että se nousi takaraivolta pystyyn kuin tupeerattuna. Tyttö tuoksui sokeriruo'olta, hunajalta ja kapaloliinoilta. Hänen sormissaan oli tahmaa. Epäilemättä Arthur oli ehtinyt lahjoa hänet hiljaiseksi sokeripalalla tai parilla.

Yksi harvoista ficeistä, joissa tykkään aidosti Ginnysta. Mitä taisin edellisen Finin kommentissanikin puida, oli huomio siitä, että vaikka Molly tuskitteleekin lastensa tuottamaa vaivaa, hän ei silti ole halukas päästämään irti kaikkivaltiaan äidin roolistaan, vaan kanniskelee viisivuotiasta lastaan kuin vauvaa sylissään, vaikka tämä haluaa jo itsekin itsenäistyä. Tämä tuottaa ristiriidan, jonka Molly itsekin oikeastaan huomaa, vaikka vältteleekin sitä ajattelemasta. Ehkä se on hänelle niin tärkeä osa sitä, että tuntee itsensä tarpeelliseksi ja korvaamattomaksi. Mollyn uni saanee hänet näkemään itsensä ehdottomassa vallassaan lastensa elämään uusin silmin? Ronin lempeät mietteet matoa kohtaan antavat vaihtoehdon; pienempäänsä voi kohdella myös kunnioittaen ja ihaillen.

Siinä missä Draco on hemmoteltu ja itsepintainen pikku lellikki ja koettelee äitinsä hermoja,

tarrasi sängynlaitaan molemmin käsin. Narcissa väänsi hänen sormensa yksitellen irti.

samaan kykenee myös hyvin erilaisessa elämäntilanteessa oleva pikku Ron. Minusta on kerrassaan viehättävää, että Ron (eikä koko Weasleyn perhe) on tässä se nukkavierun tuntuinen tapaus. Itse asiassa, sanotaanko kirjoissa muista samaa?

hän antoi hyvin erilaisen vaikutelman kuin kukaan muu Weasleyn lapsista; huolimattoman ja tuhruisen vaikutelman.
Sen sijaan kaksoset, Fred ja George, olivat viimeistä pisamaa myöten toistensa kopioita, ja jollei Molly olisi itse heitä synnyttänyt, hän olisi voinut vannoa että heitä oli vähintään neljä.

Heh, tämän varmaan allekirjoittaisi kuka tahansa kaksosten äiti, saati sitten tuon kaksikon!  

"Ei kun lauletaan Ryhmyt pois, pojat, ja vaato kanteeseen!"
"Kaato vanteeseen!"

Autolauluja! Tästä tulee hilpeä matkatunnelma, voin kuvitella tilanteen niin elävästi mielessäni.

Kulkuväline on kussakin osassa toistuva teema, ja mikä minun huomioni kiinnitti tälläkin lukukerralla oli turvavöiden mainitseminen. Ronilla (kuusivuotiaalla?!) oli jopa turvaistuin! Harryn ja Dudleyn turvavöistä ei erikseen mainittu, mutta Petunia-tädin tapaisen kontrollifriikin ei voi kuvitella niitä unohtavan; heillä niiden käyttäminen onkin todennäköisesti itsestäänselvyys.

Kuten jo edeltäkin sai selvän käsityksen, minua lumoaa erityisesti tässä ficissä maalauksenomainen väritys ja tunnelma, joka tempaa mukaansa värien kirjoon. Narcissan yllättynyt haltioituminen ympäröivästä kauneudesta saa lukijankin haukkomaan henkeä. Lasimaalauksesta siivilöityvät värit, puhdas auringon valo ja Lilyn ponnistelut nähdä harmaannuttavan verhon lävitse välittyvät aitoina ja luonnollisina.

Molly oli katsonut liian läheltä, Narcissa taas ei ollut katsonut ollenkaan. Mutta Lily katsoi kaukaa, ja siinä missä muut näkivät vain kokoelman suttuisia siveltimenvetoja, Lily näki mestariteoksen.

Kerrassaan eräs ihanimpia lopetuslauseita ikinä. <3 Kiitos.

[Cawo]

Ihana. (: Hyvin kirjoitettu ja kuvailtu, vaikka välillä tulikin tunne, että oli kuvailtu liikaa. Mutta siis kokonaisuudessaan hyvin.

Ensimmäinen osa...Ajatus Dracosta epätäydellisenä lapsena oli kiva. Puskapissalla. Jäi tosin hieman epäselväksi, kävikö se ollenkaan siellä asioillaan kun oli niin kiire sinne niitylle. <; Tuli tunne auringonlaskusta, vaikka se nyt tuskin oli päiväjuhliin mentäessä vielä taivaalla. Tykkäsin kuitenkin: Olivat aivan normaaleja epätäydellisiä, vaikka täydellisistä yrittivätkin käydä. Ja niin, olen samaa mieltä Dracon kanssa, en käyttäisi sitä huivia.

Toinen osa. Molly parka. Taitaa olla naisella vähän liikaa lapsia. ;> Oli tosin ikävää, että se olisi halunnut aivan täydellistä järjestystä, tuli Malfoyt mieleen. [Joilla oli kyllä sitä järjestystä tasan yhtä paljon, eli vähän, mutta silti.]

Mutta Percy oli jo yli kymmenen. Hän alkoi jo käsittää, että maailmassa oli muitakin kuin hän itse.

En usko, että tuota oli tarkoitettu hauskaksi, mutta nauroin sille kovaa. : D Ihanaa. Lapset oli kuvailtu juuri sellaisiksi, millaisiksi minäkin olin heidät kuvitellut pieninä ja kappalejako oli hyvä. Miksi Percy muuten pyysi Ginnya lentämään, jos Ronkin oli sen mielestä liian pieni? Tai ehkä Ginnyllekin oli oma leluluuta. (;

Kolmas osa. Verhoajatus oli hieno. Luulin ensin, että Lily olisi ollut kovin vihainen sisarelleen ja tämän perheelle siitä, kuinka he kohtelivat hänen lastaan, mutta ei se sitten ollutkaan. Oliko tämä lyhin osa? Tuntui siltä, mutta ei se pidempikään olisi voinut olla. Juuri sopiva.
Harry pysyi ihanan rauhallisena, vaikka Dudley kuinka tökki. Taisi tosiaan se temperamentti tulla vasta myöhemmin. : D Hyi, kuka laittaa jäätelöön kaviaaria? Todella hemmoteltu lapsi täytyy olla... Harrya varmaan kuritettiin kovasti, sitten kun se palasi. Mutta sanoisin, että oli sen arvoista. Oma äiti kuitenkin.<3 Hyvä kohta.

Kokonaisuudessaan edelleen hyvä ja toimiva. [Ainakin haluan edelleen lapsia, vaikka tämä ei niistä kovin mairittelevaa kuvaa antanutkaan. (; Ehkä jopa enemmän.] Katsoin tuon kuvan muuten vasta äsken ja tämä sopi siihen todella hyvin, tuo niitty oli aivan samanlainen kuin olin se ficin aikana kuvitellut.

Kiitos,
CwC

[Anteeksi muuten hajanainen kommentti, taidan vasta opetella kommentoimisen jaloa taitoa.]

[Sanskrit]

Luihuisen ficcipiirin asialla olen minäkin, Fiorella ehdotti tätä, ja me muut sitten ryntäämme kommentoimaan. Luin tämän kaksi päivää sitten ja kirjoitin eilen kunnon pitkän kommentin - niin pitkän kai, että kirjautuminen meni vanhaksi ja koko juttu sinkoutui bittiavaruuteen. Tämä kommentti ei tule olemaan yhtä hyvä, ja minua ärsyttää se suunnattomasti, koska tämä ansaitsisi hyvän kommentin. Varaudu kuitenkin siihen, ettei minun vittuuntunut mieleni pysty sellaista pykäämään. Yritän parhaani.

No niin, alkulöpinöiden jälkeen voin ja haluan todeta ficistä kokonaisuutena, että tämä on kevyesti yksi visuaalisimmista teksteistä mitä olen koskaan lukenut ja ficcimaailman osalta tämä pääsee ehdottomasti kärkisijalle. Itse ainakin rakastuin noihin värisanoihin ihan totaalisesti ja ennen kaikkea pidin siitä, miten kuitenkin pidät pakan hienosti kasassa. Vaikka sanot juonen olevan toissijainen, en itse ainakaan pidä tätä sekavana tai psykologisena höttönä, vaan erittäinkin toimivana äitiyden kuvauksena.
Impressiossa suosikkikohtani on tuo metsäsysteemi, jossa Narcissa kulkee Dracon perässä metsän läpi. Minusta se on itse asiassa paras kohta koko ficissä. Impressiossa on myös koskettavaa se, miten helposti Narcissa ja Lucius onnistuvat tavallaan sössimään homman huolimatta siitä, että heillä on vain yksi lapsi. Vanhoina he tosiaan tietävät kyllä, että heillä on ollut lapsi. Pikku-Draco on mukava, vaikkakin ensimmäisen osan jälkeen olin aika lailla valmis sanomaan, etten ikinä halua lapsia... Peruin kyllä ajatukseni melkein saman tien, koska mitäs sitä vannomaan.
Analyysi on hellyttävä. Mollylla todellakin on liikaa lapsia, ja olenkin monesti miettinyt sitä, millaista elämä heidän perheessään on ollut. Kirjoissa suuren perheen varjopuolista ei kai tuoda esiin kuin rahan puute? Tuo Mollyn uni on kiva, pidin siitä.
Tulkinta on... erikoinen. Sen pohjalta vedetty päätelmä siitä, millä tavalla pitää katsoa ja mitä, koskee minusta sekä taideteoksia että perhe-elämää. Toisaalta voisi Lilyn vasta-argumentiksi sanoa, että rannalta on hyvä huudella, mutta en viitsi tehdä sitäkään. Ajatus siitä, että hän sittenkin on osa poikansa elämää, on todella kaunis. Kukapa sitä ei toivoisi, että tuollainen verho todella olisi olemassa?

Kiitoksia tästä, aivan ihana ficci!

[Taki]

Minäkin tulen Luihuisten ficcipiiristä^^ Olen tosi iloinen siitä, että Fiorella ehdotti tätä ficciä luettavaksi, koska muuten en kai olisi edes löytänyt tätä ihanaa ficciä! Kyllä, pidin tästä todella paljon. Vaikuttava ficci, tunnelmallinen, kaunis, hellyyttävä, mieleenjäävä ja erilainen. Harvoin mikään ficci tekee näin suurta vaikutusta, enkä edes juurikaan lue parituksettomia ficcejä (no olihan tässä parituksia, mutta pääpaino jossain muualla).

Oli ihana lukea perheiden arjesta, siitä niin harvoin luen mitään. Kuvasit perheitä ja varsinkin lapsia todella aidosti. Kuusivuotiaan Ronin 'entäs sitten'-hokema oli ihana yksityiskohta ja niin uskottava juttu tuonikäiseltä :'D Moni muukin pikku yksityiskohta ihastutti. Huolellista tekstiä, todella hiotun kuuloista ja kerta kaikkiaan taidokasta.

 Tuon niityn kuvailussa olit todellakin tavoittanut jonkun ihanan satumaisen tunnelman. Tuo Lilyn oivallus, että niitty sijaitsee yhtaikaa kolmessa paikassa, toi ihan kylmät väreet, siinä oli jotain vaikuttavaa. (Hoen tuota sanaa, älä välitä :'D On vaan niin pirun vaikea kuvailla kunnolla sitä reaktiota, minkä tämä ficci aiheutti!) Tosi hienosti onnistuit vangitsemaan tuon maalauksen tunnelman ficciin.

 Mollyn unikin oli mieleenjäävä ja erikoinen, siitä tuli jännä tunnelma. Pidin tästäkin yksityiskohdasta tosi paljon!

Loppulause oli ehkä kaikista ihanin, tähän tavallaan tiivistyi koko ficci:

Molly oli katsonut liian läheltä, Narcissa taas ei ollut katsonut ollenkaan. Mutta Lily katsoi kaukaa, ja siinä missä muut näkivät vain kokoelman suttuisia siveltimenvetoja, Lily näki mestariteoksen.

Kiinnitin huomiota (melkein) samaan kuin Sanskrit, eli minulle tuli mieleen että tarkoitetaanko tuolla katsomisella sitä niittyä vai lapsia. Sitä jäi ihan pohtimaan (ei tietenkään negativiinen asia). Oli miten vain, tykkään kamalasti (:

Äh, nyt ei tule mieleen läheskään kaikkea, mitä minun piti sanoa. Mutta kiitoksia todella, tämä ficci jätti jäljen, mikä on aina hieno saavutus kirjoittajalta!

[Sha]

Noniin, nyt tämä on luettu ja oli kyllä sen arvoinenkin :)

Tykästyin kovasti tuohon pikku-Dracoon. Pidin erityisesti Dracon kuvailusta eläväksi jääpuikoksi, näädäksi ja marakatiksi, kaikki olivat jotenkin osuvia. Muutenkin pidin eniten juuri tuosta Malfoyn perheen osuudesta, en tiedä miksi.
Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että en hankkisi lapsia ja sekä Malfoyn että Weasleyn perheen kuvailut tukevat tätä hyvin. Varsinkin Weasleyn perheen touhotus vaikuttaa melko kauhistuttavalta ajatukselta.
Minäkin pidin tuosta kolmen niityn yhteydestä, se oli jännä ratkaisu.

En nyt saa itsestäni tämän enempää irti, mutta aion jatkossakin seurailla kirjoittamiasi ficcejä. Ja myös niitä parituksettomia, joita en ole tätä ennen tainnut lukea yhtäkään ^^ Kiitokset tästä!

[Cora]

Luihusen ficcipiiristä minäkin Luin tämän jo viikko sitten, mutta on vähän pitänyt miettiä mitä sanoisin, sen verran vaikuttava ficci tämä oli. Onneksi tämä on sellainen ficci, että vaikka lukeekin sen vähän aikaisemmin kuin kommentoi, siitä silti muistaa paljon. No, mutta asiaan.

En ole ikinä lukenut tämän kaltaista ficciä. En lue parituksettomia ficcejä, mutta se nyt ei ole se mitä tarkoitan, vaan että tämä on niin mieleenpainuva ja uskomattoman hyvin kuvailtu. Kuin lukisi novellia hyvästä novellikokoelmasta. Tarina kietoutuu yhteen niityn ja naisten elämien ympärille ja sitä värittää lasten tekemiset.
Tapasi kirjoittaa on uskomaton. Kieli on niin elävää ja vivahteikasta. Kuvailu on uskomatonta (niin kuin taisin jo sanoakin).
Juoni oli omaperäinen ja samalla niin tavallinen. Jokaista naista kävi omalla tavallaan sääliksi: Narcissan temppuileva Draco, Mollyn liian suuri lapsikatras ja Lilyn kykenemättömyys kasvattaa poikaansa.
Viimeinen osa oli koskettava:

Sen yhden silmänräpäyksen ajaksi Harry kuvitteli äitinsä vierelleen, ja sen yhden silmänräpäyksen ajan hänen toiveensa oli totta.

Olen tosi huono kirjoittamaan kommentteja, mutta kai tästä kävi ilmi, että pidin tästä todella paljon ja ihailen upeaa kirjoitustyyliäsi. Kiitos mielenpainuvasta lukukokemuksesta.

[aya]

Ah, kukaan ei kirjoita samalla tavalla kuin Elle. Kuvailet aivan ihanasti. Ainut asia, mistä oikeastaan voisin moittia, on se, että kirjoitat niin pitkästi. Ja tavallaan sekin on hyvä asia, koska se kertoo, että saat paljon irti aiheestasi. Ja kaikki se, mitä saat irti, on niin ihastuttavaa.

Ensimmäisessä pidin todella paljon siitä, kun Draco halusi pissalle ja katosi, ja Narcissa lähti sen perään. Metsä oli kuvailtu niin hyvin ja millä sanavalinnoilla!

Kaikki näytti niin kirkkaalta, niin puhtaalta, niin elävältä! Kuin olisi elänyt koko ikänsä paikalleen jähmettyneessä maalauksessa ja astunut yhtäkkiä todelliseen maailmaan. Tällaista taikuutta Narcissa ei ollut ennen kokenut. Hän tunsi itsekin muuttuvansa valovoimaisemmaksi, tulevansa osaksi tätä säteilevää maisemaa.

Tämä kohta on värisyttävä. Ja itse asiassa kaikki tuota edeltävä kuvaus, mutta minä todella pidän tästä.

Toisessa osassa sai jo vähän nauraakin. Mukavia tietoja kaksosista ja Percystä olit laittanut sinne, ja nauroin varmaan sellaisissakin kohdissa, joissa ei olisi saanut. Pidin myös, vaikkakaan en heti aluksi, siitä, kun Mollya sanottiin mammaksi. Se oli omalaatuista.

Viimeinen oli ehdottomasti koskettavin.

Toiset olivat jo aikoja sitten luovuttaneet, unohtaneet siteensä ja haipuneet hämärään. Jopa James, mies jolle Lily oli antanut sydämensä, oli irrottanut otteensa ja mennyt menojaan.

Oi, surullista. Lilyssä on kyllä luonnetta. Ja tässä osassa kuvailukin on niin merkityksellistä. En sano, että muissa ei olisi, mutta onhan se ihan erilaista kuvailla, miltä kuolleesta tuntuu nähdä oma poikansa.

Molly oli katsonut liian läheltä, Narcissa taas ei ollut katsonut ollenkaan. Mutta Lily katsoi kaukaa, ja siinä missä muut näkivät vain kokoelman suttuisia siveltimenvetoja, Lily näki mestariteoksen.

Tämä lopetus saa minut kyyneliin. Olen erittäin kiitollinen, että osallistuin ficcipiiriin, sillä muuten olisin jäänyt paitsi kaikesta tästä.

Olet loistava. Pahoittelen, jos kommenttini on omituinen. ^^' [size=50]Btw, vaihdan SL matikkaan. Are you happy now?[/size]

[Invisiblegirl]

Luihuisen ficcipiiristä päivää ^^ (Anteeksi, olen vähän myöhässä ^^)

Eli lyhyesti sanottuna pidin kamalasti. Jokainen hahmo oli tarkkaan kuvailtu ja tarinat  sopivat kaikki toisiinsa uskomattoman hyvin. Ne olivat erillisiä, mutta samalla niin yhtenäisiä.

Värikuvailut olivat mahtavia. Yleensä värejä laitetaan tekstiin vaikka että "Se oli sininen", mutta tässä ficissä värikuvauksia oli joka puolella. Ja minusta se oli hyvä. Sillä kun sanotaan sana sininen, mistä sitä tietää millainen sininen? Sävyjä on vaikka muille jakaa. Tässä ficissä tiesi tarkalleen, minkä sävyistä mikäkin oli. Ja se juuri teki tästä niin erityisen.

Kaikki näyttävät sanoneen jo kaiken, mitä tästä ficistä voi sanoa.

Lisään vielä, että Narcissa & Draco oli suosikkini : )

-Invisiblegirl

[Melodie]

Sen lisäksi, että en keksinyt tästä ficistä aiemminkaan mitä sanoa, nyt sitä on kommentoinut jo miljoona ihmistä, sanoen varmasti kaiken... mutta, aina ei voi voittaa. Olisi pitänyt olla nopeampi.

Ei kai se ole liian pitkä. Kyllä sen ainakin jaksoi lukea; nykyään vierastan pitkiä tekstejä vähän liikaakin. Mutta kun nyt tuli luettua, ihan hyvän mittainen.
Perinteistä perhe-elämää. On hassua lukea jotakin, joka ei ole hyvin angstista. Kenties minun pitäisi lukea enemmän muutakin... mutta, varsin suloinen ficci kuitenkin. Aurinkohattuja ja kaikkea.

Olisi ollut hienoa (jos kohta melko mahdotonta) jos kaikki olisivat sattuneet samaan paikkaan. Oliko se sama paikka eri paikoissa? No jaa.

En nyt osaa olla rakentava. Ihan mukava ficci, kuitenkin.

[Kaarne]

Terveisiä täältä vuosikymmenen päästä!

Ihana teksti! Värit veivät minut mennessään ja oli mahtavaa päästä lukemaan kolme eri perheen erilaisesta arjesta tämän tekstin kautta. Suosikkini olivat Weasleyt, mutta pidin kyllä jokaisesta, ja olit hyvin saaneet erilaiset perhekemiat ja henkilöhahmojen ominaisuudet ja ongelmat esiin. Tuo inspiraationa toimineen maalauksen tyyli tuntui myös siirtyneen tähän tekstiin tosi eheästi, enkä voi kuin ihailla lopputulosta.

Kiitos paljon tekstistä, se oli ilo!