Huhtikuutyttö ja syysneito, K-11

[foxtrot]

Nimi: Huhtikuutyttö ja syysneito
Kirjoittaja: foxtrot
Oikolukijat: Beelsebutt ja Lils
Genre: haikailuangst
Ikäraja: K-11
Paritus: Penelope Clearwater/Padma Patil
Yhteenveto: sillä katso noita silmiä


A/N: Tyyliltään minulle uusi kokeilu (paikoitellen hyvinkin lyhyet kappaleet, jotka on eroteltu selkeästi toisistaan). Paritus on mitä suloisin, ja siksipä tälle onkin mahdolisesti tulossa itsenäinen jatko-osa lähiaikoina, keep your eyes open. Kiitokset Bbuttikselle ja Lilsille oikolukemisesta ♥
Haasteet: Rare10, Kerää kaikki hahmot [Penelope Clearwater]



Huhtikuutyttö ja syysneito



Penelope katsoo, kun Padma kävelee ohi ja se minuutti on hetken aikaa hengittämättä; sillä katso noita silmiä ja miksi hänen hymynsä repiilämmittäämuovaa rintakehää kovemmin kuin muiden? Ohi mennessään Padma sipaisee öisen hiilitaivaankannen värisiä hiuksiaan korvan taakse, ja ne taipuvat ja tottelevat niin kuin Penelopen eivät koskaan.
 
Penelopen tee on kylmää kun hän lopettaa katsomisen, mutta hän juo sen silti. Muodon vuoksi, eikä kukaan huomaa kuinka kuppi tärisee hieman ja miten sen takaa on niin helppo katsoa sivusilmällä.
 
Percy unohtaa toivottaa hyvää huomenta sinä aamuna, eikä Penelopekaan muista.



*



Padma on ihan liian nuori (silti kauniimpi heistä, eikä Penelope voi, ei vain voi olla katsomatta) ja Penelope ihan liian vanha. Padma on keväänlapsi ja neljäntoista, Penelope kolme ja puoli vuotta vanhempi ja syntynyt sadeyön uloshengityksestä viilenneenä marraskuuaamuna.



*


 
Penelope istuu muodonmuutosten luokan ulkopuolella ajattelemassa Padmaa eikä kuule, mitä Percy sanoo. Kun poika laskee kätensä mahtipontisesti hänen olkapäälleen, hän hätkähtää poispäin eikä ehdi ajatella johtuuko se siitä, että hän pelästyi vai siitä, että Percy koski häntä.
 
”Kuulitko sinä, mitä minä sanoin?”
 
Penelope ynähtää niin pienesti, että ääni melkein katoaa ilmaan ennen kuin ehtii kuulua. Hän ei tiedä, onko se myöntävä vai kieltävä ääni, ja toivoo ettei Percykään.
 
Hän uppoaa taas ajatuksiinsa, joihin karkaaminen on nykyisin helpompaa kuin ennen - hän ajattelee yhtä asiaa ja toista eikä missään ole enää päätä eikä häntää; järjestelmällisyys on pyörähtänyt peilikuvakseen. Ja se tyttö, jonka sulkakynät olivat ennen suorimmassa rivissä pulpetilla on nykyään se tyttö, joka juoksee ajatuslabyrinteissaan ja eksyy sinne liian helposti liian pitkäksi aikaa. Ja ajatusten yllä haavepilvistö kerää sävypoimuihinsa myrskynmustaa, sillä hän ei aivan uskalla toivoa; pelkää, että ne pilvet räjähtävät ja pettymys valuu niskaa pitkin ihon alle laskimoista sydämeen.

 
(Ja tietenkin se kaikki liittyy Padmaan, vaikka hän haluaa vain unohtaa
 
unohtaa
 
olla ajattelematta
 
ja kuitenkin muistaa vain niitä tummia silmäripsiä joihin sadekin tahtoo takertua.)



*


 
Kun Percy yrittää suudella Penelopea seuraavana maanantaina tyhjässä luokkahuoneessa liitutaulun edessä, tyttö väistää, saa liitutahran poskeensa eikä kadu, ja se on toisen ylpeydelle liikaa. Eivät he ole pari eivätkä ikinä olleetkaan, mutta se ei estä Percyä huutamasta sinä olet antanut minun elää väärässä uskossa ja minä luulin että me kaksi. Penelope ei vastaa, sillä hänkin luuli ennen eikä osaa sanoa edes, milloin lakkasi.



*


 
Lukuvuosi loppuu hellepäivään, joka väreilee asemalaiturin yllä ja saa veturinsavunkin näyttämään ohuemmalta kuin ennen ja värjää Tylypahkan pikajunankin sataviisikymmentä kertaa kirkkaammaksi.
 
Sataviisikymmentä.
 
Niin monta kertaa Penelope on jo pyörtänyt päätöksensä mennä puhumaan Padmalle. Paniikki alkaa luikerrella hänen mieleensä, sillä tämä on viimeinen mahdollisuus puhua. Sanoa kaikki ne asiat, joita hän on pyöritellyt mielessään koko kevään.
 
Penelope tuntee itsensä lapselliseksi ja naurettavammaksi kuin koskaan ennen ja kaataa vahingossa matka-arkkunsa sohaistessaan sitä hermostuksissaan jalkaterällään. Muutama ohi kulkeva viidesluokkalainen katsoo häntä ja hänen asemalaiturille levinneitä sukkiaan ja auringon punottamia poskiaan naurua silmissään, ja Penelopesta tuntuu siltä, että kaikki näkevät hänen alastomiksi raastetut ajatuksensa liian selkeästi – niin paljon selkeämmin kuin hän itse.
 
Hän ei voi olla huomaamatta, että Padmakin on vaihtanut raskaat koulukaapunsa ruiskukansiniseen hameeseen, jonka alta pilkottavat hämähäkinjalat ovat vielä aavistuksen verran liian kapeat ja kilometrin pituiset. Penelopen ohimoita nuolee hiki eikä hän edes näe seitsemäsluokkalaisten joukossa kiertävää juhlasikariaskia ja asemarakennuksen taakse pakenevia naureskelevia ikätovereitaan, joita Percy katsoo paheksuen kuten aina (ja etsii katseellaan jotain - ehkä opettajaa, jolle kannella).



*



Juna tärähtelee pitkin raiteita, saa omenapuut ikkunan takana sumenemaan reunoiltaan ja Penelopen olo on irrallinen. Hän on välitilassa; Tylypahka jää kilometri kilometriltä kauemmas selän taakse, tulevaisuus harppoo lähemmäs. Mahdollisuudet puhua Padmalle valuvat olemattomiin ja tilaisuudet nähdä hänet vähenevät, jäljellä olevat mahdollisuudet voi laskea minuutteina.



*


 
Penelope kävelee Padman vaunuosaston ovelle ja vapisee vain hienoisesti. Hän katsoo ovi-ikkunasta sisään ja pysähtyy ennen kuin ehtii edes pyyhkiä hikiset kämmenensä hameenhelmaan.
 
Ikkunan edessä seisoo Padma, eikä vain hän vaan myös poika, rohkelikkopoika samalta vuosikurssilta, mikähänennimensäon, Penelope ei halua muistaa mutta se tulee hänen mieleensä kuin itsestään;
 
Dean.
 
Dean suutelee Padmaa varovaisesti eikä Penelope osaa ajatella mitään, vaikka hän näkee kuinka Padman kädet kiertyvät pojan niskan taakse, kuinka Dean painautuu lähemmäs ja hänen kätensä liukuvat vuorostaan Padman alaselälle, siihen kohtaan missä Penelope on aina halunnut lepuuttaa omiaan. Ja he painautuvat lähemmäs lähemmäs lähemmäs eikä maailmassa ole ketään muita paitsi he kaksi ja Penelope, unohdettu sivuhenkilö, jolla ei ole edes vuorosanoja.
 
Penelope kääntyy pois ja kuulee kuinka hän räsähtää rikki.

[Dria]

Kommenttikampanjasta iltaa. Lukaisin tämän kyllä jo eilen, mutta väsyneenä en viitsinyt jättää täysin typerää kommenttia.

Ihana, sulin tälle. Penelopeen on helppo samaistua, ja hänet on kuvailtu erittäin hyvin. Plussaa ehdottomasti siitä, että Percy otettiin mukaan, ja hän oli myös ficissä koko ajan läsnä. Samalla tavalla kuljetat Padmaakin mukana, eikä ficci tuntunut kuitenkaan kiirehdityltä, eikä toistanut samaa.  Ihanat kielikuvat (hiilitaivaankannen väriset hiukset, ruiskukansininenhame jne.) rikastuttivat tekstiä ja oli ihana huomata, että asian voi ilmaista näinkin. Pidän kyllä kielikuvista ja taiteilusta, mutta vain sopivissa määrin, ja tässä niitä oli kivasti.

Kolmanneksi viimeisessä kappaleessa on toistettu lukua 150, mikä oli minusta jotenkin hulvattoman ihana juttu. JA se, että luku on 150, eikä esimerkiksi 100. 150 ei ole niin tavallinen valinta, ainakaan en ole kuullut minkään olevan 150 kertaa parempaa/kirkkaampaa.

miksi hänen hymynsä repiilämmittäämuovaa rintakehää kovemmin kuin muiden?

Tyksin tuosta sanayhdistelmästä, ja yksinkertaisuudessaan tämä lause oli ihana.

rohkelikkopoika samalta vuosikurssilta, mikähänennimensäon,

Sama täällä. Luulisi, että yhteenkirjoitettu pötkö häiritsisi, mutta oikeastaan muutamassa kohdassa tämä on oikein toimiva ratkaisu. Minusta oli myös kivaa, ettei Penelope heti muistanut pojan nimeä. Se luo aitoutta, ainakin minusta... Tosin kun on surkea kasvo-nimimuisti niin...

Hän ei tiedä, onko se myöntävä vai kieltävä ääni, ja toivoo ettei Percykään.

Ihastuin tuohon loppuun, "ettei Percykään" mutta ei ole mitään aavistusta, miksi se on niin ihana.

Ja he painautuvat lähemmäs lähemmäs lähemmäs eikä maailmassa ole ketään muita paitsi he kaksi ja Penelope, unohdettu sivuhenkilö, jolla ei ole edes vuorosanoja

Tässä on kaksi oikein ihanaa asiaa. Ensiksi lähemmäs -sanan toisto, joka tehostaa sitä, että Dean ja Padma nojautuvat lähemmäs. Saat sen tuntumaan huonolta asialta, ja koska kyseessä on Penelopen PoV, ymmärrän hyvin. Ja toiseksi pidän tuosta, että Penelope on vuorosanaton hahmo, koska ficissä ei sanottu mitään.

[hiddenben]

Oah, en ensin meinannut jaksaa lukea tätä, selasin vain pituutta ja mietin jaksaisinko. Luettuani mietin, ettei tällaiseen tarvita jaksamista. Tämän lukeminen ei vaatinut työtä, sillä luin tätä mielelläni ja janolla. Vaikka nimi ei ehkä ihan ollut mieleeni, paritus vaikutti hurjan mielenkiintoiselta ja toimivalta (eikä uuden kokeileminen ole koskaan pahasta).

Kokeilusi uudesta kirjoitustyylistä oli onnistunut ja kaunis. Kursiivit, sulut ja vähäiset ääneen sanotut lauseet asettuivat kohdilleen juuri sopivassa kohtaa oikealla tavalla (kuin laittaisi paloja palapeliin). Paljon upeita vertauksia, metaforia ja kuvailua. Penelope jää kirjoissa hahmona niin etäiseksi, enkä ole koskaan ollut oikein kiinnostunut etsimään lisätietoa/ficcejä hänestä. Mutta tässä hän on nuori nainen elämänsä alussa ja samalla niin eksyksissä, että melkein surettaa. Percyn kokema kohtalo heidän suhteessaan surettaa ehkä vähän myös, mutta toisaalta mieluummin Penelope ja Padma kuin Penelope ja Percy.

Olet onnistunut kuvaamaan tunteita monipuolisella ja värikkäällä tavalla. Penelopen ajatustenkulku ja teot tuntuvat realistisilta ja Penelopemaisilta. Hauskoja yksityiskohtia, upeita tulkintoja ja ennen kaikkea hetkien vangitsevaisuus olivat antoisimpia asioita tätä lukiessa. Voisin lainata tuhatmiljoonaa kohtaa, mutta ehkä tyydyn vain tähän (koska ne toiset mitkä olisin myös halunnut lainata, on jo aikaisemmissa kommenteissa lainattu):

Hän uppoaa taas ajatuksiinsa, joihin karkaaminen on nykyisin helpompaa kuin ennen - hän ajattelee yhtä asiaa ja toista eikä missään ole enää päätä eikä häntää; järjestelmällisyys on pyörähtänyt peilikuvakseen. Ja se tyttö, jonka sulkakynät olivat ennen suorimmassa rivissä pulpetilla on nykyään se tyttö, joka juoksee ajatuslabyrinteissaan ja eksyy sinne liian helposti liian pitkäksi aikaa.

Loppulause oli sanoinkuvaamattoman kaunis (vaikka hän-sanan olisi voinut jättääkin pois tosin se on vain minun mielipiteeni) ja olen niin iloinen, että luin tämän!

[Santtu]

Oi, pidin tästä kovasti. Palautit juuri uskoni femmeen sekä järkeviin rareparituksiin.

Sulla on todella mahtava tyyli kirjoittaa ja varmasti osittain sen ansiosta tätä oli niin helppo lukea. Vaikka tekstin tapahtumat etenivät järkevää vauhtia, tuntui itse teksti jotenkin kiireiseltä: saattaa johtua omista lukutottumuksistani tai jostain muusta, mutta tässä oli sellainen pieni kiireisyyden maku, joka ei todellakaan haitannut menoa yhtään - ehkäpä se johtui osittain yhteenkirjoitetuista sanoista, jotka muuten toimivat tässä tekstissä hyvin vaikka usein vaikuttavatkin päälleliimatuilta. Kielikuvat olivat kyllä aivan mahtavia, kuten edellisissä kommenteissa on jo mainittu: eivät sellaisia useaan kertaan käytettyjä vaan omia, harvinaisempia tapoja sanoa asioita.

Jouduin ensin hieman miettimään kuka se Penelope on, mutta kyllähän tuo muistui mieleen lukiessa - minusta on mahtavaa, että olet käyttänyt suhteellisen tuntematonta sivuhahmoa. Muutenkin sinun kirjoittamanasi Penelope oli aivan mahtava, varsinkin kohta jossa mainittiin että hän oli ennen istunut luokassa sulkakynät siistissä rivissä mutta nyt eksyi omaan ajatuslabyrinttiinsä, en muista aivan sanatarkasti. Se toi sellaista lisäsyvyyttä hahmoon.

Tästä tekstistä oikein kyllä tunsi sen Penelopen ihastuksen ja ehkä uskalluksen puutteenkin, ja lopussa harmitti niin Penelopen puolesta kuin myös se, etteivät nämä kaksi sitten toisiaan saaneetkaan. Varsinkin lopetuslause... se pysäytti. Se ei ollut sellainen kliseinen “kuinka hänen sydämensä räsähtää rikki” vaan erillä tavalla ilmaistu - pidin siitä todella paljon. Sinulla tuntuu noita kauniita kielikuvia riittävän.

Tuli kyllä aika haikea fiilis kaikenkaikkiaan tästä tekstistä. Mutta pidin todella paljon, pitänee tutustua teksteihisi hieman tarkemmin näin tulevaisuudessa.

[RoastedGarlic]

Ihanaa haikailuangstia. Tekstin sävy ja rakenne olivat molemmat toimivia ja kauniita ja pituus oikein mainio. Joku ainakin näytti kehuneen otsikointia, minusta se oli kenties hieman kliseinen, oikein perusfemmematskua, mutta en kiinnitä siihen huomiota koska ficci on muuten niin mukaansatempaava ja huimaava ja voi Penelope-raukkaa. Tuota se nimenomaan on.

[Jeeetu]

Vähän tää oli ihana. Tajusin jo ensimmäisestä lauseesta, että tästä tulee erittäin kaunis. Ensin tuo paritus kyllä vähän epäilytti, mutta ei enää. Sekin oli hyvä, että tässä ei ollut kuin yksi vuorosana. Ja toi loppu, awwws. Se oli tosi hyvä. Tämä oli angstia parhaimmillaan, ilman onnellista loppua. Nyt en osaa enää kuvitella Penelopea tai edes Padmaa heteroiksi. Kiitoksia vielä tästä ihanasta lukemiskokemuksesta.