Author: SnowBlind
Rating: K-11
Pairing: Ei varsinaista. Kuvitteellinen ?/Manna
Genre: Deathfic, Angst, drama...
Beta: Penelope! Kiitos hänelle (:
Warnings: Käsittelee kuolemaa, itsetuhoisia ajatuksia
A/N: En edes muista, mistä sain idean tähän. Hahmoista tuli minulle läheisiä, ja mietin monesti, kannattaisiko minun tappaa tässä kuollutta henkilöä. Ei ollut helppoa.
Tässä tämä.
Ainiin, kommentit eivät tapa.
Summary: Se tuli niin yllättäen, en mitenkään osannut varautua siihen. Nyt kun vuosi on kulunut siitä, itken vieläkin. Itken kun olen hereillä, itken kun nukun. Vain äiti itkee enemmän.
Mietin vain, miten pystyinkään olla silloin niin urhea? Ne hetket sairaalassa, makasiineilla ja Vuosaaren huipulla. Metsässä miettimässä kaiken loppumista.
Minulla on vieläkin jäljellä hänen paitansa.
Hänen tuoksunsa.
Viimeinen tehtävä.
Olohuoneeseen asti kuului astioiden kolinaa. Äiti tiskasi. Hänellä oli omituinen tapa tiskata. Ihan kuin hän purkaisi stressiään tiskaamalla, kolinaa kuului vain kun äiti käsitteli astioita ja ihme oli, että ne edes pysyivät ehjinä. Äiti tiskasi niin raivokkaasti, että tiskauksen jälkeen koko keittiö oli ihan märkä ja täynnä vaahtoa.
Vaari ei ollut kohdellut äitiä hyvin. Aina kun äiti ei tehnyt, niin kuin vaari käski, hän löi äitiä omalla vyöllään.
Äiti ei ikinä tekisi sellaista minulle, hän oli aina hyvin lempeä minulle, mutta aina vähän poissaoleva. Hän itki paljon ja saattoi pysyä mykkänä kokonaisia päiviä. Silloin hän vaan istui sohvalla ja tuijotti seinää. Isä sai silloin tehdä kaikki kotityöt ja huolehtia meistä. Aina hän välillä kävi tarkastamassa, että äidillä on kaikki hyvin ja jatkoi sitten toimiaan normaaliin tapaan.
Menin keittiöön hakemaan pipareita ja appelsiinimehua. Isä oli juuri asettelemassa askarteluvälineitä pöydälle. Hän kysyi minulta haluaisinko askarrella hänen kanssaan pääsiäiskortteja. Sanoin, että tulisin kohta.
Hymyilin hieman katsoessani häntä. Äiti ei ikinä tehnyt mitään kanssani. Hän huolehti enimmäkseen kotitöistä. Isällä oli enemmän aikaa minulle. Talvella ajelimme pulkalla ympäri metsiä, syötimme sorsia ja leivoimme paljon. Isä oli myös opettanut minulle paljon erilaisia tähtikuvioita. Olimme usein Vuosaaren huipulla, isolla, todella korkealla ja autiolla jätemäellä illalla katselemassa tähtiä. Isä piti siitä paikasta, ja niin pidin minäkin. Monesti hän käveli yksin siellä ja katseli maisemia. Olin joskus ollut siellä hänen kanssaan, yleensä iltaisin talvella.
Silloin istumme kivellä, koko mäen korkeimmalla paikalla, ja katselemme tähtiä. Kumpikaan meistä ei sanon mitään, istumme vain vierekkäin ja tuijotamme tehdaspiippujen valoja. Isä katselee merelle päin poissaolevan näköisenä ja en viitsi mennä rikkomaan herkkää hetkeä valittamalla, miten kylmä minulla on.
Aina olin pysynyt hiljaa ja katsellut kaukaisuuteen.
Niissä tilanteissa oli aina ollut sellainen oma, mystinen tunnelmansa.
Minne tahansa huipulta katsoikin, näki vain metsää, metsää silmänkantamattomiin. Sieltä näki myös kaupungin isot rakennukset ja korkealla sijaitsevat talot, Sipoonkorven ja Sköldvikin piiput. Monesti olin miettinyt, miltä tuntuisi vain kävellä ja kävellä, halki Sipoonkorven tuntemattomaan, ja minua oli huimannut. Ajattelimme mennä isän kanssa sinne kesällä pyöräilemään. Ottaisimme mukaan varusteet kahdeksi päiväksi ja lähtisimme. Pyöräilisimme niin pitkään kuin jaksaisimme ja sitten pystyttäisimme leirin jonnekin keskelle Sipoonkorven metsää ja niin me yöpyisimme siellä. Isä ja minä. Aamulla pyöräilisimme kotiin, eri tietä tietysti.
Isä ei ikinä palannut samaa tietä takaisin.
***
Kun tulin koulusta kotiin äiti oli taas sohvalla istumassa. Hän oli taas itkenyt, sen huomasin hänen punaisista silmistään ja laikukkaista poskistaan. Hänen katseensa oli tyhjä ja hän tuijotti seinää. Hänen pieni onneton vartalonsa keinui hiljaisesti edestakaisin ja hän hyräili selvästi jotain sävelmää.
Niin monesti olin hänet tuollaisena nähnyt. Äiti itki usein joidenkin vanhojen muistojensa perään. Monesti olin koulusta tultuani nähnyt hänen katsovan vanhoja valokuvia nuoruusvuosiltaan ja itkevän.
Kuvittelin heti, että tämä oli yksi hänen tavallisista itkukohtauksistaan ja menin keittiöön laittamaan itselleni ruokaa, niin kuin aina tavallisten koulupäivien jälkeen.
Sytytin tulen hellaan ja aloin keittämään vettä. Katselin vettä, joka kuumeni vähitellen yhä kuumemmaksi ja kuumemmaksi, ja mietin, mitä äitini nuoruusvuosina olikaan tapahtunut.
En tiennyt. En tiennyt hänen lapsuudestaan mitään. Hän ei ollut ikinä puhunut minulle siitä. Äidin oli erittäin vaikeaa puhua omista asioistaan ja vaikeuksistaan muille. Hän sulkeutui omaan kuoreensa ja itki.
Vesi kiehui ja lisäsin spagetit. Laitoin uunin päälle ja tungin sinne pari lohipihviä.
”Äiti, haluatko, että teen sulle ruokaa?” huusin olohuoneeseen. Vastausta ei kuulunut ja päätin paistaa äidillekin samalla pari pihviä. Spagettia riittäisi kummallekin.
Äiti hiipi hiljaa keittiöön, niin hiljaa, etten edes kuullut hänen tuloaan ja pelästyin kun hän yhtäkkiä seisoi takanani ja katsoi minua itkuisilla silmillään. Näin hänen silmistään, että kyseessä ei ollut vain mieltä kaihertamaan jäänyt nuoruusmuisto. Katsoin kelloa, isän olisi pitänyt tulla jo kotiin. Hän oli aina hyvin täsmällinen. Iso jääkimpale putosi vatsaani. Äiti näki ilmeestäni että, olin tajunnut, että nyt kyse oli paljon vakavammasta asiasta. Hänen vaaleansiniset silmänsä katsoivat minua tutkivasti syvälle silmiini. Hetken oli aivan hiljaista, sitten hän puhui minulle oudolla äänellä, jota en tunnistanut äitini ääneksi.
”Onko isä kertonut sinulle jo?”, hän sanoi hitaasti ja mietteliäästi tutkaillen samalla silmiäni. Hänen hengityksensä tasaantui, eikä hän enää nyyhkyttänyt.
Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä taas ja hän juoksi olohuoneeseen, laittoi vaatteet päälleen ja häipyi ulko-ovesta sanomatta sanaakaan.
Minua itketti. Miksi äiti oli lähtenyt noin vaan? Mihin hänellä oli ollut niin kiire? En ollut ihan varma, mistä hän puhui, mutta tiesin sen liittyvän isään. Ruoka oli valmista, mutten pystynyt syömään. Istuin vaan keittiön pöydän ääressä ja tuijotin seinää. Spagetit olivat limaisia ja lohipihvit eivät maistuneet miltään. Tajusin tekeväni sitä samaa kuin äitikin aina.
Heitin ruuan pois huokaisten.
Soitin äidille, mutta hän ei vastannut. Soitin uudestaan monta, monta kertaa. Vihdoinkin hän vastasi:
”Hei, kulta. Anteeksi niin paljon että lähdin luotasi, mutta olin erittäin hysteerinen ja sekaisin. Haluatko tulla nyt katsomaan isää?”
”Mitä? Mitä isälle on tapahtunut, missä hän on?” kysyin hysteerisenä.
”Etkö sinä tiedä?”
”En, en todellakaan tiedä!” melkein huusin puhelimeen.
Ei äiti ollut mikään meedio, joka osaisi siirtää ajatuksensa minulle. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä oli tapahtunut. Tiesin vaan, että kaikki ei ollut hyvin.
”Anteeksi… luulin kokoajan että tietäisit… Isä on sairaalassa. Hän sai sydänkohtauksen keskellä työpäivää. Nyt hänen tilansa on vakaa, mutta hän ei välttämättä…” äiti ei saanut lausettaan loppuun. Hän ulisi puhelimeen, kuin pikkulapsi.
En pystynyt puhumaan. Minua huimasi ja itketti.
”Äiti…”, kutsuin häntä, ”Äiti, missä sinä olet?”
”Metroasemalla. Kävin juuri katsomassa isää sairaalassa ja päätin tulla sinun luoksesi kotiin.”
”Ei äiti, älä. Minä tulen sinne. Haluan nähdä isän”
”Okei, odotan sinua täällä”
Suljin puhelimen, heitin ulkovaatteet niskaani ja juoksin ovesta ulos kirpeään ulkoilmaan.
***
Sairaalan ankeat käytävät ahdistivat minua. Montako ihmistä täällä oli kuollut tai surrut? Montako kuullut olevansa kuolemansairas? Montako ihmistä täällä oli itkenyt? Entäs iloinnut ystäviensä tai perheenjäseniensä parantumisesta? Montako nauranut kyyneleet silmissä?
En tiennyt.
En tiennyt sillä hetkellä edes paljonko kello oli. Olin niin kauhuissani ja peloissani kaikesta. Istuimme käytävällä odottamassa, että meidät päästettäisiin katsomaan isää. Aika kului. Yritin lukea pöydällä olevia lehtiä, mutta silmäni vain pyyhkivät rivien yli.
Vihdoin pääsimme sisään huoneeseen, missä isä makasi sairaalapedillä. Häneen oli kiinnitetty valtavat määrät letkuja ja johtoja.
Äiti jutteli isän kanssa pitkään ja piti tätä kädestä. Äidistä näkyi koko hänen elämänsä. Hänen lapsenkasvonsa olivat riutuneen näköiset ja kun hän puhui isälle, hänen silmistään näkyi rakkaus ja toivo. Hän puhui kiihtyneesti ja keskittyneenä. Olin vähän kauempana ja en kuullut heidän sanojaan. Äidin silmistä rupesi taas valumaan kyyneleitä, mutta äiti ei silti murtunut. Hänen ilmeensä muuttui epätoivoiseksi selostaessaan isälle jotain. Isän ilme oli myötätuntoinen ja lohduttava. Aloin erottaa puheenpölinän keskeltä sanoja, jopa lauseita.
Yhtäkkiä tajusin, mistä hän puhui. Lapsuudestaan. Siitä, mistä äiti ei ikinä ollut kenenkään kanssa puhunut. Kaikki vähäiset tietoni äitini nuoruusvuosista oli saatu äidin lukuisilta sisaruksilta.
Ja tässä äitini sitten puhui isäni kanssa. Kaikesta pahasta, mitä niinä vuosina oli tapahtunut, mutta myös kaikesta hyvästä. Äidillä oli hyvä muisti ja hän muisti tarinoistaan pienimmätkin yksityiskohdat.
Lopulta äiti lopetti hetkeksi ja isä siirsi katseensa minuun.
”Ai hei, sinähän olet täällä myös”, hän sanoi hymyillen, ”Tulehan sinäkin tänne”.
Siirryin isän vuoteen luo. Äiti sanoi, että hänellä oli nälkä ja lähti sairaalan kahvioon syömään pullaa.
Isä rykäisi ja katseli kattoa.
”Sinähän tiedät, miksi olen täällä?” hän kysyi
”Joo, kai”
”Sydän petti”, isä tokaisi lyhyesti ja hymyili taputtaessaan rintaansa siitä kohdalta, missä sydän oli.
En osannut sanoa hetkeen mitään, ja niin ei isäkään. Vihdoin sain kysyttyä:
”Sinähän paranet, vai mitä?”
Heti sen sanottuani tuli täysin hiljaista. Isä katseli huoneen nurkkaa ja näytti pelokkaalta. Ei isän tarvinnut vastata, olin tajunnut asian jo.
”Tiedätkö muuten mitkä ovat kaksi tärkeintä paikkaa minulle tässä kaupungissa?” isä kysyi.
Menin vähän ymmälleni, tästäkö isä sitten halusi puhua.
”No ainakin Huippu… Onko se toinen sitten… koti?” arvuuttelin.
”Ensimmäinen meni täysin oikein… Koti on minulle hyvin tärkeä paikka, kyllä, mutta on yksi paikka vielä, missä olen vuoteni viettänyt, ja mihin kuuluu minulle paljon tärkeitä muistoja. Mikä on jopa tärkeämpi ja rakkaampi, kuin oma kotini.”
Mietin kuumeisesti, mutten keksinyt mitään. Pää oli ihan tyhjä.
”Rautatientorin makasiinit” isä sanoi lopulta ja hymyili.
”Makasiinit?” naurahdin. Niin, sehän oli ihan ilmiselvää. Makasiinit tietysti.
”Harmi vaan, että ne puretaan” sanoin.
”Niin… Se oli yksi päättäjien pahimpia virheitä, makasiinien purkaminen nimittäin” isä totesi ja katsoi ikkunasta ulos kaukaisuuteen. Hänen katseensa oli terävöitynyt ja hän näytti miettivän jotain ankarasti.
”Ja sitten joku vielä poltti juuri sen pään, mikä oli tarkotus jättää” sanoin paheksuntaa tihkuvalla äänellä odottaen isän olevan täsmällisesti samaa mieltä ja katkerana ajattelevan sitäkin epätoivoista ihmistä, joka eräänä kevätiltana päätti sytyttää makasiinit palamaan.
Isä oli pitkään hiljaa, välillä hän näytti siltä, kuin olisi yrittänyt sanoa jotain, mutta vaikeni heti. Kuin hän olisi muotoilut mielessään sopivaa lausetta.
”Itseasiassa oli hyvä, että makasiinit poltettiin” hän vihdoinkin sanoi.
”Mitä? Miksi?” kysyin hämmentyneenä. En ollut uskoa korviani.
”Kyllä kuulit oikein. Makasiinit ovat aina olleet kansan, siellä on pidetty vaikka mitä toreja ja näyttelyitä ja se on monelle ollut hyvin tärkeä paikka. Sitten kun päättäjät ilmoittivat, että ei, nyt nuokin hökötykset puretaan pois tuosta häiritsemästä ja rakennetaan uusi ja moderni musiikkitalo sen paikalle, olivat monet päätöstä vastaan. Vaikka mitä adresseja, mielenosoituksia ja konsertteja pidettiin, että makasiinit saataisiin pelastettua, mutta se ei auttanut.
Ja kun makasiinit muutenkin olisi purettu, niin minusta oli parempi, että sen teki joku yksittäinen kansalainen polttamalla ne, kuin että olisi vaan luovutettu ja antaa päättäjien hoitaa homma rakennusmiesten avulla. Ja ajattele nyt, iso tulipalo suoraan eduskuntatalon edessä! Fantastista!”
Isä sanoi viimeiset lauseet vähän pilke silmäkulmassa ja hän nauroi raikuvasti perusteluilleen ja minun hölmistyneelle ilmeelleni. En tiennytkään isällä olevan noinkin anarkistisia ajatuksia.
”No, en minä kuitenkaan mikään tuhopolttojen kannattaja kuitenkaan ole” isä rykäisi ja pyyhki naurunkyynelten täyttämiä silmiään.
Hetken oli hiljaista.
”Tiedäthän, että nyt on pyhäpäivä ja kaikki ovat lomalla?” isä kysyi.
”Joo, tietenkin” naurahdin. Katsoessani isää kyyneleet tulvahtivat väkisinkin silmiini. Miten joku voi olla noin iloinen, vaikka tietää kohta kuolevansa?
”Niin on myös rakennusmiehetkin. Pieni muisto ei ole ikinä pahitteeksi.”
Katselin isää hetkisen mykistyneenä. Mitä ihmettä hänen päässään pyöri? Enhän minä nyt voinut… Sehän oli kiellettyäkin!
”Isä, en minä voi…”
”Mikset?” isä kysyi kujeilevan näköisesti.
”Siellähän on aidat ja kaikkea…”
Isä nauroi taas, mutta vakavoitui sitten nopeasti.
”Ei ole olemassa aitaa, mistä sinä et pääsisi yli” hän sanoi ja katsoi minua suoraan silmiin.
Purskahdin naurunsekaiseen itkuun ja kumarruin pikaisesti halaamaan isää. Se oli varmaan ensimmäinen kerta, kun halasin häntä. Meillä oli hyvin, hyvin läheiset välit, oli aina ollut, mutta isä ei vaan ollut niitä tyyppejä, jotka antoivat jatkuvasti hellyydenosoituksia halaamalla tai pusuttelemalla. Enkä ollut minäkään. En ollut kai ikinä erikseen sanonut rakastavani häntä, eikä hän ollut myöskään ikinä sanonut niin minulle, mutta silti tiesimme välittävämme toisistamme. Sen kertoi jo pelkkä katse, miten katsoimme, tai puhuimme toisillemme.
”Ota näästyyki”, isä komensi ja tarjosi minulle nenäliinaansa.
”Kiitos” sanoin. ”mutta minun pitää mennä nyt. Nähdään huomenna!”
”Nähdään” hän sanoi kaihoisasti. ”Tule ajoissa takaisin.”
***
Äiti oli jo lähtenyt kotiin. Odottelin pysäkillä ratikkaa. ’Onnikkaa’, kuten isä sanoi. Täältä ei kestäisi kovinkaan kauaa rautatientorille. Pian seiska tulikin ja astuin sisään. Juuri kun olin leimaamassa lippuani, kuulin tutun äänen raitiovaunun takaosasta. Mannahan se siinä pitkässä sinisessä samettimekossaan, korkokengät jalassa ja tummanruskeat hiukset sileänä, kuin ne olisi vastakammatut. Manna näytti aina siltä, kun olisi hienoihin juhliin menossa. Hän oli aina hyvin elegantin näköinen.
”Moi!” huudahdin ja astelin hänen luokseen. ”Minne olet menossa?” sanoin ja toivoin, etten näyttäisi kovin itkuiselta enää.
”Mitäs tässä, kotiinhan minä” Manna hymyili. ”Hei, mistä sä oikein tulet? Sähän näytät siltä että olet justiinsa itkenyt!”
Kirosin punaisia silmiäni ja laikukkaita poskiani, jotka eivät suostuneet palaamaan normaaleiksi.
”Hei, olitko sä sairaalassa?” Manna kysyi ja katseli minua huolestuneena.
”Joo, tota, olin… Hei, mä en voi kertoa kaikkea nyt, mutta haluisitko sä tulla käymään mun kanssa makasiineilla?” kysyin ja yritin epätoivoisesti hymyillä. Tahdonvoimalla yritin saada epämiellyttävää palaa lähtemään kurkusta pois. Cheer up nyt!
“Makasiineilla… miksi?” Manna ihmetteli.
”Tulisit nyt vain” anelin ja tuskaisena toivoin, että olisimme pian perillä. Ulkona pimeässä ei erottaisi kyyneleitä tai punaisia silmiä. Nyyhkytykset häviäisivät liikenteen pauhun sekaan.
Manna katsoi hetken kenkiään ja näytti epäröivältä. Sitten hän katsoi minuun ja aneleviin, punaisiin silmiini.
”Joo… Voisinhan mä tulla. Ei kai mulla mitään kiirettä ole… Kellokin on vasta yhdeksän.”
’Vasta yhdeksän’. Kuinka myöhään Mannakin sai olla ulkona? Äiti sentään luuli, että juttelin sairaalassa isäni kanssa, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mitä olin juuri tekemässä. Ilkeää huijata äitiään, kun asiat olivat jo muutenkin huonossa kunnossa. Omaatuntoani kolkutti jo.
”Mutta miten me päästään aitojen sisäpuolelle?” Manna kysyi.
”Ei ole aitaa, mistä en pääsisi yli” hymähdin, vaikken edes ollut iloinen. Miksi minunkin piti tässä tilanteessa ryhtyä siteeraamaan isää, kun hänen ajattelemisensa oli jo muutenkin tarpeeksi vaikeaa?
Raitiovaunu pysähtyi Lasipalatsin kohdalla ja jäimme pois. Suunnistimme jo makasiineille päin ja mitä lähemmäs pääsimme, sitä enemmän minua alkoi arveluttaa. Oliko tämä edes niin hyvä idea? Entä jos makasiineilla tapahtuisi jotain juuri silloin, kun olisimme siellä, ja meitä syytettäisiin siitä? Oli sitä paitsi pimeää ja minulla ei ollut edes taskulamppua mukana. Tuskin Mannakaan kantoi taskulamppua takataskussaan.
Ylitimme vanhat rautatiekiskot ja olimme jo portin edessä. Yllätyksekseni huomasin, että kivimuurin ja aidan vieressä oli sopiva rako, mistä juuri ja juuri pääsi kulkemaan läpi rakennustyömaalle. Manna tuli heti viereeni ja otti pelokkaana kädestäni kiinni. Hän ei pitänyt pimeistä autioista paikoista, tiesin sen. Mannan käsi lämmitti itkuista itseäni ja olin onnellinen siitä, että oli törmännyt häneen.
Onnellinen.
Huono sanavalinta.
Kävellessämme rakennustyömaalla kummallinen vapauden tunne täytti minut päästä varpaisiin. Olisin voinut lentää. Kaikki pahat ja surulliset asiat häipyivät hetkeksi mielestäni. Irrotin Mannan käden omastani ja juoksin eteenpäin, hyppelin ja pompin, kuin pikkulapsi. Olo oli niin vapaa. Muut ihmiset kulkivat tuolla kaduilla, tai istuivat autoissaan ja minä täällä makasiinien raunioilla hyppelin kielletyssä paikassa. Päästin jopa pari riemunkiljahdusta ja nauroin, en koskaan ollut kokenut näin. Manna juoksi nopeasti luokseni, otti olkapäästäni kiinni ja kielsi minua hyppimästä ja kirkumasta. Hän sanoi jotain siitä, että riehumalla herätämme liikaa huomiota ja sitten meille voisi tapahtua vaikka mitä! ’Eihän täällä edes saisi olla’ hän sanoi. Minulle oli ihan sama kuinka monta ihmistä meidät näkisi. Tietenkin täällä ei saanut olla. Siksihän täällä olikin niin hauskaa.
Lähestyimme makasiinirakennusta. Ensin oli vain pelkkää yksittäistä seinää, sitten tulimme varsinaisen rakennuksen viereen. Kurkistin uteliaana aukosta sisään. Aukon paikalla oli kai joskus ollut iso, iso ovi. Astuin sisään ja katselin ympärilleni. Lattia oli täynnä hiekkaa, tomua ja pölyä. Pari tiilenpalasta ja muutama hiiltynyt lankunpätkä lojui siinä. Manna katseli huolestuneena oviaukosta sisään. Astelin hänen luokseen, otin hänen kädestään kiinni ja vedin hänet sisään.
”Onko sulla taskulamppua?” kysyin.
”Joo, on mulla” Manna vastasi, ja sai minut äimistymään kaivamalla takintaskustaan pienen taskulampun.
Taskulamppu ei ollut mitenkään erikoinen, mutta hyvin se kelpasi.
Isosta, tyhjästä huoneesta meni ovi seuraavaan huoneeseen. Valaisin sitä taskulampulla, se oli täynnä rojua, lautoja, peltiä ja kaikkea mahdollista. Ihan kuin pieni osa katosta olisi romahtanut sisään. Astelin Mannan kanssa uudestaan tyhjän huoneen toiseen päähän, siellä oli ovi makasiinien toiselle puolelle. Sanomatalon ja rautatieaseman valot loistivat kirkkaina pimeydessä.
Palasimme takaisin ovelle, mistä olimme tulleet sisään ja olimme taas ulkona. Jatkoimme matkaa ja katselimme näkyisikö missään lisää ovia, mistä voisi mennä sisään. Yhden oven löysimme, mutta se oli lukittuna. Ikkunoita oli paljon, mutta kaikkien lasit olivat rikottu. Kiersimme makasiinien toiselle puolelle. Yksi aukinainen ovi siellä oli, joka johti pienenpieneen pannuhuoneeseen. Ajattelin isän sanoja, siitä miten makasiinit olivat aina olleet kansan, joten kansan sen piti tuhotakin ja ymmärsin häntä kokoajan enemmän.
Niin, isä. Olin jo unohtanut, miksi tänne oli tultu. Isän takia. Isän, joka juuri makasi sairaalassa, ja jonka sydän reistaili sillä tavalla, että oli erittäin epätodennäköistä, että hän selviäisi. Kuin transsissa kävelin sen oviaukon kohdalle, mikä johti isoon, tyhjään huoneeseen ja mistä pääsi toiselle puolelle, istahdin kynnykselle ja vain romahdin. Itkin, itkin ja itkin. Epätoivo, pelko ja viha saivat vallan. Vihasin itseäni, miten saatoin unohtaa isän? Hän oli sairaalassa.
Enhän minä saanut nauraa.
Manna seisoi vähän matkan päästä minusta ja katsoi minua säälin ja epätoivon sekaisella katseella. En pystynyt katsomaan häntä. Entä jos huomenna olisi liian myöhäistä? Koulukin loppuisi vasta neljältä, joten sairaalaan pääsisin vasta viiden jälkeen. ’Tule ajoissa takaisin’ isä oli sanonut. Ei, en menisi seuraavana päivänä kouluun. En, en, en. Huomasin vapisevani kauttaaltani.
”Mikä sulla on? Voinko mä auttaa sua?” Manna kysyi varovaisesti. Hyvä kun kuulin sen äänen, niin hiljaa ja kainosti se kysyi.
”Joo, Manna, tule mun viereen istumaan” pyysin ja Manna tuli. Se istui vähän epäröiden kynnykselle, ei varmana halunnut liata takkiaan ja hienoa mekkoaan.
No, kynnyksestä puhuminen on vähän hämäävää, sillä siinä istuessa pystyi vapaasti heiluttelemaan jalkojaan, niin korkealla se oli.
”Haluatko sä tietää miksi mä olin tänään sairaalassa?” kysyin ja yritin saada hengitystäni tasaantumaan, huonolla menestyksellä.
”Joo, kerro vaan” Manna vastasi. ”Mä kuuntelen sua”
Ja niinpä kerroin Mannalle kaiken sen, mitä sinullekin olen nyt kertonut. Isästä, ja hänen kanssaan tehdyistä retkistä, äidistä, kaikesta. Manna ei keskeyttänyt minua kertaakaan, vaan kuunteli kärsivällisesti. Tiesin, että hänellä oli todella kylmä, sillä hän vapisi. Minäkin vapisin. Manna huomasi sen ja kietoi takkinsa minunkin ympärilleni. Halasin häntä pitkään ja itkin hänen olkaansa vasten. Manna tuoksui pelottavasti siltä sairaalalta, missä isä oli ollut ja se sai minut itkemään vielä enemmän.
”Anteeksi, mä varmaan räin nyt sun mekon ihan märäksi” sanoin.
”Ei se mitään, itke vaan. Se auttaa, ja halaaminen myös” Manna hymyili ja kietoi kätensä ympärilleni.
Me istuimme vierekkäin metrossa ja olimme molemmat hiljaa. Kylmä tiili oli kassissa reittäni vasten. Katsoin itseäni metron ikkunasta. Näytin todella, todella surkealta. Kaikesta näki että olin itkenyt. Manna jäi Herttoniemessä pois. Kiitin häntä kaikesta.
Ikinä ei maisema metron ikkunasta ollut näyttänyt noin surkealta.
***
Heräsin aamulla aikaisin puoli seitsemältä. Äiti oli lähtenyt jo kauan sitten töihin. Hullu nainen, minä en voisi mitenkään tässä mielentilassa käydä koulussa, tai elää mitenkään normaalia elämääni.
Söin nopeasti pari leipää ja puin ulkovaatteet päälleni. Otin saman kassin mukaani, mikä minulla oli eilispäivänä ollut. Tarkistin, että siellä oli lompakko, kamera, kynä ja tiili ja lähdin.
Ensiksi lähdin Vuosaaren huipulle. Aurinko oli juuri nousemassa ja otin siitä kuvia kamerallani. Kamera oli niitä hauskoja, jotka sylkivät kuvan ulos miltei heti sen ottamisen jälkeen.
En ollut mikään erityisen hyvä kuvaaja, mutta kuvat onnistuivat silti aika hyvin. Kuvastin merta, aurinkoa, metsää ja maisemia, niin kuin myös taivasta ja lintuja. Yritin kuvata sen tietyn tunnelman, mikä Huipulla oli.
Huipulta lähdin bussilla kauppakeskukselle. Ostin sieltä Hopeatoffeita, isän suosikkikarkkeja, ja ohuen vihon.
Metromatka Vuosaaresta Rautatientorille kestää tasan kaksikymmentä minuuttia. Ratikkamatka Rautatientorilta Aurooran sairaalalle kestää tasan kahdeksan ja puoli minuuttia. Eli yhteensä siis kaksikymmentäkahdeksan ja puoli minuuttia. Koko sen ajan kirjoitin ostamaani vihkoon kivoja muistoja isästä ja minusta. Joka sivulle yksi, isolla käsialalla kirjoitettua. En kirjoittanut paljoa ja sain juuri ja juuri vihon täyteen kahdessakymmenessäkahdeksassa ja puolessa minuutissa. Viimeiselle sivulle kirjoitin vielä:
Kiitos isä, olet ollut maailman paras.
Rakkaudella,
Sinun lapsesi ja vaimosi.
Tekstiä kirjoittaessani purskahdin itkuun, taas. Olo oli niin kamala, etten ikinä toivoisi teidän sitä kokevan.
Isä, minun isäni, oli kuolemassa. Koko ajatuksen ajatteleminen sai minut itkemään, ja nyt kun se oikeasti tapahtuisi, niin...
Jäin pois raitiovaunusta ja kävelin kohti Aurooran sairaalaa. Kello oli puoli yhdeksän. Kevätpäivä oli valoisa ja hieno.
Liiankin hieno.
”Hei, isä” sanoin nieleskellen itkua kun tulin ovesta sisään. Isä oli ilmeisesti juuri herännyt. Hänen musta tukkansa oli ihan pystyssä ja silmät uniset hän haukotteli makeasti, ennen kuin vastasi.
”Ai hei. No, mitäs sinulla on mukanasi?” hän kysyi.
Niin, me ymmärsimme toisiamme pienistäkin eleistä. Ei isän ollut eilenkään tarvinnut sanoa, mitä minun pitäisi tehdä, ja tiesin sen silti. Kaivelin kassiani ja nostin sieltä kylmän, pölyisen tiilen ja annoin sen isälle. Isä otti tiilen ja oli ilmiselvästi liikuttunut.
”Kiitos, kiitos…” hän soperteli. ”Kävitkö sinä eilen illalla yksin tämän makasiineilta hakemassa?”
Hassu isä. Hän kai oli luullut, että en olisi viitsinyt mennä makasiineille vain yhden tiilen takia.
”Ehei, olin Mannan kanssa. Törmäsin siihen ratikassa” vastasin.
”Vai Mannan kanssa…”
Isä katsoi tiiltä liikuttuneena. En ikinä ollut kuvitellut, että yksi tiili voisi herättää ihmisessä näin voimakkaita tunteita. Isä oli hyvin tunteikas ihminen, vaikka hän ei itkenytkään. En ikinä ollut nähnyt hänen itkevän.
Isässä ja äidissä on paljon samaa, ajattelin. Molemmat ovat hyvin tunteikkaita ja liikuttuvat vanhojen asioiden muistelemisesta. Ero oli vaan siinä, että äiti itki paljon, isä taas ei itkenyt koskaan. Isä siirsi katseensa tiilestä minuun.
”Eikö sinun pitäisi olla koulussa?” hän kysyi melkein huvittuneella äänellä.
”Joo. En minä sinne tänään halunnut mennä” vastasin.
Isä ei sanonut mitään, hymyili vaan itsekseen entistä liikuttuneempana.
”Äiti meni töihin. Siksi se ei ole täällä” kerroin.
Isä tuijotti ikkunasta ulos keväistä päivää ja hiljaa, hiljaa kyynelet rupesivat valumaan hänen silmistään.
”Niin, äiti on semmoinen. Vaikka hän olisi murtanut molemmat jalkansa, niin töihin pitää silti päästä. Ei hän noin vain ota sairaslomaa. Siinä on sinnikäs ihminen.”
Annoin isälle hopeatoffeet, vihon ja valokuvat. Isä avasi vihon. Jo ensimmäisen sivun kohdalla, hän rupesi itkemään oikein kunnolla. Hän vollotti niin, että viereisen pedin vaaleahiuksinen tyttö heräsi ja katsoi meitä ymmällään. Minäkin itkin. Kumarruin halaamaan häntä ja niin itkimme hetken. Isä taputti selkääni.
”Rauhoitu hyvä lapsi, kaikki on hyvin” hän tyynnytteli.
”Eikä ole.”
”Kyllä on. Minä tiedän, että kuolen, mutta sellaista elämä on. Ei elämässä selviä hengissä, vaikka kuinka yrittäisi” hän lohdutteli. ”
”Et sinä saa… et sinä saa kuolla. Et lähiaikoina ainakaan, et ikinä.”
”Lähiaikoina… Ei, tänään minä kuolen.”
”Mitä? Ovatko lääkärit sanoneet niin?” kysyin hädissäni.
”Ei. Ei ne ole mitään sanoneet, ovat vaan juosseet hirveällä kiireellä ympäri sairaalaa ja annellut lääkkeitä, ruokaa tai vettä. Niillä on ihan varmasti sekuntiaikataulu. Minusta vaan tuntuu siltä, että kohta kuolen. Äiti kävi tänään aamulla ennen töitä hyvästelemässä”
Katselin isää pitkään ja hymyilin. Molemmat itkimme ja hymyilimme samaan aikaan.
”Pelottaako sinua?” kysyin.
”Ei. Ei enää” isä vastasi. ”Pelottaako sinua?”
”En tiedä. Pelottaa, mutta ei samalla tavalla kuin ennen kun tulin tänne. Nyt on semmoinen olo, että… äh ei mitään”
”Sano vaan”
”Älä nyt ymmärrä tätä väärin, mutta ihan niin kuin… sinun pitäisikin kuolla. Olet suorittanut tehtäväsi maailmassa ja nyt sinun pitää saada levätä. Vaipua ikuiseen uneen… Ei, en kestä enää” nyyhkytin.
”Kyllä sinä kestät” hän hymähti
***
Kiipesin mäkeä pitkin ylöspäin. Kylmä viima nuoli kyynelten peittämiä kasvoja. Oli kylmä, todella kylmä. Sairaalasta tultuani oli käynyt pikaisesti kotona ja jättänyt äidille lapun, missä luki vain: Älä ole huolissasi, palaan illalla kotiin. Juuri nyt haluan olla yksin. Äiti luotti minuun, joten tuskin hän hirveästi soittelisi perääni, kun olin melko selvästi asiani ilmaissut. Aikaisemmin päivällä olin lähettänyt viestin äidille, missä oli lukenut vain kaksi sanaa. Isä kuoli. Saman viestin olin lähettänyt myös Mannalle. En tiennyt miksi, se vain tuntui oikealta informoida häntäkin, kun hän oli äidin ja minun lisäksi ainoa, joka tiesi isästä. Äiti ei ollut jaksanut kertoa sukulaisillekaan mitään.
Mannalta oli tullut viesti, Voi ei! Otan osaa. Minulla ei ole mitään tänään, että jos haluat jutella, niin soittele.
Voisinhan minä ehkä nähdä Mannaa, ajattelin, mutta ei nyt. Ehkä ei tänään ollenkaan. Ehkä huomenna. Ehkä ylihuomenna.
Ehkä joskus.
Jalkani olivat kipeät kiipeämisestä ja ylämäkeen juoksemisesta, mutta juoksin silti. Vatsaan sattui, jalkoihin sattui. Niillä asioilla ei kuitenkaan ollut mitään väliä, sillä sydämeen sattui.
En pysähtynyt ennen huippua. Istahdin ison kiven viereen ja itkin. Poimin isän sairaala-vaihtovaatepaidan kassistani ja rutistin sitä itseäni vasten. Niistä saattoi erottaa isän tuoksun. En päästänyt paidasta irti, en. Ikinä en päästäisi.
Olin hakenut kotoa paljon kaikkea, ennen kuin lähdin Huipulle.
Katselin valokuvia, missä minä olin ihan pieni ja isä monta vuotta nuorempi. Samat mustat hiukset, samat flanellipaidat. Sama hymy.
Tiesin, että mitä enemmän minä katselin kuvia, haistelin isän paitoja ja muistelin häntä, sitä enemmän sattui. Paine ei antanut periksi. Vaikka kipu olikin sietämätön, minusta tuntui siltä, että nyt minun pitäisikin tuntea jotain, eikä vain unohtaa. ’Niitä, joita rakastaa, ei saa unohtaa’, äiti oli minulle kerran sanonut. Hän oli sanonut myös, että ’Älä ikinä piilottele tunteitasi ja tunge niitä nurkkaan. Kun sinua itkettää, itke. Kun sinua naurattaa, naura. Kun sinä rakastat, niin rakasta. Kun sinä vihaat, vihaa. Sinulla on oikeus itkeä ja nauraa. Sinulla on oikeus rakastaa ja vihata ketä vaan haluat’.
Jonkun korvaan tuo saattoi kuullostaa tekopyhältä, kliseiseltä höpinältä, mutta äiti uskoi, mitä sanoi ja se näkyi. Hänet otettiin aina vakavasti.
Nyt minä halusin itkeä, halusin tuntea tuskaa, sillä isä ei ollut enää täällä.
Kylmyys alkoi tunkea luihini, ja nousin seisomaan. Kaikki paikat olivat kipeitä ja puutuneita, sillä olin istunut samassa asennossa niin kauan. Vapisin. En pelkästä kylmästä, vaan kaikesta muustakin. Kiedoin kaulahuivin tiukemmin kaulaani ja lähdin tarpomaan kivimuurien reunustamaa soratietä alaspäin. Tavarani olin ottanut mukaan, se tästä vielä puuttuisi, että joku varastaisi viimeiset muistoni isästä.
Kiipesin kivimuurin toiselle puollelle ja liu’uin jyrkän alamäen alas. Olin nyt metsän laidalla. Tunsin koko paikan hyvin, ja tiesin, etten voisi helpolla eksyä. Kävelin eteenpäin melkein hysteerisenä, kyyneleet poskellani. En tiennyt, mihin olin menossa, en tiennyt miksi olin menossa, kävelin vaan, koska minusta tuntui siltä, että minun piti kävellä.
Metsä loppui ja edessäni aukeni iso, kallioon louhittu kuilu. Menin varovasti sen reunalle (tietäen, että maa siitä kohtaa pystyisi sortua milloin vaan) ja kurkistin alas. Junaraiteet. Kuilussa oli junaraiteet. Istahdin reunalle ja katselin alas. Pudotusta oli yli kymmenen metriä. Tiesin, ettei minun kannattaisi siinä mielentilassa istua kuilun reunalla, mutta en siltikään lähtenyt pois. Siinä istuessani päässäni virtasi mitä itsetuhoisimpia, ja epätoivoisimpia ajatuksia. Ajatus siitä, että jos nyt vähänkin horjahtaisin, tai tämä maa allani murenisi ja olisin parin sekunnin päästä kuollut, oli karmiva.
Entä jos hyppäisin vaan tästä alas? Eikös kuoleminen olisi helpompaa, kuin täällä maan pinnalla kituminen?
Ei. Isä ei haluaisi, että teen sen. Tai äiti, hän olisi varmaan ihan poissa tolaltaan, jos vielä minä kuolisin.
Itsemurha. Miksi ihmiset tekevät itsemurhia silloin, kun kaikki on todella huonosti? Minusta tuntuisi luontevalta tappaa itsensä silloin, kun kaikki on hyvin. Kun kaikki asiat ovat järjestyksessä ja elämää menee hyvin. Kun istuisi vaikka täällä Vuosaaren huipulla katselemassa auringonlaskua onnellisena ja sitten vaan ampuisi itsensä siihen paikkaan, siihen onnellisuuteen.
Miksi minä tällaista ajattelin?
Onnellisuus, mitä se oli?
Lähdin paikalta pois hiljaa, niin kuin olin siihen tullutkin.
Katsoin kelloa, se oli yhdeksän illalla. Minua väsytti. En ollut niitä ihmisiä, jotka pystyivät valvomaan kaikki yöt, ja sitten vain olemaan koko seuraavan päivän ihan pirteänä.
Istuin Huipulla kiven juurella. Oli lämmin olo. Paha olo alkoi jo vähän helpottaa, vaikka itkin silti. Väsymys painoi silmäluomiani kiinni. Minulla oli päälläni toppatakki ja toppahousut, sillä tiesin monien vuosien kokemuksella, miten kylmää Huipulla pystyi olla.
Auringonlasku oli kaunis. Hyvin kaunis. Menin makaamaan maahan, tyynynä kassini ja peittona isän paita. Katselin, kun aurinko vähitellen laskeutui jonnekin puiden taakse ja tähdet ja kuu pomppasivat esiin. Nyyhkytin isän paidan ihan märäksi. Sitä paitaa en tulisi pesemään koskaan. Pitäisin sitä jossain, missä isän haju säilyisi aina, aina.
Silmäluomeni tulivat yhä raskaammiksi. Taistelin unta ja väsymystä vastaan, mutta turhaan. Nukahdin siihen. Huipulle, kiven viereen.
***
”Herää, hei tyyppi, herää”, joku ravisteli minua ja kovaa.
Avasin silmäni ja näin Mannan. Katselin täysin ymmälläni ympärilleni. Missä olin? Paljonko kello oli? Miksi Manna oli täällä? Mitä oli tapahtunut?
”Manna… Mitä sinä… Missä mä olen?”
Totuus iskeytyi vasten naamaani ja yhtäkkiä olin ihan hereillä. Yritin olla itkemättä ja nieleskelin kyyneleitä. Survoin nolona nopeasti isän paidan kassiini.
”Mä arvasin, että sä olet täällä. Menin ensin teille, ja kun sä et ollut siellä, niin mä tulin katsomaan, olisitko sä tullut tänne” Manna kertoi.
”Miksi juuri tänne?”
”Koska sä olet kertonut tästä paikasta niin paljon.”
Katsoin Mannaa hetken.
”Miksi sä halusit tavata sut?” kysyin pää täynnä kysymyksiä.
Manna näytti hetken vähän vaivautuneelta.
”No… mä vaan halusin nähdä sut ja kysyä, haluaisitko sä kenties puhua mun kanssa.”
Manna istahti viereeni ja katsoi merelle päin. Kello oli kaksitoista yöllä. Äiti ei ollut lähettänyt mitään viestiä tai soittanut. Kyllä hän minuun luotti. Mannan katse oli surumielinen, kun hän katsoi minua.
”Siis ei sun mikään pakko ole… Mä.. Mä ymmärrän, jos sä et halua puhua mun kanssa juri nyt, tämä on varmaan ollut aika raskasta sulle.”
”Joo.”
Pitkään oli hiljaista. Mietin, kannattaisiko minun kiittää Mannaa. Olisinhan vaikka voinut sairastua todella pahasti, jos hän ei olisi herättänyt minua, olihan sentään jo syksy.
En vain löytänyt sopivia sanoja.
”Tuota… Kiitos Manna, että tulit.”
Minua jännitti. Mitäköhän Manna vastasi. Hän ei sanonut hetkeen mitään, hymyili vaan ja tuijotti varpaitaan.
”Ole hyvä” hän hymähti hiljaa.
Paha olo alkoi helpottaa vähän, askel askeleelta. Ikävä ja suru painoivat minua silti. Katsoin tähtitaivasta ja mietin itsekseni, mihinköhän isä mahtoi olla nyt.
Katsoin Mannan suklaanruskeita silmiä. Hän oli todella kaunis. Halusin itkeä katsoessani häntä, mutta kyyneleitä ei tullut. Täällä hän istui kanssani lohduttelemassa minua, vaikka voisi ihan hyvin olla kotonaan nukkumassa.
Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja kuiskasin hänen korvaansa:
”Kiitos todella paljon, että tulit, Manna.”
En ole varma, mutta taisin nähdä tähdenlennon.
