Title: Hissilippu
Pairing: ei ole
Rating: S
Genre: drama, angst
Summary: Paskin liikuntapäivä ikinä?
A/N: Olen vihdoin ja viimein alkanut purkamaan huonoja muistojani kirjoittamalla ne, ja halusin julkaista ne täällä Finissä.
Hissilippu
– Mä odotan tässä. Käykää vuokraamassa varusteet, ja tulkaa sitten tähän.
Kaverit nyökkäävät ja kävelevät kohti jonoa, joka ylettyy vuokraamon ulkopuolelle. Näen sen kiemurtelevan jonon, kuinka ihmiset kurkottelevat nähdäkseen kuinka monta on vielä heitä ennen, näen kuinka myyjät juoksentelevat ympäriinsä hakemassa oikeita kokoja ja vievät asiakkaat sitten sovittamaan. Yksi toisensa jälkeen, satoja vielä jäljellä.
Olimme sopineet jo muutama viikko sitten, että opettaisin kaksi kaveriani laskettelemaan. Itse olin lasketellut jo reippaat seitsemän vuotta, enkä ollut mikään lahjakkuus. Osasin kuitenkin perustaidot, kuten hississä liikkumisen ja auraamisen. Olin luvannut olla henkinen ja fyysinen tuki, opettaa vaihe kerrallaan kaiken alusta asti. Kaverit olivat nyökänneet ja nauraneet ajatellen tulevia koitoksia. Kuinka monta kertaa kumpikin heistä kaatuisi ja kuka loppujen lopuksi osoittautuisi paremmaksi laskettelijaksi.
Hissilippumme oli voimassa viisi tuntia. Olimme lähteneet jo aikaisin aamulla bussilla liikkeelle. Olin lainannut molemmille kavereilleni kunnon lasketteluhousut, koska he omistivat vain ohuet tuulihousut. He pukivat ne viimeisillä kilometreillä kiitollisina päälleen. Itse olin varustautunut kunnon talvivaatteilla, monot ja suksetkin olivat mukana. Lasketteluhanskat olivat uudet; niissä oli lämmin vuori ja väri oli kirkkaan punainen. Lähtisimme iltapäivällä neljän aikaan, ja olisimme siis takaisin koululla seitsemän aikoihin. En ehtisi tanssiharjoituksiin, mutta koulun liikuntapäivä oli yksi hauskimmista koulupäivistä, ja yhdet tanssitreenit saivat mieluusti jäädä välistä.
Kävelin monot jalassa jäykin askelin kohti vapaata penkkiä sukset olalla. Iskin sukset lumihankeen ja istuuduin itse penkille. Riisuin kypärän, jonka olin laittanut päähän vähentääkseni kantamuksiani. Ihmiset katsoivat ihmeissään, kun istuin penkillä odottaen kavereitani. Poistin turhia viestejä viestimuistista yksi kerrallaan puolen tunnin ajan. Sitten soitin kaverilleni, joka oli lukion ensimmäisellä. Heillä oli juuri loppunut tunti, ja hän neuvoi mielellään parhaita rinteitä. Kuuntelin aikani, kunnes kahdenkymmenen minuutin puhelun jälkeen lopetin sen vedoten vessahätään. Kavereitani ei näkynyt enää, he olivat jonon keskivaiheilla pylvään takana.
Nousin ylös, laitoin kypärän päähäni ja otin sukset lumihangesta. Lähdin kävelemään kohti lasten rinnettä, josta näki hyvin vuokraamoon. Nousin liukuhihnahissillä ylös ne kaksikymmentä metriä ja laskin alas. Katsoin vuokraamolle, edelleen jonossa. Nousin uudelleen ylös ja laskin alas. Vieläkin jonossa. Laskin kolmannen kerran, kaverini seisoivat edelleen jonossa ja nauroivat muiden kavereideni kanssa. Siellä oli rinnakkaisluokaltakin muutama, kaikki yhtenäistä porukkaa, ja minä olin yksin täällä, laskemassa lastenrinteessä.
Kun laskin kahdeksannen kerran alas, päätin luovuttaa ja mennä takaisin istumaan sille samalle penkille, missä olin edelliset puoli tuntia viettänyt. Hissilipussa oli aikaa vielä neljä tuntia. Kaverini olivat nyt jo melkein päässeet tiskille. Päätin odottaa penkillä siihen asti, että he tulisivat. Eihän heillä menisi enää kauaa, eihän?
Istuin penkillä jälleen puolisen tuntia. Nousin välillä ylös hypelläkseni lämpimikseni. Kun vihdoin näin kavereideni tulevan ulos, nousin ylös ja lähdin kävelläkseni heidän luokseen. He kuitenkin kävelivät kahden rinnakkaisluokkalaisen ja luokkalaiseni kanssa toista reittiä, ja ehtivät kauas minusta. Huusin heidän peräänsä, ja he kääntyivät kaikki katsomaan minua. Kysyin, eikö heidän pitänyt olla minun kanssani. Luokkalaiseni huusi, että eivät kai ne nyt minun kanssani olisi, hän itse olisi heidän kanssaan, koska kaverini eivät osanneet lasketella ja hän siis opettaisi heitä.
Jähmetyin paikoilleni. Näinkö tässä tosiaan kävi? Sen jälkeen, kun olin odottanut puolitoista tuntia heitä laskematta kertaakaan kunnollisia rinteitä, he lähtisivät toisen matkaan osoittamatta edes yhtä katsetta?
Seisoin aikani kinoksessa, ennen kuin laitoin sukset jalkaani ja kiristin monot. En osannut ajatella mitään. En edes ollut turhautunut, vihainen tai pettynyt. Olin vain hämmentynyt. En edes tajunnut täysin koko tilannetta, mutta tiesin vain sen, etten välittäisi sellaisesta. Yksinhän sitä lasketellaan, ei siihen tarvita kavereita.
Lähdin hissillä ylös kohti ensimmäistä rinnettä. Tajusin samalla, että luokkalaiseni oli vienyt kaverini, ensikertalaiset, melko jyrkkään rinteeseen, missä minäkin muistan joskus kaatuneeni muutama vuosi sitten. Omissa suunnitelmissani oli ollut laskea helpompia rinteitä ensin ja vasta sitten hieman jyrkempiä, jos kaverini kokivat olevansa valmiita siihen.
Laskin monta kertaa samaa rinnettä, mutta vaihtelin aina välillä. Kokeilin tuolihissiä ja laskin alas hyviä rinteitä. Laskettelupaikka oli paras kaikkiin niihin muihin verrattuna, missä olin käynyt. Lumi oli puuterimaista ja suksi luisti hyvin. Kaaduin vain muutaman kerran. Joskus laskin jonkun toisen kanssa, jonka tunsin jotenkuten, mutta suurimmaksi osaksi laskin itsekseni.
Kun lipusta oli jäljellä noin tunti, kävin juomassa kaakaon ja ostin suklaapatukan. Söin ne yhdessä erään luokkalaiseni kanssa, jonka kanssa en kuitenkaan tullut hyvin toimeen. Hän kuitenkin kävi ruokaseurasta, joten juttelimme rinteistä ja muutenkin päivästä.
Viimeisen puolituntisen laskin rauhassa. Kaaduin kerran. Lähdin bussille kun lipusta oli viisi minuuttia jäljellä, riisuin varusteet, vaihdoin kengät ja jäin juomaan kuumaa mehua, jota sai ottaa termoskannusta. Näin, kuinka ruokaseuralaiseni käveli kohti bussia, mutta jokin oli selvästi vinossa. Kävi ilmi, että hän oli murtanut kaksi sormeaan. Lupauduin istumaan hänen vieressään bussimatkan ajan kai säälin takia.
Autoin häntä riisumaan monot. Kun hän polkaisi kipeästi käteeni monon kärjellä, en sanonut mitään. Purin vain hampaani yhteen ja yritin olla ähkäisemättä kivusta. Loppumatkan istuin hiljaisesti, kuuntelin musiikkia ja katsoin ohivilahtavia maisemia. Saatoin torkahtaakin hetkeksi, mutta pääasiassa pysyttelin hereillä. Silloin tällöin kävin hakemassa uutta lunta hänen muovipussiinsa, jota hän piteli kätensä päällä estääkseen sitä turpoamasta.
Kun olimme melkein koululla, sain kahdet lasketteluhousut naamalleni. En kiitosta, en edes yhtä inahdusta. Otin alistuvaisesti housut pois kasvoiltani ja laitoin syliini. Pakkaisin ne laukkuun, kun pääsisin ulos bussista.
Matkalla kotiin en voinut olla ajattelematta muuta kuin sitä, kuinka paska päivä liikuntapäivä pystyikään olemaan.
