// Alaotsikko: (K-11 (?) angst, fluff)
Author: Álmos
Beta: -
Rating: K-11 (?)
Genre: angst, fluff
A/N: Juuuu, tää on tämmöinen aika.. No joo. En ole tähän kovin tyytyväinen. Alkuperänen ajatus, kun tätä lähdin kirjoittamaan, oli mielestäni hyvä, mutta toteutus oli jostain syystä poikkeuksellisen hankalaa, joten.. no. Päätin kumminkin pistää tämän tänne kommenttien toivossa.
Palautetta on kiva saada ja siitä on hyvä yrittää oppia. ^^
Ei kuin lukemaan vain, jos siltä tuntuu.
***
Onnenpähkinä
On aamu ja kumpikin meistä on herännyt, mutta vain minä olen jo pukeutunut. Yritän tyrkyttää sinulle vilttiä ja keittämääni kahvia, mutta et meinaa ottaa niitä vastaan.
”Kyllä minä pärjään jo itsekin, kiitos vain”, sinä ilmoitat ja yrität nousta sängystäsi.
Katson sinua murheellisesti ja pidän peittoa ja kahvikuppia edelleen käsissäni.
”No hyvä on, mutta oikeasti hoidit minua viime yönä ihan tarpeeksi. Sekin oli jo liikaa, mutta..kiitos.”
”Tietysti minä sinua tahdoin hoitaa. Mitä oikein ajattelet? Olit ihan kamalassa kunnossa”, minä sanon ja kietaisen sinut sitten vilttiin.
Eilinen oli kamala kokemus. Kamalin koko vuotena. Heräsin keskellä yötä voihkimiseesi, ja kun katsoin sinuun näin sinun kieriskelevän kivusta vääristynein ja kalpein kasvoin.
”Hei, mikä sinulla on!? ” huusin, ja uni kaikkosi silmistäni. Hypähdin sekavin ajatuksin vierellesi.
”Se raastaa. Vatsa.. pää.. s-sattuu. Auta..”
En tiennyt mitä tehdä, sillä minulla ei ollut hajuakaan mikä sinulla oli. Jatkoit sekavalla äänellä:
”Se s-syö minua.. syö. Tee jotain, AUTA MINUA!”
Kauhistuin ja hoksasin, että jokin oli nyt pahasti vialla. Otin sinua hartioista kiinni ja yritin saada kasvosi minuun päin. Voihkaisit ja puristit silmäsi lujasti kiinni. Hiki helmeili kasvoillasi ja valui noroina kostuneelle tee-paidallesi. Verenmyrkytys? Huumeita? Liikaa alkoholia?
”Avaa silmäsi. Avaa ne, ole kiltti”, käskin hätääntyneenä.
Ensin sinä vain yritit riuhtoa itseäsi irti otteestani, mutta luovutit, kun et kyennyt pääsemään vapaaksi.
”Avaa ne.”
Hitaasti raotit silmiäsi ja jopa hämärässä huomasin, että pupillisi olivat aivan liian pienet normaalikokoon verrattuina. Sitten sinä aivan yhtäkkiä korahdit ja repäisit itsesi irti otteestani, kumarruit sänkysi laidan yli ja oksensit lattialle. Olit niin reunalla, että tipahdit itsekin oksennuksesi perässä.
Hetken ajan oli aivan hiljaista, kun en sokiltani pystynyt tekemään mitään. Sitten nousin varovasti seisomaan, riensin taas luoksesi ja kummaruin puoleesi. Kokeilin pulssiasi, joka takoi kuin ratkeamaisillaan.
Päätin vetää sänkysi patjan lattialle, nostin sinut sille ja otin märän ja oksennukselta haisevan paitasi pois, ja toin sen tilalle peiton. Hain sinulle ison lasin vettä ja yritin taas ravistella sinua tähän maailmaan. Pian sinä heräsit. Aloit saman tien täristä. Leukasi kalisivat nopeasti yhteen, ja aloit taas kyynelehtiä ja mumisemaan sekavasti. Hyssyttelin ja yritin saada sinua rauhoittumaan, joka pian tuottikin tulosta.
Valvoin vierelläsi koko yön ja vahdin tilaasi. Välillä tärinä ja hikoilusi yltyivät, ja tällöin yritin taas rahoitella ja halata sinua suojelevasti. Pikkuhiljaa tilasi parani ja kohtaus meni ohi.
”Tiedätkö, aina välillä luulin, että jätät minut yksin tänne..”
Sinä vain tuijotat kahvikuppiisi ja mumiset epäselvästi, että olet pahoillasi. Pudistan päätäni ja istahdan huokaisten viereesi. Nyt sinäkin nostat verestävien silmiesi katseen. Näytät säälittävältä. Et siltä komealta, viattomalta mieheltä, jona olen sinut aina tuntenut.
”Olen miettinyt.. en tiedä tunnenko sinua sittenkään kovin hyvin”, sanon surullisena. Sinä säpsähdät ja käännyt minuun päin. Minäkin käännyn kohtaamaan sinun silmäsi ja kysyn:
”Käytätkö sinä huumeita?”
Reagoit kysymykseeni naurahtaen käheästi haukahtavalla tyylilläsi. Painan katseeni lattiaan ja saan sinut hiukan vakavoitumaan.
”Mitä sinä oikein minusta kuvittelet?”
Äänensävysi kuulostaa minusta teennäisen moittivalta, joka saa jännitteen kohoamaan yllemme ja jäämään kuin savuna katonrajaan.
”En oikeastaan tiedä, mitä minun pitäisi kuvitella.. tai ajatella.”
Hetken hiljaisuus. Odotan.
”En käytä huumeita. Mutta.. Äh.. tämä on vähän hankalaa.. ja noloa. En ikinä olisi tahtonut, että tässä käy näin. En tiennyt.. en - ”
” - ei se mitään. Ei se mitään. Tahtoisin vain, että voisimme olla rehellisiä ja puhua”, keskeytän.
”Sinähän tiedät kuinka hölmö voin humalaispäissäni olla”, sinä aloitat. Nyökkään.
”No, yhtenä tällaisena kertana, tarkemmin sanottuna eilen illalla, törmäsin yhteen hämärään mieheen, joka alkoi sepittää minulle juttua onnenpähkinöistä, tiedäthän?” sinä punastut. Muussa tilanteessa viimeisin lauseesi olisi saanut minut ehkä nauramaan, mutta nyt se oli kaikkea muuta kuin huvittavaa. Joka tapauksessa nyökkäsin, jotta voisit jatkaa.
”Olin todella humalassa. Olin ollut surullinen. Meillä kahdella oli ollut juuri se paha riita, enkä tahdo menettää sinua”, sinä sanot katsoen minua silmiin. Käännämme katseemme yhtä aikaa pois. Laitat kahvimukisi kolahtaen pöydälle, minä haron pörröistä tukkaani.
”Jatka vain”, kehotan.
”Tahdoin onnea meille kahdelle ja meidän väleille. Enhän minä selvänä olisi moiseen onnenpähkinä –humpuukiin uskonut, mutta silloin se tuntui hyvältä. En menettäisi siinä mitään, paitsi tietty muutaman setelin. Niin minä luulin, sillä en tiennyt, että saan kaupanpäälle tämmöisen olon”, naurahdat. Minäkin hymähdän. Jännitteen savu katossa alkaa jo hälvetä.
”Taisin silloin todella luulla, että se auttaisi,” sanot katsoen jonnekin kattoon. Tulee hetken hiljaisuus.
”Niin se taitaa auttaakin,” sanon mietteissäni. Katsot minuun hiukan kummastuneena.
”Ilman sitä onnenpähkinää me ei istuttaisi nyt tässä. Ilman sitä pähkinää en olisi saanut varmaan ikinä tietää, että sinä rakastat minua. Onko se totta?”
Jälleen sinä naurahdat. Tällä kertaa vähän hämmentyneenä.
”Kyllä se taitaa totta olla”, vastaat ujosti hymyillen, mutta helpottuneen oloisena.
Kulmakarvani nousevat pitkien etuhiuksieni yläpuolelle ja suuni vääntyy iloiseen hymyyn.
”Oikeastiko?!” naurahdan iloisena.
”Oikeasti”, vakuutat sinäkin jo vapautuneesti hymyillen.
Aukaisen suuni sanoakseni jotain, mutta sitten suljen sen. Syntyy hetken hiljaisuus, jonka rikot kysymällä:
”Sanoinko minä viime yönä niin? Että rakastan sinua?”
”Sanoit”, vastaan hymyillen.
”No, sittenhän saan kai oikeasti olla tyytyväinen, että söin sen.. onnenpähkinän?”
”Hmm..”
”No, enkö saisi?” kiusoittelet.
”No.. hyvä on. Saat sinä kai olla”, sanon ja alan nauraa huojentuneena keskustelun käännyttyä turvalliselle puolelle.
Sinäkin alat nauraa. Hetken vain hekotamme yhdessä. Naurun jo hiipuessa päätän tokaista:
”Mutta jatkossa ei sitten ihan sellaista viimeöistä onnenpähkinää enää, OK?”
”Sellaista ruumiillistunutta onnenpähkinääkö? Käy minulle.”
”Ruumiillistunutta.. No, vaikka niin. Mutta kuule, minun täytyy lähteä käymään kaupassa. Pitääkö sinulle tuoda jotain?” kysyn.
”Joo, pussi pähkinöitä”, sanot veitikkamaisesti virnistäen.
”Tai no. Ei ehkä sittenkään”, lisäät, kun näet ilmeeni.
~
Álmos
