Title: Vain yksi pieni hetki
Author: Puhhuijaa
Beta: EvilIsSexy. Kiitos myös Iivalle, joka lukaisi tämän läpi ja sanoi mielipiteensä.
Genre: Drama
Pairing: Ei ole
Rating: K11
Disclaimer: Minun ovat
Summary: Joskus yksikin pieni hetki saattaa muuttaa kaiken. Tämän saa huomata Lunetta, jonka arkinen askare muuttuu pahimman laatuiseksi painajaiseksi.
A/N: Idean tähän tekstiin sain jo viime syksynä, kun omalta asuinalueeltani haettiin sotilaskarkuria monen poliisiauton ja rannikkovartioston helikopterin avulla. Tietenkin piti päästää vilkas mielikuvitus valloilleen ja tässä lopputulos
Lunetta keräsi viimeiset lelut olohuoneen lattialta huokaisten helpotuksesta. Kello oli pian puoli yksitoista illalla ja nyt vasta nuori nainen oli saanut asunnon raivattua, vaikka tiesi, että seuraavana päivänä kaikki alkaisi jälleen alusta. Siitä piti huolen kaksivuotias Tristan, joka nukkui sikeästi omassa huoneessaan. Lunetta vilkaisi lastenhuoneeseen mennessään keittiöön ja hymyili pojalle, joka rutisti lempinalleaan kainalossaan tiukasti, tuhisten vaimeasti. Niin raskasta kuin Tristanin kanssa olo välillä olikin, ei nainen olisi vaihtanut päivääkään. Oli huonoja ja hyviä päiviä, joista jokainen opetti jotakin. Nuoresta iästään huolimatta Lunetta nautti kotona olostaan eikä kaivannut railakkaaseen yöelämään, jossa monet hänen ystävistään vielä riekkuivat.
Hiljaa nainen hiipi Tristanin sängyn viereen ja painoi pullealle poskelle kevyen suukon, silittäen tämän vaaleita hiuksia. Poika tuhahti unissaan ja liikahti hieman, mutta Lunetta tiesi, ettei hän heräisi niin helposti. Unenlahjat olivat selkeästi peritty äidiltä. Nainen vilkaisi vielä poikaansa ja laittoi oven raolleen poistuessaan. Lunetan olisi vietävä vielä roskapussit, jonka jälkeen hän voisi itsekin mennä nukkumaan, sillä kokemuksen mukaan Tristan herättäisi jälleen seitsemän aikaan.
Nainen laittoi kengät jalkaan ja haki keittiöstä pari roskapussia, lähtien sen jälkeen asunnosta. Hän sulki oven hiljaa perässään ja tilasi hissin neljänteen kerrokseen. Hississä hän katsoi olemustaan peilistä. Tummanruskeat puolipitkät hiukset valuivat kapeiden kasvojen molemmin puolin. Poskipäät työntyivät kasvoista, joissa tummanvihreät silmät katsoivat väsyneinä. Kapeat huulet kuitenkin kaartuivat pieneen hymyyn. Ei ollut helppoa olla pienen lapsen äiti, joka pyöritti yksin taloutta, pitäen myöskin itsestään huolta.
Hissi kilahti ollessaan oikeassa kerroksessa. Lunetan astuessa pimeään iltaan, kylmä syystuuli tunkeutui ohuen paidan läpi. Hän melkein juoksi roskiksille, jotka eivät onneksi olleet kuin muutaman kymmenen metrin päässä. Vaistomaisesti nainen vilkuili ympärilleen, sillä tunnetusti hän omasi hyvin vilkkaan mielikuvituksen ja kuvitteli jo näkevänsä kaikenlaista ympärillään, kun kuului pienikin rasahdus tai tuulen aiheuttama kahahdus.
Nopeasti Lunetta nosti roskiksen kantta ja heitti toisen roskapusseista sinne, kun kuuli askelia takaansa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kääntyä katsomaan, kuka muu liikkui siihen aikaan muuten niin hiljaisessa kaupunginosassa, kun tunsi jonkun kovan painuvan selkäänsä. Se sai sydämen jättämään yhden lyönnin lyömättä ja vain vaivoin nainen sai estettyä itseään kääntymästä. Toisessa kädessä ollut roskapussi oli tipahtanut maahan ja roskiksen kansi pamahtanut kiinni.
- Yksikin väärä liike ja olet mennyttä, kuului uhkaava ääni takaa, joka sai Lunetan tärisemään muusta kuin kylmästä. – Nyt kävelet kuin ei mitään poispäin talosta.
- Minulla on lapsi nukkumassa sisällä, nainen henkäisi hädissään sillä mielikuvakin yksin itkevästä Tristanista sai paniikin nousemaan.
- Sitten sinun luoksesi, miesääni murahti harmistuneena, vaikka se muuttuikin hieman tyytyväisemmäksi. – Kaksi panttivankia on aina parempi kuin yksi. Mutta muista, ei temppuja!
Lunetta tunsi, kuinka kova esine, jonka oli arvannut aseeksi, ei painanut hänen selkäänsä enää. Hätä mielessä nousi aina vain suuremmaksi, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä tuntematon mies tarkoitti panttivangilla. Nainen yritti miettiä sekavassa mielessään, kumpi oli pahempi. Se, että hän olisi jättänyt Tristanin yksin vai se, että Lunetta toisi vieraan miehen sisälle, joka vaikutti uhkaavalta.
Lunetta kaivoi taskustaan avaimet, jolla avasi alaoven. Mies tönäisi hänet sisälle eikä nainen uskaltanut vieläkään katsoa, kuka vieras mies oli. Hän oli koko ajan pysynyt Lunetassa kiinni ja se antoi vaikutelman pariskunnasta, jotka ei voineet olla irti toisistaan. Vasta hississä hänen pelästyneet silmänsä kohtasivat noin kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen, jonka harmaat silmät olivat ilmeettömät, joskin hivenen hermostuneet ja suu tiukkana viivana. Vaalean ruskeat hiukset oli leikattu siiliksi ja vartaloltaan mies oli hoikka. Hänellä oli päällään kuluneet vaaleat farkut ja sininen villapaita. Lunetalla ei kestänyt kauaa tajuta, kuka mies oli, sillä häntä oli jo haettu aikaisemmin illalla poliisin ja merivartioston helikopterin kanssa niiltä kulmilta. Nainen ei vain ollut osannut ajatella, että etsitty sotilaskarkuri olisi vielä siellä, mistä etsittiin, sillä todennäköisempää oli se, että hän olisi häipynyt jo pitkälle ja ilmeisesti sitä mieltä olivat myös poliisit olleet. Lunetta oli lukenut verkkolehdestä asiasta ihmeteltyään ensiksi helikopteria, joka pörräsi alueella ja siellä oli myös ilmoitettu tuntomerkit.
Hissi ilmoitti heidän olevan neljännessä kerroksessa ja mies, jonka nimen Lunetta yritti kaivaa mielestään, tönäisi hänet eteenpäin. Tärisevin sormin nainen avasi oven, sillä hän tunsi jälleen aseen piipun selkäänsä vasten. Mies melkein pamautti oven kiinni perässään, töytäisten Lunetan ensiksi sisälle. Vaistomaisesti nainen vilkaisi lastenhuoneen suuntaan, josta kuului vaimea äännähdys.
- Pidä kakarasi hiljaa tai en vastaa mitä tapahtuu, mies tokaisi, tönäisten Lunetan olohuoneeseen. – Istu sohvalle.
Hän osoitti aseellaan vaaleaa sohvaa ja nainen katsoi kauhuissaan asetta. Nainen ei ollut koskaan ennen nähnyt ampuma-asetta, eikä koskaan kuvitellut näkevänsä sellaista omassa asunnossaan. Suurin huoli hänellä oli kuitenkin Tristanista, joka onneksi nukkui rauhallisesti omassa huoneessaan.
Mikko Vuonsuu. Se oli miehen nimi, Lunetta yhtäkkiä muisti, vaikkei sillä ollut mitään merkitystä. Ainoa asia, jolla oli väliä, oli se, miten nainen pääsisi pojan kanssa turvaan. Monia vaihtoehtoja ei ollut, koska miehellä oli ase, eikä hän halunnut ottaa yltiöpäisiä riskejä Tristanin takia. Tai oikeastaan, Lunetalle oli tärkeintä, että lapsi pääsisi turvaan, hänellä itsellään ei ollut niin väliä. Tristan oli tärkein. Hän katsoi, kuin Mikko käveli levottomasti ympäri asuntoa vilkuillen ikkunoista ulos, todetakseen poliisiauton kiertelevän edelleen sillä alueella. Se sai selvästi miehen olemuksesta hermostuneemman ja se pelotti Lunettaa entisestään.
Mikon ollessa keittiössä, nainen hivutti housujen taskussa olevan kännykän esiin siten, että sen sai piilotettua nopeasti, kun mies tulisi takaisin olohuoneeseen. Tärisevin käsin hän näppäili hälytyskeskuksen numeron tietäen, ettei voisi puhua sinne mitään. Nainen toivoi, että puhelu kuitenkin saisi poliisit tulemaan, sillä se oli ainoa keino päästä pois. Eivät he voineet olla tulematta, koska se puhelu oli verrattavissa pilapuheluun.
Pahaksi onneksi Mikko sattui tulemaan juuri sillä hetkellä huoneeseen ja hän näki kännykän Lunetan vieressä. Muutamalla harppauksella mies oli naisen luona, joka oli ehtinyt sulkea puhelun, mutta Mikon ei tarvinnut kauaa miettiä, mihin puhelu oli mennyt.
- Saatanan ämmä! Hän huusi raivoisasti. – Enkö minä varoittanut!
Mikko tarttui Lunettaa hiuksista ja paiskasi hänet päin olohuoneen pöytään, jonka taso oli lasia. Se särkyi naisen painon ja paiskonnan yhteisvaikutuksesta, saaden kovan kolinan ja helinän aikaiseksi. Lunetta parkaisi tuntiessaan, kuinka kappaleet osuivat hänen selkäänsä. Se ääni herätti myös Tristanin, joka alkoi itkeä huoneessaan ja se sai kauhun nousemaan naisen mielessä. Hän katsoi Mikkoa, joka tuijotti raivoisasti Lunettaa ja sen jälkeen lastenhuoneen suuntaan.
- Tuki penikkasi suu tai minä teen sen.
Kivuista huolimatta nainen nousi nopeasti ja suuntasi lastenhuoneeseen tietäen, että mies osoitti häntä aseella. Kuumat kyyneleet polttivat silmissä ja hätä oli suurempi kuin koskaan. Ei niinkään hänen itsensä puolesta, vaan Tristanin, joka ei osannut puolustautua millään tavoin.
- Äiti, kuului pojan ääni pimeydestä. – Hali.
- Äiti ottaa syliin, Lunetta rauhoitti itkuista poikaa, yrittäen rauhoittaa itseänsä, sillä Tristan vaistosi kyllä, jos jokin oli pielessä. – Älä itke.
Poika kietoi kätensä naisen niskan taakse ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten. Pelko puristi Lunetan sydäntä, eikä hän olisi halunnut palata takaisin olohuoneeseen, ei ainakaan Tristanin kanssa, mutta Mikon käskevä ääni kuului voimakkaana hänen korviinsa.
- Tänne sen kakaran kanssa.
Naisella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä olohuoneeseen lapsen kanssa, joka katsoi äitinsä pelokkaita kasvoja hämmentyneen ja unisen oloisena.
- Istukaa sohvalle, Mikko käski osoittaen heitä aseen kanssa.
Lunetta puristi Tristania rintaansa vasten ahdistunut ilme kasvoillaan. Eivätkö poliisit voineet jo tulla ja ratkaista tilanteen, joka oli naisesta kestänyt jo liian kauan. Nainen katsoi miestä, jonka kasvoilla oli edelleen hyvin hermostunut ilme ja silmien pupillit olivat tuskin näkyvissä. Se sai hänet pelkäämään aina vain enemmän, sillä selvästi Mikko oli aineissa, jolloin hän oli hyvin arvaamaton.
Kun ovikello soi, Lunetta melkeinpä hypähti pelästyksissä ylös. Se sai myöskin Mikon olemuksen jännittymään äärilleen ja hän katsoi tiukasti kaksikkoa aseella osoittaen.
- Sinä avaat oven ja oli kuka siellä kuka tahansa, täällä ei ole mitään tekeillä, hän sanoi kylmällä äänellä. – Takeeksi siitä, otan pennun itselleni. Yksikin väärä sana ja hän on mennyttä.
- Ei, Lunetta melkein kuiskasi, mutta Mikko osoitti heitä aseella, jolloin naisella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa poika hänelle.
Mies roikotti itkuista poikaa kainalossaan osoittaen häntä aseen kanssa. Lunetan silmiin pyrki väkisinkin kyyneleet, jotka hän kuivasi, kun ovikello soi uudemman kerran ja sen takaa kuului miehen ääni.
- Poliisi.
Mikko painoi aseen piipun Tristanin päähän, joka ei ymmärtänyt muuta kuin sen, kuinka hädissään äiti oli. Kuinka Lunetta olisikaan halunnut rynnätä poikansa luokse, joka oli hänelle kaikki kaikessa, mutta pakotti itsensä avaamaan oven. Itku ja kauhu kuristivat kurkkua, jota edessä seisovat poliisit eivät voineet vähentää.
- Iltaa, nuorempi poliiseista sanoi asiallisesti. – Oletko sinä Lunetta Savioja?
Nainen nyökkäsi yrittäen peittää pelkonsa ja hermostuneisuutensa. Kuitenkin hän puristi ovea rystyset valkoisina.
- Sinun puhelimestasi tuli soitto hätäkeskukseen noin puoli tuntia sitten, poliisi jatkoi. – Tulimme vain tarkistamaan, että kaikki on hyvin.
- Kaikki on kunnossa, Lunetta sanoi tärisevällä äänellä, mutta ryhdistäytyi sitten. – Poika vain pääsi puhelimeen käsiksi.
- Sopiiko kuitenkin, että vilkaisemme ympärillemme? Toinen, hieman vanhempi poliiseista kysyi.
Lunetta vilkaisi olohuoneeseen, jossa Mikko painoi tiukemmin asetta Tristanin päätä vasten, puristaen samalla poikaa. Nainen siirsi nopeasti hermostuneen ja selvästi poissa tolaltaan olevan katseensa miehiin. Samalla myös Tristan alkoi itkeä äänellä, joka paljasti hänen pelkäävän.
- Äiti!
- Anteeksi, mutta minun on mentävä laittamaan hänet takaisin nukkumaan, Lunetta sanoi ja työnsi ovea kiinni poliisien edestä. – Olen pahoillani vaivasta, jonka poikani aiheutti. Ei tule toistumaan.
Nainen nojasi sulkeutuneeseen oveen kyynelten valuessa poskille. Edes soitosta ei ollut hyötyä, vaan hän oli asettanut Tristanin vieläkin suurempaan vaaraan. Miten niin hyvä ilta oli voinutkin kääntyä näytelmäksi, joka uhkasi päätyä traagisesti?
Rappukäytävässä poliisit kuitenkin katsoivat toisiaan yhteisymmärryksen vallassa, kun he palasivat hissillä takaisin alas.
- Kaikki ei ole kunnossa, toinen heistä sanoi.
- Ei todellakaan. Näitkö ne naarmut hänen kasvoissaan? Myös olemus paljasti, että hän pelkäsi, toinen vastasi. – Ja lapsen itku oli selvästi pelokas. Muutoin se olisi ollut erilainen.
- Sinähän sen tiedät, kun itselläsi on lapsia. Pitäisikö kutsua apuvoimia?
- Ehdottomasti. En tiedä, mitä sisällä on tapahtunut, mutta tavallisesta kotiväkivallasta ei ole kyse. Ota kuitenkin naisen tiedot esille, jotta voimme tarkistaa asian.
Sisällä Lunetta loi anovan katseen Mikkoon, joka piti edelleen itkevää Tristania tiukassa otteessaan.
- Päästä hänet, nainen pyysi itkuisesti. – Minä tein, kuten käskit. He lähtivät.
Mies melkein tiputti lapsen lattialle, jonka luokse Lunetta ryntäsi. Hän näki, kuinka Tristanin kasvot vääntyivät kahta suurempaan itkuun.
- Äiti, pipi, poika sanoi osoittaen jalkaansa.
- Äiti puhaltaa pipin pois, Lunetta sanoi lohduttavasti, vaikka kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
- Lässytykset sikseen ja sohvalle, Mikko käski ja suuntasi keittiöön kurkistamaan ikkunasta, joko poliisit olivat jo lähteneet. Tristan oli sillä välin mennyt lattialle leikkimään äitinsä lohduttavasta sylistä, kun mies ryntäsi raivoisa, melkeinpä mielipuolinen ilme kasvoillaan takaisin olohuoneeseen.
- Saatanan huora! Sait heidät kutsumaan apuvoimia!
Lunetta ei ehtinyt reagoida, kun Mikko ojensi aseensa Tristania kohden ja ampui. Hänen huuliltaan karkasi hätääntynyt huuto, joka vaimeni luodin osuessa pojan takana olevaan nojatuoliin. Nainen ehti muutaman sekunnin verran olemaan helpottunut, kunnes Tristanin pelästynyt itku ja miehen turhautunut ilme ohimenneestä luodista palautti hänet takaisin todellisuuteen. Hän näki, kuinka Mikko harppoi itkevää poika kohden ja oli potkaisemassa Tristania, kun Lunetta heittäytyi eteen, ottaen potkun itseensä. Se osui naista kylkeen ja hän kuuli luun rusahtavan sen voimasta. Viiltävä kipu läpäisi Lunetan vartalon ja hän haukkoi happea tuskaisena. Nainen kuitenkin tiesi juuri pelastaneensa pojan hengen, sillä potku olisi luultavasti tappanut pienen lapsen.
Kaikesta kivusta huolimatta Lunetta vääntäytyi ylös tuskainen ilme kasvoillaan, ottaen Tristanin syliinsä. Jokainen hengenveto oli kuin puukon isku rintaan ja hetken aikaa nainen pelkäsi luun puhkoneen keuhkon.
- Ylös, Mikko käski riuhtaisten samalla naista hiuksista, joka yritti pitää pojan tiukasti sylissään.
Mies raahasi heidät keittiön ikkunan eteen ja osoitti heitä aseella näyttäen poliiseille, että hänellä oli panttivankeja. Mikko ei kuitenkaan tiennyt, että rappukäytävässä olleet poliisit olivat jo kuulleet laukaisun ja se, että hän raahasi vangit ikkunan eteen, vahvisti heidän olevan vielä elossa ja kuka oli kaiken takana.
Enää Lunetta ei edes vaivautunut peittämään kyyneliä, jotka valuivat hänen poskilleen, eikä hän yrittänyt saada itkevää Tristania hiljaiseksi, joka oli kietonut kätensä peloissaan äitinsä niskan taakse. Naisen kylkeen sattui ja jokainen hengenveto oli viedä tajun, mutta Lunetta tiesi, että hän ei saisi pyörtyä, koska se saattoi olla kohtalokasta pojalle. Katsoessaan talon edessä olevaa poliisimäärää, nainen yritti olla positiivinen. Ehkä hän saisi Tristanin hengissä ulos. Näytti siltä, että Mikko oli epätoivoinen ja saattoi tehdä mitä vain. Poliisiautojen ja parin ambulanssin valot valaisivat pihan ja Lunetta pystyi näkemään isänsä, joka katsoi taloa. Isä asui viereisessä rappuussa, joten hän oli varmasti saanut nopeasti tiedon tapahtumista.
Lunetta tunsi, kuinka Mikko painoi aseen hänen ohimolleen. Sen lisäksi, että nainen pelkäsi itsensä ja Tristanin puolesta, hän oli pahoillaan siitä, kuinka hänen isänsä joutui näkemään sen. Kuinka tuskallista mahtoikaan olla, kun näki oman lapsen ja lapsenlapsen hengenvaarassa.
- Menkää, Mikko sanoi tylysti tönäisten heidät pois ikkunan äärestä.
Lunetta yritti kuumeisesti miettiä, oliko mitään keinoa saada Tristan turvaan. Ainoa pakotie oli ulko-ovi, mutta ehtisikö hän työntämään pojan ulos ennen kuin Mikko ehtisi tajuta mitä tapahtui. Mahdollisuudet olivat häviävän pienet eikä niitä auttanut poliisin ääni, joka kuului rappukäytävästä.
- Vuonsuu, vapauta heidät, niin keskustellaan.
- Luuletteko minua todellakin niin typeräksi! Mies raivosi. – En todellakaan luovuta heitä!
Tristanin itku yltyi kovasti äänistä ja Lunetta yritti hillitä sitä huomatessaan Mikon raivon. Nainen tiesi, että mies oli niin epätoivoinen että tekisi mitä vain, vaikka tappaisi heidät. Ei Lunetta halunnut itsekään vielä kuolla, mutta se pelko oli pienempi kuin pelko pojan puolesta. Hänen oli saatava Tristan ulos keinolla millä hyvänsä. Väliovi oli hiukan auki, joten se ei olisi hidastanut pakenemista. Ulko-oven avaaminen oli asia erikseen, sillä se veisi kallisarvoista aikaa jolloin Mikko ehtisi ampua. Riitti, kun Lunetta saisi oven vain auki, koska poliisit olivat sen ulkopuolella ja luoti osuisi häneen itseensä jos sikseen tulisi. Nainen ei voisi pitkittää tilannetta, joka alkoi käydä aina vain vaarallisemmaksi heidän molempien kannalta.
- Äiti rakastaa sinua, Lunetta kuiskasi itkuisesti Tristanille. – Äiti tulee aina rakastamaan.
Painaessaan suukon pojan päähän, nainen mietti niitä hetkiä, joita ei luultavasti koskaan tulisi kokemaan ja kaikki ne liittyivät Tristaniin. Ensimmäinen tarhapäivä, ensimmäinen koulupäivä, harrastuksiin viemiset, äitienpäiväkortit. Se sai tuskan puristamaan hänen rintaansa. Lunetta oli valmis kuolemaan poikansa takia, jotta tämä sai elää. Hän ei huomannut enää kyljestä tai muusta vartalosta hohkaavaa kipua. Vain sen, joka tuli sydämestä.
Lunetta katsoi ulko-ovea, joka oli vain puolentoista metrin päässä ja vilkaisi sitten Mikkoa, joka vilkuili ikkunan suuntaan. Hän henkäisi syvään, vaikka se sattui. Sydän hakkasi rinnassa ja nainen puristi Tristania sylissään juosten ovelle ja näpräten lukon auki. Lunetta kuuli Mikon karjahduksen takaansa ja kuuli huminan läpi, kuinka ase ladattiin. Nainen tunsi räjäyttävän kivun lapaluussaan ja lennähti ovea päin, joka pamahti auki. Hän puristi Tristania sylissään, joka oli liiankin hiljaa. Kipu sai kaiken hämärtymään, mutta hän ryömi eteenpäin purren huultaan niin, että maistoi veren suussaan. Lunetta puristi edelleen tiukasti poikaa sylissään tietämättä, elikö tämä edes. Huudot kaikuivat rappukäytävässä ja nainen aisti ympärillään nopeat askeleet, jotka eivät pysähtyneet hänen kohdalleen.
- Tristan, hän sanoi tukahtuneesti avaten kivusta sumeat silmät.
Poika katsoi häntä siniset silmät suurina ja nainen painoi suukon hänen poskelleen jättäen veritahran siihen.
- Äiti, Tristan kuiskasi. – Pipi.
Lunetta purskahti itkuun tajutessaan, että poika oli elossa. Millään muulla ei ollut väliä sillä hetkellä.
Kolme miestä kumartui heidän puoleensa ja nainen tajusi, että he olivat ensihoitajia. Yksi heistä otti Tristanin itselleen, joka alkoi itkeä kun joutui eroon äidistään. Lunetta kuuli miehen rauhoittavan puheen lapselle ja itku hälveni hieman. Nainen sulki silmänsä, sillä hän tiesi, että poika oli nyt hyvissä käsissä. Lunetta tunsi, kuinka joku käänsi häntä hieman ja se sai voihkaisun karkaamaan hänen huuliltaan.
- Ampumahaava. Luoti jäänyt lapaluuhun, nainen kuuli miesäänen sanovan.
- Kylki, Lunetta sanoi vaivalloisesti. – Hän potkaisi kylkeen. Hän yritti potkaista Tristania. Minun oli pakko mennä eteen. Hän olisi tappanut pojan. Minun rakkaani.
Kyyneleet valuivat suljettujen luomien alta. Tilanne oli kestänyt vain runsaan tunnin, mutta se oli saanut kaiken kääntymään ylösalaisin.
- Ota ihan rauhassa, rauhoittava ääni sanoi. – Olit kovin rohkea. Olette nyt molemmat turvassa.
Lunetta tuskin tunsi neulan pistoa kädessään, jolla annettiin kipulääkettä sekä rauhoittavaa. Hänen mielensä vajosi rauhoittavaan pimeyteen, joka vei kaikki kivut pois.
* * * *
Lunetta katsoi hymyillen poikaa, joka juoksi pitkin leikkikenttää saman ikäisen tytön perässä. Välillä Tristan tuli hänen luokseen ja halasi naista innoissaan, kunnes ryntäsi jälleen jahtaamaan tyttöä, joka jatkoi pakoon juoksemista. Se sai naurahduksen karkaamaan Lunetan huulilta, vaikka muuten kasvojen ilme olikin väsynyt. Tapahtuneesta oli kulunut pari kuukautta, mutta silti mielikuvat eivät olleet väistyneet naisen mielestä täysin. Lääkkeiden kanssa hän pystyi nukkumaan ja hoitamaan rutiinit, mutta pelkotilat ulos menemisestä hallitsivat elämää. Nytkin ulos tulosta sai kiittää yläkerran perhettä, joka tavallaan toi suojan Lunetalle. Kukaan ei voinut yllättää häntä enää. Nainen oli kuitenkin onnellinen siitä, ettei tapahtuneesta ollut jäänyt Tristanille traumoja. Tietysti saattoi olla mahdollista, että ne ilmenisivät myöhemmin, mutta pojan etuna oli nuori ikä.
Ei silti kulunut päivääkään, jolloin Lunetta ei olisi miettinyt tilannetta, joka oli vähällä viedä heiltä hengen. Kuinka montaa kertaa hän olikaan miettinyt, olisiko voinut tehdä toisin, mutta lopputuloksena oli aina päänsärky. Se oli ollut surkean sattumuksen summa, että juuri Lunetta oli sattunut viemään roskikset ulos silloin. Muussa tapauksessa uhrina olisi voinut olla joku muu. Silti pelon hetkien miettiminen toi kyyneleet naisen silmiin. Kuinka lähellä olikaan ollut, ettei hän menettänyt Tristania tai poika äitiään.
- Lunetta, kuului Marin ääni takaa. – Älä itke. Älä mieti sitä enää.
Yläkerran nainen halasi Lunettaa lämpimästi ja sai naisen olon tuntumaan jo huomattavasti paremmalta. Hän siirsi katseensa takaisin nauraviin lapsiin kuivaten kyyneleensä. Hän oli tapahtuneen jälkeen oppinut, kuinka arvokkaita jokainen hetki oli, sillä mikä tahansa niistä saattoi olla viimeinen. Piti ottaa kaikki irti, niin kauan kuin se oli mahdollista, sillä tosiaan jokainen hetki saattoi olla viimeinen.