Title: Pihakeinu
Pairing: James/Sirius
Genre: angst, romance
Rating: K-11
Summary: Sirius seisoo Jamesin haudalla vaikka hänen pitäisi olla piilossa Kalmanhanaukiolla, mutta hänen on kerrottava Jamesille eräs asia.
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot, minä leikin kirjailijaa.
A/N: Haikea palanen.
He katsovat minuun sääliä silmissään ja sanovat että hymyilen harvoin. Näkevät kai sen mitä minusta olisi voinut tulla. Onnellinen.
Mutta minäkin hymyilin joskus. Silloin sanoivat että hymyilen aina. Ja ainoa syy siihenkin olit sinä.
Hymyilin kun istuimme sylikkäin autiotalon pihakeinussa, paeten yön viileyttä toisiimme. Se oli meidän salainen paikkamme, jossakin Lontoon reunalla, missä vanhat puut kätkivät meidät. Kumpikin oli unohtanut, että elämä saattoikin olla muutakin kuin pelkoa ja pimeyttä, mutta tuossa salaisessa kohtaamispaikassamme sodan tahraama maailma jäi narisevan portin taa, ja hetkeksi kaikki hiljeni vain meitä varten. Painoit otsasi kaulaani vasten, ja oli aina yhtä ihmeellistä, kuinka iho jäi siitä kohtaa aivan lämpimäksi, vaikka kylmyys muuten pureutuikin varpaisiin asti. Sinun hiljainen äänesi mutisi väsyneitä sanoja, mutta tunsin huultesi hymyilevän ihoani vasten. Joskus istuimme hiljaisuudessa aamuun asti, keinun naristessa väsyneesti. Poltimme samaa savuketta vuoron perään, enkä vieläkään ymmärrä kuinka jaksoit esittää niin äreää kun omin lopun aina itselleni.
Siinä keinussa sanottiin ne kolme sanaa, jotka kumpikin oli sanonut mielessään toisilleen jo vuosien ajan.
Lokakuun viimeisenä päivänä keinu luultavasti narisi tuulessa yksinään. Ohitin paikan matkalla tappamaan petturiamme, mutta silloin en nähnyt enkä kuullut mitään. Sillä hetkellä kaikki mennyt tuntui unelta, sellaiselta unelta joka jättää ihmeellisen olotilan, mutta jota ei kykene muistamaan, enkä vieläkään ole päässyt tuosta tunteesta kokonaan eroon. Tuskin pääsen koskaan.
*
Kuljin paikkamme ohi jokin aikaa sitten. En olisi saanut lähteä Kalmanhanaukiolta - en olisi saanut nytkään, mutta tiedän että pidät salaisuuteni näistä lyhyistä retkistäni. Mutta minun oli nähtävä tuo hiljainen piha – oliko se yhä olemassa? Oliko sitä koskaan ollutkaan? En olisi yllättynyt vaikka koko muisto olisi vain mustuneen mieleni hämärää unta, jotain pakollista kaunista jota mielikuvituksen oli luotava menneisyyttä varten.
Vaan siinä se oli. Samat korkeat puut, sama pimeä talo, sama ränsistynyt aita ja pihakeinu. Olin kuulevani pimeydestä tuttua natinaa. Hiivin lähemmäs.
Ja arvaatko mitä näin, James? Pakkohan sinun on arvata. Aivan: hämärässä, kirsikkapuun varjossa, erotin kaksi hahmoa meidän pihakeinussamme, toinen nojaten otsaansa toisen kaulaa vasten.