Rating: S
Genre: Angst, romance
Warning: yksipuolista tyttörakkautta
Summary: Vanhojentanssifiilistelyä. Perustuu tositapahtumiin.
Tämä on taas niitä päiviä, jolloin kysyn itseltäni katkerasti kerta toisensa jälkeen, miksi ihmeessä mä ikinä kerroinkaan totuuden ja päästin sut kävelemään pois elämästäni. Tai oikeastaanhan se oli toisin päin, sä ilmoitit haluavasi katkaista meidän välit, mutta kuitenkin, mun syytä se oli, miten meille kävi. Meidän hauraalle, kahden erilaisen maailman yhteentörmäyksestä aiheutuneelle ystävyydelle.
Miksi mä olin niin tyhmä? Mitä mä oikeasti odotin?
Että sä olisit sittenkin rakastanut mua? Että kaikki ne kerrat, kun sä olit puhunut mulle ja meidän kavereille hyvännäköisistä pojista, joita olit tavannut milloin missäkin, olivat vain teeskentelyä, pelkkää näytelmää jolla yritit peitellä salaisia tunteitasi mua kohtaan? Sitäkö mä oikeasti odotin?
En varmasti odottanut. Sä olet sataprosenttisesti hetero, sua ei tarvitse vilkaista kuin kerran, jotta sen tietää. Ja mä kyllä tiesin sen. Mutta mitkään järkisyyt eivät vaikuttaneet kaikkiin niihin kertoihin, kun mä nukahdin mielikuviini susta ja asioista, joita me oltiin yhdessä koettu, ja heräsin aamulla unistani, joissa sä olit mun ja kaikki oli niin kuin mä halusin.
Koska kukapa uniinsa voisi vaikuttaa? Mutta miksi, miksi, miksi mun piti kertoa sulle totuus? Mä tiesin tasan tarkkaan, ettei meistä ikinä tulisi totta. Mutta kai mä jotenkin toivoin. Mä arvelin pieleen kaikissa mahdollisissa asioissa. Mutta rakastuneen ei tarvitse käyttäytyä järkevästi. Kun mä sanoin ensimmäistä kertaa ”Mä rakastan sua”, se kuulosti tukkoiselta, epätoivoiselta, mun ääni vapisi ja mä puhuin sun huoneen ikkunalle. Sä istuit kirjoituspöytäsi edessä tuolilla, käsi painettuna otsallesi ja näytit siltä että sullakin teki kipeää, kun sä yritit saada mut tajuamaan, että mun vuoden ajan rakentama unelmamaailman illuusio kaatui rymisten kasaan.
”Mä kuitenkin tykkään pojista”, sä olit sanonut. Ne sanat tuntuivat kuin neljältä tykinkuulalta suoraan vatsaani siitäkin huolimatta, että tiesin sen jo.
Jotenkin mä aavistin, että se, kun istuin sun sängylläsi kyynelten valuessa poskilleni ilman että yritinkään estää niitä, olisi viimeinen kerta, jonka viettäisin sisällä huoneessasi.
Siitä on jo noin neljä kuukautta, kun sä katkaisit meidän välit, ja sä olet jatkanut eteenpäin kuin mä en olisi ikinä ollut osa sun maailmaasi millään tavalla.
Mä voin jo hieman paremmin. Muutama ensimmäinen viikko oli painajaista. Vuoteesta ylös pääseminen tuntui merkityksettömältä, ja samalla jaksoin aina ihmetellä, miksi aurinko vaivautui enää aamuisin nousemaan, kun kerran valo maailmasta oli jo kadonnut. Niinä kouluaamuina, kun vanhempani olivat jo lähteneet töihin, laitoin radiooni soimaan Maija Vilkkumaan ”Totuutta ja tehtävää”, ja tuijotin keittiön ikkunasta kylmänsiniselle syystaivaalle ja ajattelin sitä vuodentakaista talvi-iltaa, kun olin luonasi leipomassa piparkakkuja, ja teit lumienkelin pihallenne ja istuin päälläsi lumihangessa. Se oli ollut meidän kahden hetki. Jonka sinä olit varmaan jo unohtanut. Tai ainakin haluaisit unohtaa. Usein ainoa motiivini pakata koululaukkuni ja palata takaisin lukiolle, oli se, että tiesin näkeväni sinut siellä, edes vilaukselta.
Vähitellen pystyin päästämään osan itsestäni menemään mukaasi, sinun elämääsi johon minulla ei ollut enää mitään asiaa. Tiesin, että vihasit minua. Vain siksi, että merkitsit minulle enemmän kuin mikään tässä kurjassa maailmassa.
Parin kuukauden päästä pystyin taas hieman nauttimaan elämästäni. En silti uskonut löytäväni ikinä ketään, jota rakastaisin aivan yhtä paljon ja syvästi kuin sinua. Uskoin kuitenkin voivani tavata jonkun, jonka kanssa voisin olla onnellinen.
”Sä löydät kyllä vielä jonkun kivan tytön”, sanoit minulle ennen kuin lähdin huoneestasi viimeisen kerran. Silloin, kun sinä vielä näytit välittävän.
”No niin”, Linda sanoi koulukirjaston tietokoneen näytön pimetessä ja nousi seisomaan.
”Teetkö sä sen kotona valmiiksi?”, kysyin havahtuessani kirjahyllyntutkintahorroksestani. Nostin lippalakkiani ylemmäs ja pyyhkäisin mustaa otsatukkaani paremmin silmille.
”Juu”, Linda vastasi heilauttaessaan laukun olalleen.
”Kivaa tekemistä hiihtolomalle”, totesin poimiessani oman mustan olkalaukkuni lattialta ja nykiessäni mustaa micmac-hupparia paremmin ylleni.
”No joo. Se opettaja sanoi kyl, et on se aika väärin antaa lomalle läksyä, mutta…”
”Hei, tuol on Vanhat!” huudahdin innostuneena, ja pinkaisin ulos kirjastosta. Hyppäsin kakkoskerroksen kaidetta vasten ja tähysin alas ruokasaliin.
Sydämeni jätti lyönnin välistä.
Siinä sinä olit. Seisoit pöydän ääressä, joka oli ihan minun nenäni alla. Puhuit jonkun ystäväsi kanssa ja asettelit mekkosi rintamusta tukevammaksi.
Lämpö levisi ympäri kehoani aivan vääriin paikkoihin. Tunsin kuumenneen hengitykseni tukkeutuvan sieraimiini ja kieleni tarttuvan kitalakeen kiinni. Jokainen liikkeesi, pään kääntymisestä silmien pyörimiseen, piirtyi verkkokalvojeni kautta aivoihini, ja myöhemmin se tulisi olemaan yksi kauneimmista kuvista ikinä, joihin voisin lohduttautua yön synkimpinä tunteina.
Olkapäille ulottuvat, vaaleat hiuksesi oli vedetty pinneillä taakse ja kiharrettu pienille kiemuroille, jotka reunustivat täydellisiä, talven kylmyydestä huolimatta ruskettuneita kasvojasi. Kaulassasi killui hohtava helminauha ja oranssi leninkisi puki hoikkaa, mutta silti lihaksikasta vartaloasi paremmin, kuin mitä olin ikinä öisissä kuvitelmissani haaveillut. Katselin, kuinka kaivoit pienestä käsilaukusta parin valkoisia pitkiä silkkihansikkaita, ja seurasin tarkasti, kuinka kiskoit ne käsivarsiesi peitoksi.
”Hei, mihin sä juoksit?”, Linda kysyi ahtautuessaan kaiteelle minun ja kukkaruukun väliin.
”Tääl on tosi paljon hienoja pukuja”, vastasin ja toivoin ettei Linda huomaisi ääneni käheyttä. Se oli kyllä totta; ruokala oli täynnä toisistaan valokuvia ottavia kakkosluokkalaisia, joilla oli yllään toinen toistaan näyttävämpiä mekkoja ja mustavalkoisia pukuja ja frakkeja.
”Niin. Oishan se kiva pukea tollanen ja olla päivä prinsessana”, Linda totesi hieman haaveilevan kuuloisesti.
Sä halusit aina olla prinsessa. Sä etsit ja kaipasit sun prinssiäsi, joka ottaisi sut syliinsä ja tanssittaisi sut ikuiseen unelmaan. Ajatuskin siitä, että sä saattaisit joskus löytää sellaisen, repi mun sydämen kappaleiksi yhdellä riuhtaisulla. Totta kai mä ensisijaisesti halusin sun olevan onnellinen – kukaan ei kuitenkaan rakastaisi sua koskaan yhtä paljon kuin minä.
”Aiotko sä sitten mennä vanhoihin?”, kysyin Lindalta, ja katsoin äärimmäisen tarkasti, kuinka sä käännyit ympäri kädet lanteillasi ja hihaton mekko paljasti yhden parhaista asioista sussa; täydellisen sileät hartiat ja yläselän. Muistin ne huumaavan kuumat ja pilvettömät kesäpäivät, kun olin tuijottanut niitä kun olimme istuneet katusählykentän laidalla nurmikolla ja syöneet sulavaa suklaapiirakkaa.
”Voisihan sitä harkita”, Linda totesi, ”Ei vain ole tuota tanssikaveria”
”Voithan sä mennä Antin kanssa”
”Joo”, Linda tuhahti, ”Mä muistan kuinka ysien tansseissa se oli ihan kamalaa mennä siellä sen kanssa. Se veti jotain ihan omaa, vaikka mä yritin sillein, ’Ota ihan rauhallisesti, kuuntele sitä rytmiä’”
Kun tanssit sitten alkavat, sä keinahtelet suoraan mun silmien edessä. Sä huutelet sun kavereillesi kesken tanssin, naurat, liikehdit upeasti, pidät hauskaa. Tämä on todellakin sun päiväsi prinsessana. Ilo valaisee sun kasvosi, ja joka kerta, kun sä kumarrut taaksepäin ja sen pojan kädet pitävät sua pystyssä, mun katseeni polttaa sen kämmentä sun alaselälläsi. Antaisin tietysti mitä tahansa ollakseni hänen paikallaan, mutta jo pelkästään se, että se olet siinä, ja mä näen pitkästä aikaa sen enkelin johon silloin joskus rakastuin, riittää mulle. Kaikki muu on kadonnut mun ympäriltäni, ja kun sun lantiosi keinuu, helmat liehuvat ja sääret liikkuvat edestakaisin, mä tunnen tanssin hikisen tunnelman tarttuvan itseeni; tunnen maailman hetken omakseni.
Tämä on sinun hetkesi, sinä olet tulessa, sinä olet onnellinen, viimeisen tanssin loputtua painautuessasi sitä poikaa vasten ja halatessasi häntä hurmioissasi, jalkojesi noustessa irti maasta, hehkusi voisi valaista yksin koko salin. Ja kun sinä olet onnellinen, olen minäkin.
Ja katsoessani sinua niin uskomattoman kauniina, tajuan ja ymmärrän vihdoinkin, etten ole tarpeeksi hyvä sinulle. Vaikka rakastankin sinua enemmän kuin omaa elämääni, en koskaan voi olla kaikkea mitä haluat omaan suhteeseesi.
Kun viimeinen tanssi päättyy, nousen ylös katsomon penkiltä ja yritän pyyhkiä lamaantuneen tuijotuksen kasvoiltani. Muutamat ykkösluokkalaiset hihhuloivat salin lattialle tanssimaan viimeisten valssisävelten tahtiin. Kun valssaan Suvin kanssa penkkien vieressä, hänen opettaessa minulle askelia, pidän huolen että huomaat minut. Haluan näyttää, että osaan edelleen olla onnellinen, pitää hauskaa ystävieni kanssa, kuten sinä sanoit minulle toivovasi. Jätät käsilaukkusi talteen penkille, aivan omani viereen, ja palaat takaisin lattialle kavereidesi muodostamaan ryhmähalaukseen. Ohitat minut aivan vierestä, haluaisin koskettaa, haluaisin halata sinua ja kertoa että pärjäsit upeasti, kuten olisin voinut tehdä, jos olisin yhtenä iltapäivänä pysynyt hiljaa siitä liekistä, joka palaa sisälläni aina kun sinä hymyilet.
Mutta mikä on tehty, on tehty, ja sitä en voi peruuttaa vaikka kuinka haluaisin. Tämä on minun elämäni nyt, ja sinulla on omasi, eivätkä ne enää kohtaa, milloinkaan. Minulla on edelleen tarkasti vaalitut muistoni, joista en luovu, mutta kun nykyhetkessä ei ole mitään taistelemisen arvoista, on vain jatkettava eteenpäin ja toivottava löytävänsä jotain uutta.
Tiedän silti varsin hyvin, mihin kuviin tulen nukahtamaan seuraavien viikkojen ajan.
Kahvipöydässä sama homeinen pullakranssi
josta homeen pois voi raaputtaa.
Särky hellittä tai sen unohtaa kun tanssii
ja muistoihinsa nukahtaa.
x: Kommentoikaa, jooko =( Lopun lyriikat ovat Leevi and the Leavingsin laulusta Amalia
