Puolimatkassa
Ikäraja: k11
Genre: Draamaa höystettynä pienoisella söpöstelyllä ja angstilla
Paritus: James / Sirius
Vastuuvapautus: Rowlingin hahmot ja maailma, mii vaan leikin
A/N: Siitä on miljoona vuotta, kun olen kirjoittanut mitään ja viimein sain blokkini auki! Tasoltaan tämä nyt ei kurottele taivaita, mutta olen tavallaan tyytyväinen siihen, millaiseksi tämä muotoutui. Aika perus J/Sää – kuten aina, mutta toivon silti kovasti kommentteja, niin risuja kuin ruusujakin! Toivottavasti joku edes tykkää. (:
Osallistuu sataseen puolivälillä, ja Kerää kaikki hahmot – haasteeseen James Potterilla.
~~*~~*~~
Puolimatkassa
Niskanikamat ovat terävät ja kaarevat, ja Jamesin sormet tuntuvat liukuvan aivan liian helposti alas selkään, aina samaan kohtaan lapaluiden väliin, ja se tunne saa Siriuksen silmät välkehtimään. Mutta aamut ovat edelleen kohmeisia, ja kun Sirius puhaltaa savua vasten likaista ikkunaa, muuttuu se sumeaksi ja huurteiseksi, ja silloin sormenpäät piirtävät sydämiä ja hymyjä, ja jos he ovat oikein väsyneitä, kirjoittavat he siihen toistensa nimikirjaimia ja toivovat jonkun huomaavan.
Ja Remus ehkä katsookin turhan pitkään, mutta sillä ei ole väliä, koska hän on ainoa, joka tietää ja tulee aina olemaan. Niin James sanoi kerran ja tunsi lihasten jännittyvän kosketuksensa alla, ja silloin hän ensimmäisen kerran mietti, mahtoikohan Sirius edes ymmärtää, ettei heidän suudelmansa kestäneet ikuisesti, eikä todellinen rakkaus koskaan voittaisi.
Kysymykset ovat kuitenkin kiellettyjä, ja James unohtaa murheensa aina, kun Sirius astuu huoneeseen ja painaa hänet vasten kiviseinää. Suutelee niin monella eri tavalla ja niin usein, ja joka ikinen kerta James toivoo, ettei maailmassa olisi mitään muuta kuin Sirius sekä hatarat mielikuvat hämäräaamuista ja pakkasesta, joka puree kummankin posket punaisiksi, eikä kukaan siksi koskaan osaa epäillä mitään. Tai niin he luulivat – uskovat edelleen, koska heidän maailmassaan ei ole tilaa muille.
”Jos me vain lähtisimme.” Sirius sanoi niin enää harvoin, ja joka kerta James tunsi jotain menevän rikki sisällään. Hän silittää edelleen tummia hiuksia ja niskanikamia, painaa huulensa solisluulle miettien, maistuukohan kaikkien iho samalle, vai onko Sirius ainoa, jota voisi suudella loputtomiin kyllästymättä koskaan.
”Tiedät, että jos se vain olisi mahdollista, minä olisin jo puolimatkassa”, James kuiskaa ja hän tarkoittaa sitä. Tietenkin, Sirius on hänelle rakkaampi kuin yksikään toinen tai kolmas. Ja kun Sirius hymyilee, hän uskoo huomiseen ja siihen, etteivät pakkaskukat koskaan sula ikkunanpielistä, ja joka aamu ikuisuuteen asti hän voi piirtää kalpean sydämen Jamesin ja Siriuksen väliin.
”Niin kai.”
Ja James kietoo kätensä Siriuksen ympärille, lupaa sanattomuudellaan olla aina siinä, koska rakastan sinua, ja tapahtui mitä tapahtui, se totuus ei koskaan vääristy. Sirius vastaa pitkällä katseella, joka kipunoi ja kapinoi, mutta yhtälailla hän uskoo Jamesia ja lupaa rakastaa silloinkin, kun vihaa, ja he kumpikin tietävät sen päivän vielä koittavan.
”Mutta se ei ole tänään, eikä huomennakaan”, James lupaa vielä, punoo suudelmista polun Siriuksen kaulalle ja hetken aikaa he kumpikin uskovat ajan pysähtyvän. Se kestää sekunnin tai kaksi, mutta Jamesille se on jo pala ikuisuutta, ja Siriukselle riittää pelkkä kosketus ja tieto siitä, ettei James koskaan päästä kokonaan irti.
Eikä hän koskaan irrottanutkaan.