Nimi: Lapin lapsia, Lapista lähteneitä
Kirjoittanut: cella
Lyhyesti: Pohjolan pakkasessa ikäväkään ei polta niin paljoa. Se tuntuu ihan kauniilta.
~~
Tunturi oli kietoutunut nukkumaan tulitikkuaskeilta näyttävien talojen ympärille kuin valtava susi. Jumalten susi niistä taruista, joita sinä aina kerroit. Pakkaslumi oli raidoittanut suden vaivaiskoivuista tehtyyn turkkiin talvisen suojavärin, ja sen lapa oli koholla kuin se olisi valmis ponnistamaan yläruumiinsa irti ikiroudasta ja ulvomaan kuuta. Sitä kuuta tekikin ahdistavan paljon mieli ulvoa. Se oli tänä yönä aivan liian suuri.
Hiljaisuus oli niin syvä, että sen kuuli. Alhaalla talojen piipuista nousi savuvanoja liian suuren kuun liian kirkkaassa valossa hohtavina käärmeinä, eikä niiden tervainen tuoksu ulottunut tänne asti. Jokaisessa pienessä ikkunassa näkyi lämmintä valoa. Siellä eli perheitä, siellä eli yksinäisiä, siellä eli vanhoja, nuoria, rakastuneita, hulluja ja haaveilijoita. Olin elänyt täällä niin pitkään ja kavunnut tälle rinteelle niin monet kerrat, että olisin voinut nimetä jokaisen kotoisan ikkunaruudun omistajan, jos olisin halunnut.
Lämpimän hengitykseni höyry peitti hetkeksi näkökenttäni ja takertui pakkasessa valkeiksi kiteiksi ripsiin. Mietin sinua. Sinäkin olisit osannut nimetä jokaisen ikkunaruudun, olithan kiivennyt tälle tunturille jo kauan ennen kuin minä olin täältä maailmaa katsellut. Ehkä siksi olitkin kyllästynyt siihen ja lähtenyt.
Katsoin pienen kyläkirkon kapeaa tornia ja pyöritin hiljaa sormusta lapaseni sisällä. Näyttikö se samalta, se kirkko, jossa menit tänään naimisiin? Olitko nyt viimein onnellinen siellä uudessa maailmassa, siellä, mihin olit kerran anellut minua mukaan?
En ollut koskaan ymmärtänyt sitä, miksi halusit lähteä. Pohjoinen ei sopinut kaikille, mutta sinä olit ollut täydellinen täällä. Tiesit erehtymättä, näkyisivätkö revontulet seuraavana yönä, ja nauratit minut henkihieveriin kun yritit juosta riekkoa kiinni. Seisoit juuri tässä kun kerroit minulle, kuinka vanhojen myyttien mukaan meidän tunturimme muovattiin valtaistuimeksi talven jättiläiskuningattarelle, joka luopui kaamoksen pimeimpänä yönä kruunustaan ja kastautui nuoruuden lähteeseen saadakseen valonsa takaisin. Sen jälkeen väitit osaavasi puhua muinaista lapin kieltä ja tungit lunta takkini sisään, kun en uskonut.
Talven rohduttamat huuleni kiristivät kun hymyilin muistolle sinusta. Niin. Pohjoinen oli ollut sinua varten, minä tiesin sen, vaikka sinä olisit väittänyt vastaan. Siitä oli vuosia kun lähdit ja elämä oli jatkunut, mutta välillä odotin edelleen sinun rymistävän puiden välistä tälle meidän tasanteellemme ja nauravan niin, että se irrottaisi tykkylumet puista.
Sinä lähdit, minä jäin, ja kaikki oli hyvin. Katsoin mitään näkemättä kohti pienten talojen kirkkaita ikkunaruutuja. Taustalla jumalten valtava susi hengitti hiljaa.