Nimi: Walburgan vauva
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: drama, jonkin sortin puppyfluff
Paritus: Cygnus/Druella
Ikäraja: Sallittu
Oikeudet: Rowlingin hahmot, Rowlingin maailma, minä vain sotken asioita huvikseni, eikä rahaa tipu.
Yhteenveto: Cygnus melkein hymyili. Druellalla oli savunruskeat silmät; ei pähkinänsävyiset niin kuin Walburgalla vaan kylmät, melkein harmaat. Harmauden keskellä erottui muutamia lämpimänruskeita laikkuja, jos tarkkaan katsoi, mutta harva tuli katsoneeksi yhtä tarkkaan kuin Cygnus. Tuskin Druella itsekään oli moista huomannut.
A/N: FanFic100: Puoliväli. Päätelkää itse, miksi. Tarkoitus ei ole kirjoittaa näitä järjestyksessä, mutta tämä nyt tuli mieleen. Testailen Cygnuksen ja Druellan hahmoja. Markkeeratkaa myös Walburgan ja Cygnuksen suhde.
Walburgan vauva
Erätauolla Cygnus kyllästyi.
Hän oli toivonut, että puoliajan ohjelmaksi tuotaisiin jotain aidosti kiinnostavaa, vaikkapa ihka elävä perulainen kyyhammas, mutta taas kerran hänen toiveensa oli petetty. Kaukaisten vieraiden kannustusjoukkojen laimeaan esitykseen kuului ainoastaan rakentaa maalisalkojen väliin illuusio vuorista ja mahtavasta pyramidista. Vaikka yleisö ulisi intoaan niin, ettei kukaan siinä metelissä edes tiennyt mitä itse huusi, Cygnus näki rakennelman läpi alkuunsa. Ja se oli tylsä.
Niinpä hän kiemurteli irti siskonsa tiukasta otteesta ja mutisi äidille lähtevänsä vessaan, hakemaan noidankattilakakkuja Doria-tädiltä, joka istui muutamaa riviä ylempänä isoäidin ja Kassiopeia-tädin kanssa, tai oikeastaan mitä hyvänsä - mitäpä äiti olisi välittänyt? Viiden elinvuotensa aikana Cygnus oli kyllä oppinut, että äiti pysyi tyytyväisenä, kunhan hän vain antoi pukea itsensä röyhelöihin ja kammata tukkansa kuin tytöllä. Sen jälkeen hän sai kulkea kuten halusi, jos kengät eivät sotkeutuneet. Walburga oli suurempi ongelma.
Alphard iski pikkuveljelleen silmää, kun hän kiiruhti ohitse kädet taskuihin survottuina ja katosi ylemmän penkkirivin taakse.
Ottelu, jossa Britannian oma Rapakon Palloseura kohtaisi ystävällismielisessä kisassa Salaverryn Saksinokat, katsottiin tärkeäksi sosiaaliseksi tapaukseksi, ja kaikkien itseään kunnioittavien puhdasveristen perheiden odotettiin ottavan osaa siihen. Saksinokat olivat sentään tulleet niinkin kaukaa kuin Perusta juhlimaan oman maansa mestaruutta! Siksi äiti oli vaatettanut heidät kaikki kuin parhaatkin prinssit ja prinsessat marssittanut koko konkkaronkan kauas Skotlantiin, pois urkkivien jästien silmien alta. Huispaus ei Cygnusta kiinnostanut, koska isoäiti oli sanonut, että hän oli aivan liian kalpea pelaamaan itse - se viittasi kai siihen, että Cygnus oli usein kipeänä. Mutta peli, jonka säännöt olivat kerta kerran jälkeen samat, ei ollut kyllin jännittävä katsottavaksi. Mieluummin hän olisi hypännyt suoraan gaalajuhlaan, joka oli luvassa pelin jälkeen. Siellä olisi riittämiin kiehtovia kasvoja, keskusteluja ja pukuja, jotka Cygnus saisi painaa mieleensä yksityiskohtia myöten! Sitä paitsi väkijoukossa oli hyvä pakoilla Walburgaa.
He yöpyivät kesäkodissa Douglaslinnassa niin kuin lomalla ikään, mutta tällä matkalla heillä oli kotiopettaja mukana. Kotiopettaja oli pitkä, synkeä hahmo, joka piti aina huppua silmillään, ja koska Cygnus ei ollut koskaan nähnyt ankeuttajaa, hän käytti tätä aina mallina sellaista piirtäessään. Vaikka eihän sellaista sopinut sanoa Rosierin tädin isoserkusta. Riitti, kun totesi, etteivät Walburga ja Alphard pitäneet opettajasta tipan vertaa.
Cygnus pääsisi oppitunneille vasta, kun täyttäisi kuusi. Sisko oli opettanut hänelle aakkosia, ja hän osasi tavata jo nimensä ja Walburgan ja Alphardin, mutta liian usein sattui päiviä, jolloin olo oli tukkoinen eikä Walburga päästänyt häntä ylös sängystä.
Cygnus tepsutti penkkien väliä pää pystyssä ja kädet selän takana. Ei häntä kukaan huomannut; aition ulkopuolella hän oli vain “poika joka näyttää tytöltä”, aivan jokapäiväinen ilmestys. Hän saattoi pysähtyä mihin vain, vallata itselleen tyhjäksi jääneen istuimen siihen asti, että sen omistaja palasi noidankattilakakkuineen ja karjui: “Hei poika, se on mun paikkani!” Silloin hän jatkoi matkaa.
Tällä kertaa hän seisahtui portaikkoon, joka vei ylemmille paikoille, sinne missä roskasakki istui. Roskasakki tarkoitti niitä, joiden oli pakko ostaa liput huispausotteluun, koska heitä ei kutsuttu niin kuin parempaa väkeä, niin sanoi Walburga. Cygnus katseli ympärilleen kaikennielevin silmin ja nakersi ajatuksissaan peukalonsa kynttä. Kentällä perulaisten teeskennellyn näyttävä harhakuva oli vaihtunut Rapakon Palloseuran suunnattomiksi, kultaisiksi osmankäämeiksi, jotka tanssivat letkajenkkaa ja kailottivat joukkueen tunnuslaulua. Ne huitoivat ohuita kaislanlehtikäsiään yllyttäen yleisöä liittymään mukaan, ja hiljalleen ylemmiltä istuimilta alkoikin kohota sekainen, suunnittelematon mölinä. Pää kallellaan Cygnus kuunteli. Tämä oli taatusti enemmän meteliä kuin laulua - totta puhuen isoäidin kotitontustakin lähti kauniimpi ääni - mutta kukaan ei tuntunut välittävän. He vain huusivat menemään.
Alempaa ei kuulunut ääntäkään. Äiti, isä ja muut istuivat aitiossa kädet sylissä ja lähestulkoon uneksivat paikoillaan - paitsi ehkä Alphard, joka saattoi jopa hiukkasen pitää urheilusta. Mutta Walburgan Cygnus saattoi kuvitella; kuinka tämän suupielet uppoaisivat yhä syvemmälle poskiin ja varjot kasvoilla syvenisivät, kun tämä naulitsisi yhteen tanssivaan osmankäämiin teräksisen, kärsimättömän katseensa. Sitten hän väläyttäisi kuuluisan kulmahammashymynsä, ja osmankäämirukka kirahtaisi kauhusta ja putoaisi päistikkaa tantereeseen.
Cygnus katsoi yhä. Yksikään tanssijoista ei tipahtanut. Sen sijaan pari vaihtopenkillä vetelehtinyttä pelaajaa kieppui kentän kulmilta näkyville hurjassa kaksoiskierteessä ja saattoi parrasvaloihin joukkueen uusimman vetonaulan: Monsieur Osmankääntäjän Ja Hänen Kaksikymmentäkuusi Levitoivaa Gäätäänsä. Yläpuolella urheilujuhlan tuntu kasvoi entisestään, kun muutamat paidattomat, karvaiset miehet, jotka olivat maalanneet selkäänsä ryppäittäin kultaisia osmankäämejä, heittivät ilmaan hattunsa ja kipunoivat taikasauvansa. Katsomo täyttyi korviahuumaavasta paukkeesta ja rätinästä, ja kukin katsoja yritti parhaansa mukaan saada oman asiansa perille korottamalla äänenvoimakkuuttaan. Cygnus ei kuullut enää tuulta. Nyt oltiin kuplassa, jossa oli ainoastaan huispaus, Rapakon Palloseura, Salaverryn Saksinokat ja sateenkaarenväriset alpakat. Muusta maailmasta olisi saanut tulla vaikka Merlin itse, eikä kukaan olisi sitä huomannut. Pilvetkin sinitaivaalla olivat saaneet kultareunukset Palloseuran kunniassa, vaikkakin se saattoi johtua auringonlaskustakin.
Rajaton, vellova massa hermostutti Cygnusta. Hän piti yksityiskohdista, kuten paidattoman miehen niskakarvojen väristä tai muurahaisten jalkojen liikkeestä, mutta tässä hälyssä hän ei kyennyt kiinnittämään katsettaan penkeillä loikkiviin velhoihin, ja muurahaiset, elleivät olleet ymmärtäneet paeta, murskaantuivat välipalanmetsästäjien ahnaisiin jalkoihin. Kävi siis niin kuin Cygnukselle melkein aina; maailma alkoi keikkua. Ei vain siksi, että olematon tuuli kiikutti hataraa katsomoa, vaikka senkin hän oli huomannut, vaan siksi, että silmät kieltäytyivät ottamasta vastaan enempää tietoa, korvat halusivat tehdä lakon, nenä sinnitteli vielä, koska oli tukkoinen, muttei kestäisi enää kauaa… joskus niin kävi. Cygnus ylikuormittui. Silloin, oli Doria-täti neuvonut, piti löytää ympäristöstä yksityiskohta johon keskittyä, sulkea pois koko maailma ja purkaa kaikki huomionsa vain siihen yhteen asiaan, jotta sen joka piirre tallentuisi lähtemättömästi hänen mieleensä.
Hän käänsi päätään ja etsi katseellaan Doriaa Kassiopeia-tädin ja isotäti Belvinan välistä. Täti ei ollut siellä.
Totisena Cygnus pyöräytti päänsä ympäri. Isotäti Belvinaa hän ei halunnut katsella; isotädillä oli punajuurenväriset hampaanvälit ja basilikanlehtiseppele. Niin hän tuli luoneeksi katseensa viereiseen katsomoon, joka ensiksi näytti olevan tuskaisen kaukana, mutta läheni sitten äkkiä; siellä, portaikossa, seisoi tyttö, hyvin samanlaisessa asennossa kuin Cygnus itse, pureksi peukalonkynttään ja katseli kaukaisuuteen piittaamatta vähääkään kaikesta touhusta ja hälinästä. Tyttö oli samanikäinen kuin Cygnus, ehkä jopa pikkuisen pienempi, vaaleanpunainen kuin Cygnuksen varpaat kylvyn jälkeen ja puhdas kuin Walburgan pesemä ikkuna. Hänellä oli lyhyt, vehnänruskea palmikko, sametinmusta lettinauha sekä samea, mustanruskea kaapu, jossa oli lepakkohihat. Sellaisia hihoja oli vain hyvällä väellä, koska roskasakin hihat tahriintuivat maata laahatessaan, sanoi Walburga aina. Siinä oli joku, joka varmasti tulisi juhliin samana iltana. Cygnus olisi halunnut nähdä tytön tarkemmin, oliko tällä luomia tai pisamia, erivärisiä suortuvia hiuksissaan, likaa kynsien alla, mutta tämä oli kaukana.
Tyttö kääntyi pois ja taputti olalle tätiä, joka istui viereisellä penkillä. Täti kumartui kuiskaamaan jotakin toisella puolella istuvalle, ja tytön kulmat kurtistuivat kiukusta. Kun täti sitten huomasi, mitä tyttö teki, hän äyskähti ja läimäisi tätä poskelle, jolloin tyttö puolestaan irvisti ja potkaisi tädin säärtä kaikella voimallaan. Täti haukkoi henkeään, ja hetken tytönkin kasvoilla häivähti turhautuminen, ärtymys ja pikkuisen säälikin. Sitten täti kokosi itsensä ja veti kasvoilleen hymyn. Tyttö purskahti nauruun.
Cygnus seurasi sananvaihtoa katse kivettyneenä. Olisi ollut hauska tietää, millainen keskustelu eteni tällaista tahtia! Useimmiten kullakin juttutuokiolla oli tietty sävy, mieliala, aivan kuin ne olisivat olleet jonkinlaisia tuntemusten muotokuvia - mutta tytön ja hänen äitinsä välillä mielialat tuntuivat sinkoilevan lattiasta kattoon. Ehkäpä tällä nimenomaisella keskustelulla oli vain hyvin harvinaislaatuinen persoonallisuus.
Sitten Cygnus tuli keskittäneeksi huomionsa tytön äitiin, ja sävähtäen hän käsitti, että siinä istui kaikessa kukoistuksessaan Rosierin täti! Täti oli äidin ja isoäidin ystävä ja tapasi aika ajoin putkahtaa Kalmanhanaukiolle kuin tyhjästä vain! Mutta Cygnus oli aina luullut, että täti olisi lapseton, koska hän ei ollut ikinä tuonut jälkikasvuaan leikkimään. Hän lisäsi uuden artikkelin päänsisäiseen arkistoonsa ja muistutti itselleen, että tytön nimi ja ikä täytyisi selvittää. Sitten hän taas tarkensi katseensa vähän kauemmaksi tarkastellakseen tyttöä uudelleen.
Hän ei enää ollut siinä. Cygnus räpäytti silmiään.
Sitten ei ollutkaan enää aikaa ihmetellä, sillä hän keksi portaikon yläpäästä Walburgan kiiltävänmustan hiussaparon, joka pomppi hänen suuntaansa. Oli paras ottaa jalat alleen! Hän luikahti kiireesti lähimmän penkin taakse ja kyyristyi edessä istujan suunnattoman lierihatun varjoon.
Cygnus tukahdutti pienen huokauksen paidankaulukseensa. Joskus tuntui, että hän oli enemmän Walburgan lapsi kuin äidin ja isän. Ja Walburga oli sentään vasta yhdeksänvuotias, vaikka äiti oli varmasti ainakin kahdeksansataa!
Hän odotti hiljaa, kunnes neljän vuoden piileskelykokemuksella arvioitu turva-aika oli ohitse. Vasta sitten hän uskalsi nostaa päätään; isosisko lipui jo toisella puolella katsomoa.
Cygnus äkkäsi tytön seuraavan kerran, kun hän oli jo muutaman hetken juoksennellut pitkin penkkejä kyykkien aina välillä käytävällä Walburgan pelossa. Rosierin tädin tytär oli jollakin kumman ilveellä tupsahtanut heidän katsomoonsa, paikoille, jotka eivät olleet kenttää lähelläkään, roskaväen sekaan. Hän oli liittynyt erään lihavan perheen seuraan ja seurasi nyt näiden esimerkkiä pomppien paikallaan ja huutaen kuin palosireeni. Cygnus terästi korviaan erottaakseen hänen äänensä, mutta perheen paksu isäukko peitti sen karjunnallaan. Myrtyneenä hän nojautui lähimpään penkkiin odottamaan, mitä tuleman piti.
Tytön lettinauha oli vaarassa irrota. Rusetti oli jo kiertynyt auki, ja koko ajan löystyvä solmu valui joka hyppäyksellä alemmaksi pitkin hänen palmikkoaan. Nauhan sameanmustat päät hyppivät tytön hartioilla, tekivät pieniä, voitokkaita ympyröitä ilmassa. Jokainen lepakkohihojen hulmahdus veti nauhaa mukanaan hiukkasen alemmaksi. Tyttö loikki ja huusi ja hänen silmänsä siristyivät innosta, kun hän väläytti näkyviin hampaansa ikeniä myöten - sillä tavalla Walburga aina kielsi Cygnusta tekemästä. Mutta tytön lettinauha jatkoi pakonomaista liikettään, ja kaavun kaulus valahti paljastaen muutaman tuskin havaittavan pisaman tytön niskasta. Cygnus huoahti; siinä oli hänelle yksityiskohtia.
Hän astui muutaman askelman ylöspäin juuri sopivasti siepatakseen nauhan, joka samalla hetkellä irrotti otteensa ja lepatti ilmaan.
Samalla, kun Cygnuksen sormenpäät sulkeutuivat nauhan ympäri, tyttö itse ketkautti päänsä taakse innokkaaseen kannustushuutoon - Cygnus totesi hyvillään, että hänen äänessään oli soljuva, särmätön nuotti - ja kappas! menetti tasapainonsa. Hiusnauha rypistyi Cygnuksen nyrkkiin, kun hän kiireesti syöksähti eteenpäin nappaamaan käsivarsilleen horjuvan tytön. Tämä kaatui hänen syliinsä kädet suorina edessä, kasvot kurtussa kuin sitruunalla, mutta kääntyi sitten melkein heti ympäri naulitakseen silmänsä Cygnuksen kasvoihin. Niissä ei näkynyt häivähdystäkään säikähdystä, ei edes yllätystä - korkeintaan ne kimaltelivat innosta. Cygnus paransi otettaan, vaikka tuskin jaksoi kannatella tytön koko painoa sylissään.
“Minä olen Cygnus”, hän sanoi kuin ohimennen.
“Druella”, yskäisi tyttö vastaan.
Cygnus melkein hymyili. Druellalla oli savunruskeat silmät; ei pähkinänsävyiset niin kuin Walburgalla vaan kylmät, melkein harmaat. Harmauden keskellä erottui muutamia lämpimänruskeita laikkuja, jos tarkkaan katsoi, mutta harva tuli katsoneeksi yhtä tarkkaan kuin Cygnus. Tuskin Druella itsekään oli moista huomannut.
“Cygnus!”
Kuullessaan äänen Cygnus pisti kätensä selkänsä taakse niin äkisti, että Druella melkein keikahti uudelleen kumoon. Hän kohotti hartioitaan ja katsoi otsatukkansa alta niin syyllisenä kuin vain saattoi; hänet oli yllätetty selkä seinää vasten. Äiti tuskin olisi hermostunut pikkuasioista, eihän hän sentään jästien kanssa yrittänyt kaveerata, mutta tässä olikin Walburga!
“Mitä sinä täällä teet? Äiti käski tulla heti takaisin aitioon.”
Walburgan alahuuli törrötti, ei murheellisesti vaan moittivasti, ja hänen kätensä olivat tiukasti lanteilla. Pähkinänruskeissa silmissä pilkahti punertava häivähdys, kun yksi Rapakon Palloseuran esiintyjistä laukaisi ilotulitteen kentällä. Olihan Walburgalla somat mustat kiharat ja melkein yhtä sievä mekko kuin Cygnuksella, mutta aina häntä ympäröi jonkinlainen hehku. Jos hän olisi ollut poika, häntä tuskin olisi erehdytty luulemaan tytöksi. Walburgaa oli oikeastaan vaikea erehtyä luulemaan miksikään, sillä erehdykset eivät oikein olleet hänen makuunsa.
“Anteeksi, Walburga”, sanoi Cygnus otsatukkansa lomasta.
“Sietääkin”, Walburga tokaisi. “Sinä olet kammottavan kuriton lapsi, tiesitkö sitä?” Cygnus nyökkäsi hiljaa, mutta sisko vain jatkoi. “Mutta mitäpä muuta sinulta voisi odottaakaan. Sinähän olet vauva. Kuulitko, vauva?”
“Niin, Walburga”, sanoi Cygnus.
“Hyvä sitten.” Walburga pisti kätensä mekkonsa hihoihin ja väläytti kulmahampaitaan. Sitten hän naulitsi silmänsä Druellaan, joka koko ajan oli seissyt vieressä kulmat rytyssä. “Kukas sinä olet?”
“Hän on -” aloitti Cygnus.
“Tarkemmin ajatellen en tahdo tietää.” Walburga kääntyi, ja myös Cygnus sulloi nyrkkinsä paitansa hihoihin ja seurasi arvokkaana purjehtivaa sisartaan.
He marssivat aitioon vaitonaisina, Walburga suurena, synkeänä ja uhkaavana, Cygnus puolta pienempänä perässä. Noin puolimatkassa Cygnus huomasi, että heitä seurattiin. Kohta hän jo käsitti, että perässä oli Druella, kädet hihoihin sullottuina kuin munkilla tai aaveella. Tästä Cygnus oli salassa hyvillään. Walburga ei innostuisi, kun huomaisi tulokkaan, mutta minkäpä hän sille mahtoi?
Kun Palloseuran pöhköt pomppivat gäädät alkoivat olla lähes silmien tasalla, hassunkurinen kulkue kuitenkin pysähtyi, kun muuri sinipunaista samettia katkaisi heidän tiensä. Walburga seisahtui ja katsoi ilmeettömänä ylös, kun Cygnus törmäsi hänen selkäänsä ja Druella Cygnuksen selkään.
“Walburga, taasko sinä sorrat veljeäsi?” kuului ääni yläilmoista. Cygnus tunsi sen; siinä oli isoäiti Violetta, isän äiti, suvun ja perheen pää, joka asui Kalmanhanaukion ullakolla ja piti koko taloutta ojennuksessa. Hänen rautainen otteensa oli ainoa, joka sai Walburgan taipumaan.
“Ehkä niin”, Walburga tokaisi ja nakkasi niskojaan.
“Sulje suusi ja mene istumaan”, kivahti samettivuori, “minä en kärsi ivailuasi. Olet niin paljon Ursula-muorin kaltainen, ettei se ole enää terveellistäkään.”
Kaavunlaskokset liikahtivat varoittavasti Walburgan suuntaan. Tämä välkäytti kulmahampaitaan tutkimattomaan sävyyn ja siirtyi isoäidin toiselle sivulle. Sitten samettirintama kyyristyi Cygnuksen puoleen, ohitti tämän enemmän tai vähemmän hyväksyvästi ja keskittyi sitten Druellaan.
“Mutta hei, pikkuinen! Kukas sinä olet?” Isoäidin äänensävy oli niin peittelemättömän ystävällinen, ettei Druella voinut kuin hymyillä kohteliaasti, niiata niksauttaa ja ilmoittaa:
“Minä olen Druella Rosier!”
“Tosiaanko”, sanoi samettivuori, “olemmekin odottaneet tapaamistasi! Äitisi on puhunut sinusta niin paljon. Ranska on tosiaan miellyttävä paikka.”
“Aivan niin, rouva Musta”, heläytti Druella.
“Äitisi varmaankin jo kaipaa sinua. Menehän siitä, ennen kuin hän huolestuu. Mutta mehän tapaamme varmasti päivällisellä tänään”, lausui samettivuori juhlallisesti.
Ja niinhän he tapasivat. Kaikkien kimaltavien pukujen ja hehkuvien koristusten keskellä Cygnus esiteltiin Druellalle virallisesti ja heidän käskettiin leikkiä sievästi. Druellan molemmat veljet pelasivat jo ulkona palloa Alphardin kanssa.
“No niin, Cygnus”, sanoi isä, “muistathan sitten olla herrasmies?”
“Muistan”, vastasi Cygnus. Isoäiti oli opettanut, millä tavalla herrasmiehen tuli käyttäytyä. Kun isä sitten kääntyi ja istui teepöytään, Cygnus rykäisi juhlallisesti ja - ei sanonut yhtikäs mitään. Pikku hetken he seisoivat siinä kädet sivuilla ja katselivat ympärilleen. Cygnus luetteloi aikansa kuluksi, mitä kunkin perheen jäsenet söivät jälkiruoaksi. Sitten Druella viimein puhui. Hänen äänensä oli yhtä pehmoinen ja usvainen kuin aiemmin huispauskatsomossakin.
“Haluaisitko leikkiä kotia?” hän kysyi kohteliaasti.
Cygnus tuhahti. “Ei, ollaan mieluummin sellaista että minä olen huispaaja ja puolustan sinua lohikäärmeiltä!”
“Et sinä voi pelata huispausta”, Druella huomautti, “sinä olet liian kalpea.”
“No, taikaministeri sitten. Ajatus on sama.”
“Taikaministeri kuulostaa hyvältä. Olisiko sinulla taikamiekka?”
Aivan lähellä ja kuitenkin aivan toisessa maailmassa samettivuori nimeltä Violetta Musta nautti iltateetään rakkaan ystävänsä ja juoruilutoverinsa rouva Rosierin kanssa. Rouva Rosier oli laskelmoiva ja rauhallinen nainen; siis mitä sopivin Violettan valikoivaan makuun. Hän kun ei piitannut turhasta hälinästä.
“Lapset näyttävät tulevan toimeen”, Violetta lausahti ja siemaisi sitruunateetään.
“Toden totta”, sanoi rouva Rosier. “Totta puhuen olin rahtusen verran huolissani, saako Druella lainkaan ystäviä Ranskasta palattuaan. Hänhän on hieman… eksentrinen.”
“Ei sentään”, Violetta virkkoi. “Ojentaisitko sokeria? Kiitos.”
“Niin, kenties heistä tosiaan tulee sydänystävät.” Rouva Rosier kohotti merkitsevästi teekuppiaan ja hymyili vinosti.
Violettan huulten välistä karkasi pikkuinen huokaus, joka rypytti teen pintaa. “Jos vain valjaat antavat myöten.”
“Älä nyt naurata, kultaseni. Eihän Cygnus enää ole enää mikään vauva!”
“No, kenties Walburgalle.”
Hetkeä myöhemmin Alphard ja Rosierin molemmat pojat rymistelivät saliin ikkunalasin läpi, melkein puhkaisivat Dolohovin pikku tyttären silmän ja vähintäänkin pilasivat juhlat - etenkin kun selvisi, mitä Alphard oli laittanut suihkulähteeseen. Mutta sillä hetkellä Violetta sulki näyt mielestään ja antoi olla. Ja silmänräpäyksen ajan he kaikki olivat tyytyväisiä.