Nimi: Mikä ei kuulu joukkoon?
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: Joku angsti. Emt.
Ikäraja: S
Varoitukset: Pientä perheväkivaltaa. Huonoa lyriikan tulkintaa.
Yhteenveto: “Minä tiedän, mikä sinä olet.”
A/N: FanFic100: Mikä? Tulkitsen tällä kertaa ilman kysymysmerkkiä, koska en halua kirjoittaa kuutta ihmettelyficciä. Samalla tämä on panokseni Lyrics Wheel VI -haasteeseen, ja täytyy sanoa, että pahuksen vaikeat sanat sain. Pakko oli siis turvautua johonkin fiilispohjaiseen hölynpölyyn. Jos sanojen kirjoittaja tämän näkisi, saisi varmaan sydärin.
Nimestä; siinä kun meillä esikoulukirjojen tehtävissä kysytään: “Mikä ei kuulu joukkoon?”, käsketään saksalaisissa: “Such das Kuckucksei”, “etsi käenmuna”.
Mikä ei kuulu joukkoon?
Meillä kaikilla oli huonot päivämme.
Isälle niitä sattui usein sen jälkeen, kun hän oli ollut illalla ulkona ja palannut kotiin vasta, kun me olimme menneet nukkumaan. Sellaisina päivinä isä piteli päätään ja äiti näytti hapanta naamaa suostumatta katsomaan häneen päinkään. Äidin pahimmat päivät tulivat silloin, kun isoäiti tuli käymään: hän väitti, että hänen päätään kivisti, vaikkei se ollut totta, ja sulkeutui makuuhuoneeseen, jotta isoäiti sai rauhassa haukkua hänet pataluhaksi isän kuullen. Sen jälkeen, kun isoäiti muutti meille, äidillä oli päänsärkyä melkein aina.
Joinakin päivinä Alphard ei ollutkaan iloinen, ei vinkannut silmää ruokapöydässä tai kaatanut “vahingossa” suolasirotinta isän lautaselle. Oikeastaan hänen tiesi olevan syvimmässä murheen alhossa juuri silloin, kun hän vain makasi tekemättä mitään. Alakulo johtui milloin mistäkin syystä. Aluksi hän valitti, että toiset lapset inhosivat häntä, koska hänellä oli aina paremmat lelut kuin muilla. Myöhemmin murheen aiheena olivat hankalat opettajat ja lopulta ylimieliset rohkelikkotytöt, joita äiti olisi aina haukkunut lattialuutuiksi, jos Alphard olisi yleensä saanut heidät joskus tuotua Kalmanhanaukiolle. Alphardin huonoin päivä sattui sinä syksynä, kun sisarenpoikamme täytti seitsemäntoista - mutta kaikki tiedot siitä löytyvät toisaalta, mikäli tyttäreeni on luottaminen.
Minä olin hento ja sairaalloinen lapsi. Minun känkkäränkkäpäiväni olivat niitä päiviä, jolloin ulkona porotti kasteenraikas aurinko ja kultainen sade virtasi pitkin kattoja, mutta kaikki pilvet olivat paenneet keuhkoihini eivätkä kauhultaan sallineet minun mennä aurinkoon. Minä olin Luuranko-Cygnus. Linnunluinen. Ruma ankanpoikanen.
- Kuten sanottua, meillä kaikilla oli huonot päivämme.
Mutta Walburga - niin, Walburgalla oli huono päivä arkena, viikonloppuna ja lomilla. Hänellä oli huono päivä pyykkipäivänä, maanantaisin, Minty-serkun syntymäpäivinä. Hän oli kai tullut maailmaankin väärällä jalalla. Tai niin isä ajatteli.
Walburgalla oli pehmeät kädet - sen minä opin tietämään jo ennen kuin saatoin erottaa hänen kasvojaan, silloin kun maailmassa oli pelkästään ääniä ja värillistä sumua. Hänellä oli pehmeät kädet, pehmeät ja kiiltävät, ja ne houkuttelivat tarttumaan itseensä. Mutta kun niitä kerran kosketti, ei enää voinutkaan vetäytyä takaisin, sillä sametti ei tahdo tulla silitetyksi vastakarvaan. Me kaikki menimme ennen pitkää siihen lankaan, tartuimme ojennettuun käteen emmekä kyenneet enää irrottamaan. Minä jumaloin pehmeää, hyväntuoksuista sisartani, koska en vielä saanut selvää hänen kasvoistaan kehtoni yllä. - Ja kun sumu hälveni, oli jo liian myöhäistä. Käenpoika oli jo haudannut minut sulkiensa suojiin.
Isä kuitenkin sinnitteli paljon meitä muita pidempään: vielä viiden vuoden jälkeenkin hän osasi katsoa naurun toiselle puolen. Vain muutaman kerran hän todella kosketti sisartani - saatan yhä muistaa viimeisen kerran, kun hän nosti tämän harteilleen niin kuin hän teki minulle ja veljelleni harva se päivä. Tämä tapahtui silloin, kun Alphard vielä ryömiskeli lattialla - hän ei muista tästä enää mitään - ja minä olin juuri alkanut olla kiinnostuneempi ympäröivästä maailmasta kuin omista varpaistani. Minä seurasin vaiti, kuinka isä tarttui Walburgaa vyötäisiltä ja pyöritti häntä ympäri, ympäri, kattoon asti, ja kuinka nauru venytti heidät molemmat äärimmilleen. Walburgan hiuksissa hulmahti kuparinpunaista, kun isä heilautti hänet selkäänsä kevyesti kuin silkkiviitan.
“Sinä olet jo painava tyttö, Walburga”, sanoi isä, “kohta en enää jaksa kantaa sinua laisinkaan!”
“Kyllä sinä jaksat”, Walburga heläytti ja hymyili kulmahammashymyään. “Sinähän olet kaikkein vahvin, eikö niin, isä?”
“Varmasti”, sanoi isä. Hän hypähti paikallaan; lattia tärähti ja minä aloin kiemurrella siteissäni, mutta Walburgan letti sen kuin pompahteli iloisesti. Pian minäkin tyynnyin tarkkaamaan sen liikettä, kun isä hyppyytti Walburgaa huoneen laidalta toiselle.
Silloin minä aistin jotakin - lähes huomaamattoman pienen äännähdyksen, olemattoman ilman liikkeen, joka sai maailman hetkeksi tulemaan epämukavan lähelle. Tällaisia “naksahduksia” minä koin muutaman kerran jälkeenpäinkin, mutta tämä oli ensimmäinen ja siksi kaikista yllättävin, enkä minä voinut muuta kuin parahtaa itkuun. Tismalleen samalla hetkellä Walburga päästi irti isän harteista ja liu’utti samettiset kämmenensä hänen silmiensä päälle.
“Nyt sinä kävelet sokkona”, ilmoitti sisareni jättäen järjestelmällisesti huomiotta minun ahdinkoni. Tomerasti hän kopautti kantapäillään isän kylkiä.
Isä kuitenkin pysähtyi ja jähmettyi jääksi. “Ei nyt, Walburga”, hän sanoi.
“Mutta…”
“Anna olla. Minulla ei ole nyt aikaa sinulle. Mene leikkimään Alphardin kanssa.” Ja niine hyvineen hän keikautti sisareni vihoviimeistä kertaa alas hartioiltaan, nosti minut käsivarrelleen ja harppoi ruokasalin läpi keittiöön. Minä katsoin hänen olkapäänsä yli: Walburgan pikkuinen palmikko hohti hetken samanvärisenä hänen kulmahampaidensa kanssa, mutta yksin hän jäi siitä huolimatta, eikä “iso sisar“ ollut koskaan näyttänyt niin pieneltä. Minä en sitä silloin ymmärtänyt - miten joku saattoi olla luottamatta enkeliin?
Nuorella Walburgalla oli eebenpuunväriset kiharat, silkkinen hiusnauha ja persikkaiset suppuhuulet. Eihän hänestä korpinkynttä olisi saanut hyvällä tahdollakaan, eikä hän luihuiseksikaan poikkeuksellisen älykäs ollut, mutta aina hän oli yhtä moitteeton. Valheita ei hänen huultensa lomasta koskaan livahtanut, ja meidän perheessämme hänen suorasanaisuuttaankin katsottiin pelkästään hyvällä. Tärkeintä oli seistä suorassa, pitää pää pystyssä ja kultainen kulmahammashymy kasvoilla. Ja sen Walburga osasi paremmin kuin kukaan.
“Mutta miksi, isä?”
Tämän lauseen Walburga keksi vasta täytettyään kuusitoista, ja vaikka hän ei sitä usein käyttänytkään, se enteili aina riitaa. Walburga istui olohuoneen pikku jakkaralla polvet yhdessä ja mekonhelmat kauniisti sivuille laskostettuina, kädet sylissä ja pää aivan piirun verran kallellaan. Isä retkotti nojatuolissa kuin paraskin itsevaltias, kämmenet raskaina käsinojilla. Minä, pieni ja huomaamaton, kyhjötin hiirenhiljaa ikkunalla, eikä kukaan siitä piitannutkaan.
“Tiedät säännöt”, sanoi isä hiljaa. “Hameenhelma yltää puoleensääreen saakka, eikä kaula-aukossa saa olla enempää kuin tuuman verran ylimääräistä.”
“Hyvä on”, Walburga myönsi kiireesti, “mutta tahtoisin silti niin mielelläni lähteä toisten kanssa…”
“Ei.”
“Mutta isä rakas. Enkö minä ole jo sinulle näyttänyt, että olen tottelevaisin tytär koko piirikunnassa? Enkö minä ansaitsisi sen pienen vapauden?” Niin sanoen Walburga ojensi kätensä kämmen ylöspäin, levitti sormensa kutsuvasti ja hymyili. Minä höristin korviani; joko se nyt viimein tapahtuisi? Tarttuisiko isä viimein hämähäkin kutomaan samettiin?
“Ei”, sanoi isä, ja Walburga painoi kuuliaisesti päänsä. Hän asteli hitaasti ulos, ei edes kääntynyt ovella vaan jatkoi suoraan eteishalliin. Kuulin, kuinka isä rojahti äänekkäästi taaksepäin tuolissaan - ikään kuin hän olisi vasta selvinnyt suuremman luokan koetuksesta. Minä en sitä tiivistä helpottuneisuuden tunnetta kestänyt, vaan livahdin olohuoneen verhojen lomitse käytävään.
Eteishallin sateenvarjotelineet oli kaikki kaadettu kumoon. Doria-tädin lapsuusaikainen muotokuva itki, koska sen kehys oli kallellaan, ja verhotkin oli vedetty vinoon. Askeleet soivat kolkosti seiniä vasten. Siellä minä likipitäen kompastuin veljeeni, joka makasi pitkin pituuttaan kokolattiamatolla ja mutisi kirouksia puoliääneen. Minä en tietenkään tarjoutunut auttamaan häntä ylös - luurankoko auttaisi eläviä? Ei, liian alentavaa! - mutta kumarruin silti hänen puoleensa ja katsoin häntä pumpulinpehmeästi silmiin.
“Mitä?” Alphard kivahti.
“Sattuipa vain”, minä totesin mitään sillä tarkoittamatta.
“Älä muuta sano.” Jonkin ihmeen kautta minä osasin aina painottaa sanomaani juuri oikealla tavalla, niin ettei minun tarvinnut kuin toistaa yhtä ja samaa lausetta saadakseni asiani perille. Alphard ymmärsi ja jatkoi: “Wal on ihan sekaisin. Pyyhkäisi äsken tuosta ohitse ja törkkäsi minut kumoon, ihan tuosta vaan!”
“Sano Walburga”, korjasin minä vilkuillen ympärilleni. Jospa hän ei olisi kuullut sitä.
“Ihan sama”, sanoi Alphard, jonka ylimmäinen päämäärä sillä hetkellä oli loukata isosiskoa niin monella tavalla kuin yhdessä lauseessa saattoi saamatta äidin vihoja päälleen. “Vastahan se vaikutti ihan tyytyväiseltä. Mitä isä oikein sanoi sille?”
“Käki kukkuu ihmiselle jäljellä olevaa elinaikaa”, minä totesin. “Se on merkki päivien rajallisuudesta, ja kun se on omassa pesässä, se hieroo ennustustaan ruokkijansa kasvoihin päivästä toiseen.”
“Mitä tuo muka tarkoittaa?” Alphard mutisi puistellen nukkaa kaapunsa etumuksesta.
“En tiedä”, minä sanoin ja juoksin Walburgan perään.
Minä opin koulussa kaikenlaista, mutta kaikkein tärkeimmäksi muodostui taito pysyä hiljaa. Osasin kyyröttää vaiti pulpetissani ja tehdä muistiinpanoni muiden keskustelua kuunnellen. Minulta ei kysytty mitään, ei luokissa eikä käytävillä. Kolmanteen vuoteeni mennessä olin lähes tyystin kadonnut kuvasta, ja nimenhuudoissakin joku aina ihmetteli, mahdoinko minä olla uusi, tai kenties väärässä luokassa.
Kesällä ennen kolmannen luokan alkua minä toin kykyni kotiin. Olin aina siellä missä muutkin, päivällispöydässä, puutarhatöissä, takkahuoneessa, mutta joskus kului päiviä niin, ettei minun tarvinnut vaihtaa sanaakaan vanhempieni kanssa. Alphard juoksenteli päivät pitkät ympäriinsä ystäviensä kanssa, eikä piitannut minusta enempää tai vähempää kuin tavallisesti. Walburga tietysti pompotti minua ympäriinsä niin kuin aina ennenkin - ei häntä käynyt huijaaminen - mutta minä olin menestykseeni varsin tyytyväinen.
Heinäkuun puolivälissä minulla oli onni sattua oven taakse, kun isä taas kerran riiteli Walburgan kanssa. Siinä vaiheessa isä ja äiti olivat kutakuinkin unohtaneet, että heillä oli toinenkin poika, eikä minun tarvinnut pelätä tulevani yllätetyksi. Jäin ovensuuhun, nojasin seinävaatteeseen ja olin vain. Eihän minun tarvinnut salakuunnella. Äänet tulivat sinne, missä olin, enkä minä sille mitään mahtanut.
“Sinä olet sekoamassa, isä”, lausui Walburga painokkaasti, ei vihoissaan tai leikkisästi vaan täysin tyynenä, niin kuin se olisi ollut aikojen alusta saakka määrätty asia.
“Suu kiinni”, isä sanoi. Mutta Walburga jatkoi:
“Olet tulossa vainoharhaiseksi. Katso minua, isä. Näytänkö minä vaaralliselta? Näytänkö minä pimeydenvelholta? Minä olen sinun pikku tyttäresi, se jolla on kiiltävät kiharat ja suloisin hymy koko kulmakunnalla.”
“Kahden kuukauden päästä täytät seitsemäntoista.”
“Mitä sitten?”
Minä tunsin ilmavirrasta, kuinka isä kääntyi ikkunaan päin, risti kätensä selkänsä taakse ja yritti olla piittaamatta ilmeisestä. “Sen jälkeen olet lopultakin vapaa poistumaan minun talostani.”
“Mutta miksi, isä?” kysyi Walburga.
Yhdessä pölyntäyteisen ilman pyörteessä isä kiepahti ympäri, tarrasi sisareni kaulukseen ja naulitsi hänet koko voimallaan seinää vasten. Hänen silmänsä kapenivat ja kulmahampaansa paljastuivat kuin vihaisella koiralla, kun hän sihisi hampaidensa välistä: “Minä tiedän, mikä sinä olet.”
Walburgan katse oli jähmettynyt. Hänestä oli tullut miekka, kaksiteräinen, ehkä kömpelö, mutta kylliksi kova ja tarpeeksi terävä siitä huolimatta. “Ja mitähän uskot voivasi tehdä asialle?” hän kysyi hiljaa.
Minä en katsonut, mutta kuulin läimäyksen, ja kun Walburga asteli tavanomaisen rauhallisesti ulos huoneesta, näin punaiset viirut hänen poskellaan. Isän kädenjälki oli painunut siihen viimeistä piirtoa myöten, ja se tulisi kummittelemaan sinertävänä leimana hänen kasvoissaan vielä päiväkausia, niin ettei hän voisi lähteä ulos ennen kuin seuraavalla viikolla. Silti hän hymyili koko kasvoillaan siihen herttaiseen tapaansa, joka kertoi ettei elämä olisi voinut olla täydellisempää. Se oli kotirouvan hymy.
Walburga pysähtyi minun kohdallani kasvot suunnattuna johonkin aivan muualle. “Luulet varmaan kätkeytyväsi hyvinkin”, hän sanoi hyytävästi. Minä suoristauduin ja oioin puseroani.
“Ehkä niin”, totesin.
“Älä esitä tyhmää”, Walburga lausahti raukeasti, “sinä olet Musta. Eivät ihmiset mene lankaan kun tietävät sen.” Hän harppoi muutaman askeleen verran kohti keittiötä. Kun minä kipitin perään, hän kuitenkin pysähtyi ja antoi minun saavuttaa itsensä.
“No?”
“Miksi?” kysyin minä. “Miksi sinä annoit isän tehdä niin? Päästit hänet kuin koiran veräjästä.”
Ensimmäistä kertaa sinä iltapäivänä Walburga katsoi minuun, ja ensimmäistä kertaa minä näin hänen hymyssään jotain muuta kuin hymyn. “Koska”, hän sanoi rauhallisesti, “hän saa vielä ansionsa mukaan.”
Oli kuinka tahansa, minä rakastin sisartani, ja siksi en voinut antaa vastaavaa tapahtua toistamiseen. Minä olin pelkästään Luuranko-Cygnus, enkä ollut paljon venynyt lapsuuteni päivistä, mutta minussakin oli ehkä enemmän kuin päältäpäin näytti. En minä tietenkään isälle puhunut, ei. Annoin vain hiljalleen itseni tulla näkyvämmäksi, mutten silti aivan kokonaan. Minun läsnäoloni saattoi aistia, niin kuin pimeässä metsässä tuijottavat silmät, mutta en silti ollut tarpeeksi todellinen kosketettavaksi tai toruttavaksi. Sellaisena minä seurasin herkeämättä isän jokaista liikettä.
Monta kertaa isä yritti yllättää Walburgan puutarhassa, kun tämä hoiti pikkuista vihannesmaataan. He vaihtoivat joskus muutaman sanan, katsoivat toisiaan kasvoihin. Walburga hymyili, isä ei koskaan. Mutta joka kerta, kun isä yritti korottaa ääntään, hän tuli vilkaisseeksi ikkunalle ja huomanneeksi minun tarkkaavat silmäni salusiinin lomasta. Silloin hänen oli pakko laskea kätensä ja toivottaa hyvää päivänjatkoa.
Tätä jatkui loman viimeiseen päivään saakka. Sitten me suuntasimme takaisin kouluun, Walburga vihoviimeistä kertaa, ja me molemmat olimme jälleen turvassa. Mutta kun me palasimme kotiin lomalle, kierto alkoi jälleen alusta. Eikä se loppunut ennen kuin kaksi vuotta myöhemmin.
Walburga oli yhdeksäntoista, kun isä putosi portaista. Walburga itse ei vaikuttanut asiaan millään tavoin - hän nyt vain sattui olemaan paikalla. Ilmassa ei ollut taikuutta, ei edes kätkettyä vihaa. Isä kompastui kerta kaikkiaan omatoimisesti omiin jalkoihinsa, menetti tasapainonsa ja heittelehti alas portaita milloin pää, milloin jalat edellä.
Mutta Walburga oli siellä. Hän oli läsnä. Hän istui kaikessa rauhassa porrastasanteen nojatuolissa, ja ilma hänen ympärillään oli sakeana hengistä. Hän ei kohottanut kulmakarvaansakaan, puristi vain molemmin käsin käsinojia selkä viivasuorana ja hymyili, hymyili sitä kauan harjoiteltua hymyään joka paljasti kulmahampaiden kärjet eikä mitään muuta. Ja vasta sitten, kun isä makasi aivan liikkumatta portaiden juurella, Walburga nousi verkkaan, venytteli ja huusi isoäitiä.
Violetta saapui muutamaa silmänräpäystä myöhemmin yhtenä purppuraisen sametin pilvenä. Hän katsoi hävityksen kauhistusta yhden kerran, tarttui sitten raa’asti Walburgan käsivarteen ja raahasi hänet yläkertaan. Vasta kun huutojen lakattua hän palasi alas, käänsi isän ympäri ja alkoi korjailla hänen ruhjottuja luitaan. Työnsä lomassa hän vilkaisi tuon tuostakin minuun.
“Tässä talossa on vaarallista”, hän varoitti, “ole sinä viisas ja jätä tämä käenpesä niin kauan kuin se on vielä mahdollista.”
Minä uskoin häntä. Koska nyt minäkin pelkäsin.
Eräänä päivänä kaikki tapahtuu uudelleen. Joskus vuosia myöhemmin roolit ovat samat ja näyttelijät toiset. Jonakin päivänä minä vielä makaan avuttomana kuin selälleen käännetty kilpikonna, ja tyttäreni katsoo minua kaukaa ylhäältä hymyillen sitä kaameaa hymyään, ja minä tiedän, että siivet ja sametti ovat pelkkä valeasu, että totuus piilee silmissä. Ja jos välttää katsomasta silmiin, ei koskaan aavista ennen kuin on liian myöhäistä.
[size=85]Viikate - Käki
Mistä lie ja kaukaa laskeuduit päälle
Tämän kylmän ja onnettoman maan
Ja kuinka silti jaksat nauraa ja vielä pyytää
Sametista tehtyyn käteesi tarttumaan
Et silti saa silmiisi katsomaan
Siivistä sen huomaa,
Kateuden lähteessä uinut et ole milloinkaan
Liioin kavaluuden suomaa kaunista
Ja arvokasta lahjaa et suostu avaamaan
Silti et saa silmiisi katsomaan
Et silti saa silmiisi katsomaan
- Et milloinkaan
Aika ajoin mieleen käy, miten tämän miehen käy
Ellei aika muista armahtaa
Kun jälleen oksan ylimmän päällä jyvän tylyimmän
Käki suuntaa puhujaan
Silkkisen salusiinin suojassa
Voi vartiokin hetkeksi torkahtaa
Sentään kuplivan kuohuviinin merkeistä
On aamutuimaan jäljellä muisto vaan
Saa sen hetken unohtaa
Etkä saa silmiisi katsomaan
- Et milloinkaan
Aika ajoin mieleen käy, miten tämän miehen käy
Ellei aika muista armahtaa
Kun jälleen oksan ylimmän päällä jyvän tylyimmän
Pääni suuntaan, lyijyä kuumaa, käki suuntaa [/size]
